Lueskelin tuossa kesän mittaan C.S. Lewisin fantasiakirjasarjan Narnian tarinat. Minulle oli kyllä kerrottu, että kirjallisilta ansioltaan kyseessä ei ole kovin kummoinen sarja, mutta tartuin kirjoihin ennen muuta niiden klassikkoarvon vuoksi. Kristittynä taiteilijana minua myös kiinnosti, miten Lewis on käsitellyt kristinuskoa teoksissaan.

Kovat arvot

Minä olen kasvanut sellaisessa kulttuurikatsomuksessa, jossa ”kristilliset arvot” ovat synonyymi armollisuudelle ja solidaarisuudelle. Korkein kristillinen teko, jota olen tottunut taiteessa näkemään, on anteeksianto, vihollistensa armahtaminen. Niinpä Narnian tarinoiden arvopohja tuli itselleni aika yllätyksenä.

Narnian tarinat ovat voiman, kunnian ja miehuuden ihannointia. Jo kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Velho ja leijona, Pietari osoittautuu mieheksi vasta kun hän tarttuu miekkaan ja surmaa vihollisensa. Samaisessa kirjassa joulupukki antaa lapsille lahjaksi aseita. Sama meno jatkuu sarjan muissakin osissa: kunniakäsityksiin hirttäytyvää hiirisoturi Riipitsiipiä ihaillaan toistuvasti ja Prinssi Kaspian -kirjassa lapset todistavat Piipari-kääpiölle olevansa Narnian legendaarisia hallitsijoita kukistamalla tämän kaksintaistelussa. Kirjasarjan alussa hankitaan se oma valtakunta ja myöhemmin seikkailuihin lähdetään valtakunnan puolustamisen nimissä. Miltei kaikki kirjasarjan pahikset ovat naisia ja lapsisankareiden joukostakin juuri Susan ajetaan syrjään.

Narnian tarinat on kirjoitettu 1950-luvulla, joten konservatiivisuus ei sinänsä tule yllätyksenä. Siihen aikaan naisella ei ollut juuri muuta kuin kotiäidin rooli, joten totta kai seikkailullisuus ja sankarillisuus identifioituivat maskuliinisuuteen. Se vain hämmentää, että miten toisen maailmansodan jälkeisessä lastenkirjallisuudessa voidaan intoilla näin pidäkkeettömästi jalon sotimisen puolesta.

Raamatulliseen kirjallisuuteen verraten Narnian tarinoiden perusmeininki tuokin mieleen ennemmin Vanhan testamentin seikkailut kuin Uuden testamentin evankeliumit. Vanhan testamentin kirjoissahan miespäähenkilöiden mahtavuus näkyy ennen muuta vaurastumisena ja vihollisten voittamisena: Daavid oli kova kuningas, koska hän kävi sotaa naapurikansoja vastaan. Naispäähenkilöt ovat yhtäläisen harvassa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että puhun tässä Narnian tarinoiden valtavirrasta. Toki seitsemän kirjan joukkoon mahtuu myös poikkeuksia. Erityisesti Hevonen ja poika erottuu edukseen monellakin tavalla. Siinä esimerkiksi toisena päähenkilönä on Aravis-neito, joka pärjää seikkailujen melskeessä jopa paremmin kuin miespäähenkilö.

Johanneksen evankeliumi uudelleen

Narnian tarinat ovat varsinkin ensimmäisten kirjojensa osalta kristillistä allegoriaa. Kirjasarjan jokaisessa teoksessa esiintyy majesteetillinen Aslan-leijona, joka on olennaisesti johanneslainen Kristus. Samoin kuin Johanneksen evankeliumin Jeesus, myös Aslan on avoimen ylimaallinen: hän on aina tilanteen yläpuolella eikä hänessä ole minkäänlaista inhimillistä heikkoutta.

Kristillinen allegoria on tiheimmillään Velho ja leijona -kirjassa, jossa Aslan antaa henkensä syntisten puolesta ja palaa sitten ylösnousseena voittamaan pahikset. Myös Taikurin sisarenpojassa keskeisenä sisältönä on allegoria syntiinlankeemuskertomuksesta. Nämä molemmat tarinat ovat oman arvioni mukaan kömpelöitä allegoriota. Lewis on tyytynyt toistamaan kristillisen myytin mahdollisimman lähdeuskollisesti, mikä ei luo uutta näkökulmaa alkuperäiseen kertomukseen eikä liioin tuota kovin verevää kirjallisuutta.

