Taide ja kristinusko ovat molemmat itselleni läheisiä asioita, joten luonnollisesti olen suuresti kiinnostunut niiden välisestä liitosta. Kävin eilen katsomassa Seinäjoella Kristillisen teatteriyhdistyksen esityksen Isä Camillo ja Peppone (käsikirjoitus Giovanni Guareschi) (wikipediasivu Don Camillo -sarjasta) ja tänään kotiteatterissa oli vuorossa elokuva Time Changers (käsikirjoitus & ohjaus Rich Christiano). Molemmat taideteokset käsittelevät kristinuskoa, mutta hyvin eri tavoin.

Kristillisen taiteen kädenvääntö

Konservatiivisten herätyskristittyjen kuulee joskus puhuvan ”kristillisestä taiteesta”. Heidän teologialleen on tyypillistä korostaa sitä, miten koko elämän pitää olla kristuskeskeistä ja jos suinkin mahdollista, evankelioivaa. Niinpä myös hyvän taiteen keskeinen kriteeri on sen evankelioivuus eli että se julistaa klassisen kristillisen dogman Kristuksen sovitustyöstä. Kristillinen taide on siis herätyskristittyjen mukaan yksinkertaisesti hyvää ja oikeaa taidetta, siinä missä muu viihdeteollisuus noin ylipäänsä tapaa olla ”paholaisen tehokkaimpia aseita”.

Minä (ja toivoakseni muutama muukin) kuitenkin tykkäisin, jos kristillisen taiteen piiriin voitaisiin lukea myös sellaiset taideteokset, jotka ylipäänsä käsittelevät kristinuskoa. Herätyskristilliseltä kannalta tällaista laajempaa määritelmää voisi (ehkä aivan oikeutetusti) pitää kristinuskoaiheisena taiteena, mutta ei varsinaisesti kristillisenä taiteena.

Tällainen hienovarainen termimäärittely saattaa lukijasta tuntua oudolta, mutta on merkittävä nuorten kristittyjen taiteilijoiden keskuudessa. Perinteisesti ainoastaan selkeästi julistava taide saa herätyskristillisen yleisön huomion siinä missä kristinuskoaiheinen taide jää syrjään tai pahimmillaan joutuu jopa halveksunnan kohteeksi.

Propagandasta ei synny hyvää tarinaa

Omasta puolestani suppeammin määriteltyyn kristilliseen taiteeseen sisältyy kaksi ongelmaa: se tuottaa tylsiä tarinoita eikä tarjoa eväitä hengelliseen kasvuun.

Hyvässä tarinassa henkilöhahmot ovat uskottavia. Se tarkoittaa ennen muuta inhimillistä heikkoutta. Tietysti tarinasta saa mieltäylentävämmän, jos päähenkilöt ovat heikkouksistaan huolimatta esikuvallisia. Harva asia innostaa samalla tavalla kuin arvostamiemme hyveiden ruumillistuman eli sankarin voitto. Julistavasta taiteesta tällaiset mielenkiintoiset henkilöhahmot tyypillisesti puuttuvat.

Esimerkiksi tuossa Time Changers -elokuvassa kupletin juoni on se, että 1890-luvun raamattukoulun professori matkustaa ajassa 2000-luvulle ja tuomitsee näkemänsä tapainturmeluksen (avioerot, tottelemattomat lapset jne.). Siinä sivussa kuulemme pari herätyskristillistä saarnaa, jotka kehottavat kuulijoita ottamaan Jeesuksen vastaan henkilökohtaisena pelastajana. Koko aikamatka tapahtuu siksi, että professori huomaisi pelkän moraaliopetuksen olevan riittämätöntä: pitää puhua moraalin antajasta eli Jeesuksesta Kristuksesta. Lienee sanomattakin selvää, että tällaisessa tarinassa juonenkäänteitä ei oikeastaan ole. Professori laukoo parannussaarnaansa ja palaa sitten kotiin.

Mitä tällaisesta elokuvasta jää käteen? Usko Kristukseen, niin pelastut? 1800-luvun moraalikäsitykset olivat aika tavalla jyrkempiä kuin tänä päivänä? Tarina on jäänyt julistuksen alle, joten tuloksena on näkökulmasta riippuen joko pitkittynyt saarna tai uuvuttavan tylsä draama.

Hyvä taide haastaa ajattelemaan

Kristinuskosta saa kuitenkin hyviäkin tarinoita. Se tarjoaa laajan moraalikoodin, jota problematisoimalla on helppo luoda draamaa. Uskon psykologiasta saa yhtälailla monia mielenkiintoisia tarinanaiheita.

Esimerkkinä tällaisesta on näkemäni teatterinäytelmä Isä Camillo ja Peppone. Siinä katolinen kirkkoherra isä Camillo osoittautuu kovanyrkkiseksi hengenmieheksi, joka kamppailee kommunistisen pormestari Pepponen kanssa kurittomiakin keinoja käyttäen. Tästä huolimatta isä Camillo pyytää usein neuvoa krusifiksilta ja on kuuliainen Kristuksen äänelle, joskin pitkin hampain. Vastakkainasettelusta huolimatta pormestari Peppone kaipaa lomautettua pappia takaisin ja isä Camillo puolestaan kunnioittaa vanhaa partisaanitoveriaan.

Tällainen kertomus houkuttelee pohtimaan ja tekemään oivalluksia: toimiko isä Camillo oikein, kun hän kiristi pormestarilta kolme miljoonaa liiraa varastettuja rahoja lastenkodin rakentamista varten? Olisiko meillä kirkkokriittisillä herätyskristityillä jotain opittavaa siitä, että tarinassa Jeesus kehottaa isä Camilloa noudattamaan pormestarin toivetta ja kastamaan tämän lapsen Lenin-nimiseksi?

Parempia tarinoita kristinuskosta, kiitos

Kaikkiaan voisi kai sanoa, että eniten minua harmittaa hyvien kristillis-aiheisten tarinoiden vähäinen määrä. Jenkkien konservatiiviset herätyskristilliset piirit ovat kyllä tuottaneet elokuvan toisensa perään, mutta kuten sanottu, ne ovat myös järjestään tylsiä. Moniulotteisempia tarinoita kristinuskosta on huomattavasti vähemmän. Silloin kun uskoa käsitellään, niin siitä harvoin osataan ottaa aiheeksi muutoin kuin uskonkriisin näkökulmasta.

Tuntuu siltä, että parhaat kristillissävytteiset tarinat saadaan aikaan tuomalla katolinen kirkko kuvaan mukaan. Tämä ei sinänsä ole yllätys, koska katolinen kirkko on paitsi vanhempi niin myös enemmän vaihtoehto julkiselle yhteiskunnalle ja sen arvoille. Katolisella kirkolla on oma yhteiskuntamoraalinsa siinä missä protestanttisten kirkkojen lähtökohtana on usein ollut maailmasta eristäytyminen tai kaksoismoraalin hyväksyminen.

Tietysti tällaisille tarinoille voi olla vaikea löytää yleisöä. Konservatiiviset herätyskristilliset piirit eivät niistä välitä, koska niissä ei ole tarpeeksi julistusta ja maallisempi väki taas ei ehkä tavoita uskon horisonttia ollenkaan. Samalla tavalla myös tekijät voivat olla vähissä: omassa tuttavapiirissäni uskonaiheet tapaavat olla joko tabu tai merkityksetön aihe.