Kävin sen verran kääntymässä tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla, että ehdin katsastaa Studio Ghiblin uusimman animaation. Kätkijät kertoo pienistä ihmisistä ja kuolemisesta.

Taustaksi

Wikipedia tietää kertoa, että Kätkijät-anime on filmatisointi Mary Nortonin samannimisestä lastenromaanista vuodelta 1952. Studio Ghiblin väki on kuulemma harkinnut vuosikymmenet kyseistä filmatisointia, ja lopulta ohjaajaksi kiinnitettiin firman animaattorina paremmin tunnettu Hirosama Yonebashi.

En ole itse kyseistä lastenkirjaa lukenut (enkä saanut napattua uusintapainoksen ilmaiskappaletta elokuvan ensi-illassa), mutta Wikipedian tarjoaman juonitiivistelmän perusteella Studio Ghibli on muokannut Nortonin tarinaa isosti. Kirjassa peukaloistyttö Arrietta hakeutuu itse Shon luo ja peukaloiset muuttavat pois vasta jouduttuaan vainotuiksi. Elokuvan peukaloiset suhtautuvat ”inhimaalisiin” huomattavasti ennakkoluuloisemin ja päättävät lähteä heti, kun on selvää, että heidät on nähty.

Japanilaisia murahduksia

R&A-festareiden ensiesityksessä elokuvaa esittelemässä olivat Cinema Mondon Mika Siltala ja suomalaisen ääniohjaamisen legenda Pekka Lehtosaari. Mitään erityisen informatiivista herrat eivät sanoneet, mutta olihan se hyvä päästä taputtamaan näille suomalaisen elokuva-alan suurmiehille. (Tynnyreissä kasvaneille siis tiedoksi, että Cinema Mondo on itsenäinen elokuvien maahantuontiyritys, joka panostaa maailmanelokuvan parhaimmistoon ja Lehtosaari puolestaan on ohjannut suunnilleen kaikki animaatioelokuvien duppaukset 1990-luvulta alkaen.)

Duppauksen tasosta on sanottava, että vaikka se olikin tyylillisesti virheetöntä, niin kulttuurierot tekevät siitä haastavaa. En ole aiemmin animea katsoessani kiinnittänyt huomiota japanilaisen puheenparren yksitavuisiin murahduksiin, mutta nyt kun niitä oli yritetty suomentaa, ne pistivät pahasti korvaan. Ei pitäisi neuvoa mestaria työssään, mutta ääniraita olisi ehkä ollut parempi, jos murahdukset olisi yksinkertaisesti poistettu kokonaan. Niihin liittyvä kehonkieli (tyypillisesti nyökkäykset) olisi kyllä riittänyt viestittämään tarkoituksen.

Ars moriendi

Kätkijät-elokuvan juoni on varsin yksinkertainen. Elokuvan keskushenkilö, nuori poika Sho, näkee isotätinsä kartanossa peukaloisia. Hän yrittää ystävystyä näiden kanssa, mutta peukaloiset ovat varovaisia. Lopulta viedessään peukaloisille lahjana nukkekodin palasta taloudenhoitajatar Haru keksii peukaloiset. Toisin kuin Sho, Haru pitää peukaloisia tuholaisina ja yrittää hankkiutua näistä eroon. Asiat ratkeavat onnellisesti Shon avustuksella, mutta peukaloisten pitää silti muuttaa pois, koska he ovat paljastuneet.

Kuten moni kriitikko ennen minua on jo ehtinyt todeta, parasta elokuvassa on sen visuaalinen näyttävyys. Kohtaukset ovat suorastaan viipyilevän pitkiä kuvatessaan kesäisen luonnon kukoistusta ja peukaloisten kodin pieniä yksityiskohtia. Oivallinen musiikki tekee kokonaisuudesta taide-elämyksen.

Kätkijöitä on helppo pitää lastenelokuvana. Varsinaiset tapahtumat etenevät hitaasti, eikä mitään todella jännittävää tapahdu koko elokuvan aikana. Hakematta mieleeni nousi saman animaatiostudion tekemä Naapurini Totoro (1988). Molemmissa tarina etenee pikemminkin tilanteen syventämisen ja tutkimisen avulla kuin tapahtumaketjun voimin. Ihmeentuntua riittää, kun lapset näkevät jotain vanhemmilta salattua.

Suurin ero Kätkijöiden ja Naapurini Totoro -elokuvien välillä koskee päähenkilöitä. Siinä missä Totoron päähenkilötytöt ovat huolissaan äitinsä sairauden vuoksi, Kätkijöiden Sho pelkää itse kuolemaa. Elokuvan puolivälissä paljastetaan, että hänellä on edessään sydänleikkaus, josta poika ei itse usko selviävänsä. Näin peukaloiset edustavat Sholle elämän ihmettä ja toisaalta herättävät toivon hänen omasta selviytymisestään. Kun siis Sho pelastaa peukaloiset Harun kynsistä, hän auttaa yhtälailla ystäviään kuin itseäänkin.

Elokuvan loppu on lyyrinen: Sho ei enää pelkää ylihuomista sydänleikkaustaan ja peukaloiset matkaavat kohti kaunista auringonnousua. Tämän voisi tulkita niin, että aurinko nousee myös Sholle ja uusien pienten ystäviensä antaman urheuden voimin hän selviää koetuksestaan. Toinen tulkinta olisi, että peukaloisten lähtö on vertauskuva Shon kuolemasta. Elokuva kertoisi näin Shon viimeisistä elinpäivistä – ei katkeruuden synkentämästä maailmasta vaan kauniista ja ihmeellisestä elämästä. Kummin tahansa, lopputulos on herkistävä ja toiveikas. Ei Kätkijät nyt ihan Studio Ghiblin klassikkotasoa ole, mutta lyyrisyydessään kuitenkin puhutteleva elokuva.