Taas on se aika vuodesta, kun rupean kitisemään tietokonepelien huonoudesta. Lopputulema ei ole aiemmista blogauksistani isosti muuttunut, mitä nyt tällä kertaa karvastelen Fallout 3:n parissa.

Niitä fanipoikia

Olen itse pudonnut tietokone- ja konsolipelien kehityksestä noin runsas sukupolvi sitten. En enää pelaa viljalti erilaisia pelejä, vaan kontaktini sähköisten pelien maailmaan tapaavat olla hetkellisiä ja lyhyitä. Erityisesti tietokoneella laitevaatimusten alati kiihtyvä tahti aiheuttaa sen, että pelaan tavallisesti useamman vuoden vanhoja pelejä, jotka toimivat nykyään keskiverrolla kompuutterilla.

Fallout-pelisarja on itselleni tuttu takavuosilta. Epäilen, että olen takonut osat 1-2 läpi varmaan kymmenkunta kertaa (ihmetouhua, tiedän). Tämä jo riittää kertomaan, että kuulun siihen fanien joukkoon, joiden mielestä Fallout 2 on suorastaan loistava peli. Se tarjosi laajan maailman tutkittavaksi, lukuisia erilaisia interaktiomahdollisuuksia sekä maailmaan vaikuttavien valintojen tekemistä tavalla, jota en ole muista peleistä löytänyt. (Ei siis sillä, että se olisi jotenkin ainutlaatuista, vaan että omassa rajallisessa pelikokemuksessani Fallout 2 on ainutlaatuinen.)

Tältä pohjalta lähdin sitten Fallout 3:n kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, petyin pahemman kerran.

Tietokoneroolipelin anti

Thaumiel blogasi tuossa joulun alla omasta innostaan Skyrimin parissa, joka käsittääkseni ainakin laajalti ottaen kuuluu tähän samaan tietokonepelien genreen. Hän listasi siinä pelin hienoiksi puoliksi kuvankauniin grafiikan, vapaan hahmonluontisysteemin, taistelujärjestelmän hienouden, sivuhahmojen aitouden ja hyvät tehtävät.

Ehkä Skyrim on hyvinkin onnistunut peli, mutta ainakin Fallout 3 epäonnistuu surkeasti joka ainoassa edellä luetellussa kohdassa. Fallout 3:ssa hahmonluonti tarkoittaa olennaisesti sitä, että voit päättää, onko hahmosi kovempi tappamaan lähitaisteluaseilla vai ampuma-aseilla. Taitopisteitä jakelemalla pelaaja olennaisesti valitsee, mitä ja miten hän haluaa pelin tarjoamia haasteita ratkoa. Esimerkiksi jos panostat tiirikointitaitoon, pääset yrittämään parin lukitun huoneen tiirikointia. Vastaavasti jos pelimaailman paikkojen taustahistoria kiehtoo, kannattaa hankkia paljon tietokoneet-taitoa, jotta pääsee yrittämään tietokoneiden hakkeroimista. Mitään tekoa näillä ”hahmonkehityksen” valinnoilla ei siis ole hahmon persoonallisuuden kanssa. Sitä peli määrittää nokkelasti karma-pisteiden avulla, joita saa olemalla hyvis ja niitä menettää olemalla psykopaatti.

Eniten Fallout 3:ssa tällaista fanipoikaa korpeaakin todellisten interaktiomahdollisuuksien puute. Sivuhahmojen kanssa käytävät keskustelut ovat joko infodumppausta tai laupiaan samarialaisen tehtävien etsimistä. Tällaisia tehtävän antavia sivuhahmoja tapaa olla 1-2 per kaupunki (siinä missä Fallout 2:ssa vastaava luku oli 4-5). Ne tehtävät puolestaan tapaavat olla hirviöiden tai pahisten tappamista ja/tai joidenkin rojujen keräämistä ympäri aavikkoa. Kun toivotut tehtävät on hoidettu, kiitolliselle palkkaajalle ei voi enempiä rupatella.

Kaikkein oudoimmalta tuntuu, että Fallout 3:sta on poistettu kokonaan vanhojen Fallout-pelien ydin eli tekemiensä seurausten näkeminen. Tyypillisesti loppukuvat ovat vieneet monta minuuttia, kun kaikki pelimaailman yhteisöt on käyty läpi ja kerrottu, miten pelaajan valinnat vaikuttivat niiden tulevaisuuteen. Toisin on Fallout 3:ssa, jonka lopusa kiinnitetään lyheysti huomiota vain viimeiseen valintaan.

Fallout 3 itsessään

Jos Fallout 3 siis jatkaa aiempaa pelisarjaa vain nimensä verran, niin millainen peli se siis on? Verrattain tyylipuhdas ”luuttauspeli”. Pelimaailma on väärällään erilaisia raunioituneita ja hylättyjä paikkoja (joissa nykyään saattaa asustella ryöväreitä, mutantteja tai vartijarobotteja), joista voi käydä poimimassa pääsääntöisesti tarpeetonta rojua ja lukemassa tietokoneilta edellisten asukkaiden päiväkirjoja. Haudanryöstäjä lienee lähin kuvaus tällaiselle toiminnalle.

Vaikka laittaisinkin hetkeksi faniuteni syrjään, on Fallout 3 silti hirmuisen tylsä peli. Supermutanttihirviöitä käytetään aivan liian säästeliäästi eikä hahmonkehityksessä ole valittava mitään kiinnostavia valintoja. Rojun keräämiseen ei liity juuri minkäänlaista haaste-elementtiä. Taistelujärjestelmä on toimiva, mutta siinä on hyvin vähän varianssia: raajojen irtoamiset tai mössöksi räjähtämiset on äkkiä nähty. Kun on pelannut pari luolastoa läpi, on jo saanut pelistä kaiken irti. Sitä voi toki toistaa satakunta tuntia kuten itse tein, mutta sen jälkeen on vaikea sanoa käyttäneensä aikansa viihdyttävästi.