Tästä huolimatta Narinan tarinoihin mahtuu myös ihan kiinnostavia kristillisiä tulkintoja. Nostan tässä esille muutaman oman suosikkini:

  • Kirjasaagan maailmankuva multiuniversumista: Narnia itsessään on nykymaailmamme kanssa rinnakkainen todellisuus ja Taikurin sisarenpojassa vihjataan, että näitä maailmoita olisi itse asiassa lukematon määrä. Jumala kuitenkin poikkileikkaa nämä kaikki rinnakkaiset todellisuudet niin, että hän on läsnä niistä jokaisessa.
  • Hyvyyden Jumala: Kirjasarjan päätösosassa, Narnian viimeisessä taistelussa, Aslan kertoo vieraan uskonnon edustajalle että tehdessään hyviä tekoja tämä on itse asiassa palvellut Aslania eli oikeaa Jumalaa. Vastaavasti Aslanin seuraaja, joka tekee vääryyttä, ei teoillaan palvelekaan Jumalaa. Näin Narnian Uskontodialogissa olennaista ei ole uskontojen erilaiset dogmat, vaan niiden yhtäpitävyys absoluuttisen hyvyyden kanssa.
  • Pelottava Jumala: Narnian kirjoissa toistuu usein ajatus: ”Aslan ei ole kesy leijona”. Vaikka Aslan ei vastaakaan sitä itselleni tutuinta tai läheisintä jeesuskuvaa, niin arvostan sitä, että Aslan on erilainen. Ennen muuta Aslan ei ole pullasorsajumala, joka vain halaa kaikkia ja pysyttelee enimmäkseen piilossa, vaan pelottava hallitsija. Tämä näkyy hienosti esimerkiksi kohtauksessa, jossa janoinen Jill-tyttö kohtaa Aslanin ensimmäistä kertaa:

”Saanko – voisinko – voisitko sinä millään mennä pois siksi aikaa kun minä juon?” Jill kysyi.
Vastaukseksi leijona ainoastaan vilkaisi Jilliä ja murahti aivan hiljaa. Ja kun Jill katsoi sen liikkumatonta hahmoa, hän käsitti että yhtä hyvin hän olisi voinut mielikseen pyytää vuorta siirtymään syrjään. Virran houkutteleva solina sai Jillin melkein suunniltaan.
”Lupaatko ettet – tee minulle mitään, jos tulen sinne?” Jill sanoi.
”En minä anna lupauksia”, leijona sanoi.
Jill oli niin peloissaan, että hän oli tullut huomaamattaan jo ottaneeksi askelen leijonaan päin.
”Syötkö sinä tyttöjä?” hän kysyi.
”Olen niellyt tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä, kuninkaita ja keisareita, kaupunkeja ja valtakuntia”, leijona sanoi. Ei se sanonut tätä kehuskellen eikä suruissaan tai vihoissaan. Se vain sanoi sen.

Lapset pysyvät lapsina

Narnian tarinoiden rasittavin piirre on kurja kuva lapsista. Kirjasarjassahan lähes poikkeuksessa seikkailevat lapset, joten lapsikuvaa on varsin helppo tarkkailla. Johtunee edellämainituista 1950-luvun konservatismista ja Lewisin teologisista käsityksistä, että lapset ovat avuttomia. Lapset eivät Narnian tarinoissa ole varsinaisia päähenkilöitä, jotka saisivat juonenkäänteet aikaan, vaan pikemminkin todistajahahmoja, jotka sattuvat vain olemaan paikalla kun muut (tyypillisesti Aslan) pelastavat maailman. Tämän passiivisuutensa lisäksi lapset ovat tyypillisesti myös hirvittävän tyhmiä: tapahtumankäänteet pitää selittää heille juurta jaksain ennen ymmärrystä ja harvat oivallukset syntyvät vasta pitkän haparoinnin jälkeen.

Koen tällaisen lasten halveksumisen aika vastenmieliseksi lastenkirjallisuudessa. Omasta mielestäni lastenkirjallisuuden juttu on olennaisesti emansipaatio: rohkaista lapsia toimintaan ja kannustaa heitä olemaan oman elämänsä päähenkilöitä. Kun sankari voittaa lohikäärmeen ja saa onnellisen lopun, lukijakin alkaa uskoa omiin mahdollisuuksiinsa (ihan lukijan iästä riippumatta). Narnian tarinat kuitenkin viestivät päinvastaista: lapset eivät pysty mihinkään yksinään ja paras mitä he voivat tehdä on noudattaa toisten käskyjä.

Tietenkään Lewis ei välttämättä tarkoittanut tekstejään lasten halveksunnaksi. Hänellä saattoi hyvin olla kaunis ajatus siitä, että Narnian tarinoiden äärellä lukija ei ehkä rohkaistu elämään omaa elämäänsä, mutta sen sijaan hän voisi oppia luottamaan siihen, että johdatus saattaa asiat lopulta parhain päin. Joku suurempi pitää meistä huolen, vaikka olisimmekin tyhmiä ja eksyisimme meille osoitetulta tieltä.