Olen harrastanut roolipelaamista yli viisitoista vuotta. Muistelen että viimeksi teininä olen kokenut pelin jälkeen katumusta siitä, että tein jotain väärin. Tämä ei siis koske pelaajien välisiä kahinoita, sellaista on toki sattunut. Kadun sitä, millaista sisältöä toin peliin.

Kaikkea se Praedorin pelaaminen tuokin kohdalle.

Hullujen saari

Olimme pelanneet samalla porukalla koko kevään Praedoria (pelin kotisivut), kuten aiemmassa blogauksessani olenkin jo kertonut. Päädyimme tosiaan pelaamaan pari vuotta sitten kirjoittamaani Sisämeri-materiaalia, johon kuului Hullujen saari.

Tämä Hullujen saari (joka on melkein suoraan lainattu Cornmwellin Talvikuningas-romaanista) toimi saaristolaisten vankilana ja mielisairaalana. Ajatuksena on, että niukasti elävä saaristolaisyhteiskunta ei pysty pitämään huolta sellaisista jäsenistään, jotka eivät suoraan hyödynnä yhteisöä. Rikolliset, kehitysvammaiset ja muutoin syrjäytyneet viedään veneillä Hullujen saarelle, jonka jälkeen heitä pidetään virallisesti kuolleina.

Hullujen saari on saaristolaisille myös uskonnollisesti merkittävä paikka. Tapana on, että saaristolaisnoidat lähtevät saarelle etsimään viisautta ja valaistusta. Jos he pääsevät saarelta takaisin ihmisten ilmoille, he ryhtyvät hoitamaan saaristolaisten suhteita merihirviöihin.

Tämän kaiken siis kehitin Talvikuninkaan innoittamana ja julkaisin Efemeros #2: Ryövärin maa -lähdeteoksessa. Kannattaa etsiä teos käsiinsä Helsingin kirjastoista, jos alkoi kiinnostaa. Sanonpahan vaan, että siinä on erittäin näppärä teos Praedorin pelaamista silmällä pitäen.

Joka tapauksessa, pointtina on, että pelaajahahmot haaksirikkoutuivat tälle saarelle. Meri saaren ympärillä kuhisee rautamonneja, sellaisia fantasiahaita, joten uimasiltaan saarelta ei pääse pois. Hahmoilla oli siis pienoinen pakko tutustua saaren värikkääseen asujaimistoon.

Sitten tuli se pahuus

Valtaosa Hullujen saaren kuninkaan alamaisista oli muotopuolia. Sen sijaan kuitenkin, että olisin pelannut heitä kaltoin kohdeltuina ihmisinä, päädyinkin kuvaamaan heidät imbesilleinä. Kehitysvammaiset saaren asukkaat olivat vajaaälyisiä, joiden toiminta vaihteli eläimellisesti pöljäilystä lapsen tasolla olevaan touhuamiseen. Eräs pelaajista tiivisti tilanteen oikein hyvin: ”Ei tälle varmaan pitäisi nauraa” hän sanoi, ennen kuin ratkesi hekottelemaan kehitysvammaisille.

Häpesin jälkeenpäin, miten olin keharit kuvannut. Pelifiktiossa ei ollut merkkiäkään siitä, että kyseessä olisi ollut kehitysvammaisten huono kohtelu – että tällaisessa pahassa ympäristössä luonnollinen kehitys menee vikaan. En myöskään kuvannut kehareita ihmisinä, jotka olisivat kaikesta huolimatta pyrkineet inhimilliseen käytökseen. He olivat vähä-älyisiä ja muutaman naurun arvoisia, siinä kaikki.

Missä meni vikaan?

Mietin jälkikäteen pitkään, mikä siinä hommassa meni pieleen ja mistä se häpeäntunne aiheutui. En edelleenkään ole oikein päässyt lopulliseen johtopäätökseen, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja olen onnistunut hahmottamaan.

Luulen, että keskeinen syy oli se, ettei meillä ollut eksplisiittistä metatasoa keharien käsittelemiselle. Tarkoitan tällä sitä, että emme ikään kuin missään vaiheessa lausuneet ääneen, että eivät keharit oikeasti ole tällaisia ja että tämä kuvaustapa johtuu vain siitä, että pelaamme Praedoria rasistista genreä kunnioittaen. Minulla ei esimerkiksi ole mitään ongelmia kuvata neekeriorjia tylsämielisinä, koska kaikille on selvää, että toiselta mantereelta siepätun kaverin, joka hädin tuskin edes osaa orjuuttajien kieltä, on verrattain vaikea esiintyä kovin sanavalmiina herrasmiehenä. Tietenkään ihonväri ei oikeasti vaikuta millään tavalla ihmisen älynlahjoihin, mutta kun pelaamme kolonialistista kampanjaa, niin kuvailemme pelifiktiota hahmojemme rasististen käsitysten kautta. Tai jos pelaamme keskiaikaista peliä, niin pelimaailman asukit pitävät naista kyvyttömänä juuri muuhun kuin synnyttämiseen. Totta kai pelaajien kesken tästä voidaan heittää läppää. Ei ole epäilystäkään siitä, että joku pelaajista oikeasti uskoisi tällaiseen läppään (tai jos uskoo, niin se on hänen häpeänsä).

(En edes puutu örkkien tai muiden fantasiaolentojen lahtaamiseen. Örkit ovat pelimaailmassa tyypillisesti hirviöitä, joista ei saa hyvää tekemälläkään. Örkkien pahuus tai vähämielisyys on vain kuvausta siitä, millaisia ne ovat. Jokainen ymmärtää, ettei niille ole vastinetta tosielämässä, joten ei niitä voi mustamaalata.)

Toinen mahdollinen selitys, jota olen pohtinut, on vammaisten ajatteleminen heikkona ryhmänä. Heikoista ei saa tehdä pilaa. Mustista, naisista ja vaikkapa meistä kristityistä kyllä saa vääntää vaikka minkälaisia pilakuvia, enkä ole millänikään – kyllä sen kestää. Mutta kehitysvammaiset ovat vähemmistö, joista pilkantekeminen ei ole samalla tavalla sopivaa. En todellakaan julkeaisi kertoa kehitysvammaisille, millaisia pelejä täälläpäin on pelattu.

Loppujen lopuksi olen edelleen hämilläni siitä, miksi tuomitsen oman tapani pelata kehitysvammaisia sivuhahmoja tuossa kampanjassa niin jyrkästi. Näkemys on siis selvä, mutta perusteluja on vaikea löytää. Kerrankin analysaattorini lyö tyhjää.