Pitkä taipale päättyy, kun sain vihdoin katsottua Buffy Vampyyrintappaja -tv-sarjan kaikki seitsemän tuotantokautta. Itselleni siitä jäi käteen erityisesti osoitus siitä, miten fantasia on parhaimmillaan metaforana.

Viikon hirviö

Buffy-sarja muuttuu jonkin verran tuotantokausien seuratessa toisiaan. Vähitellen alkupuolen episodimainen viikon hirviö -juonen ympärillä pyörivät tarinat vaihtuvat koko tuotantokauden mittaisiin juoniin, joissa keskeisellä sijalla on Buffyn kasvu ihmisenä. Oman näkemykseni mukaan sarjan loppupuoli on sietämättömän heikkotasoinen.

En pidä Buffyn kakkos- ja kolmostuotantokausista siksi, että ne ovat kevyempää viihdettä, jossa vain tapetaan hirviöitä. Päinvastoin, pidän niistä siksi, että ne ovat syvällisiä ja oivaltavia. Tyypillisessä jaksossa käsitellään jotain nuorten elämän ongelmaa, mutta sen sijaan, että se sitä käsiteltäisiin suoraan, se verhotaankin fantasiaan. Kaveri ei rupea ilkeäksi kovikseksi, vaan joutuu hyeenahengen valtaamaksi; unohdettu tyttö ei jää seinäkoristeeksi, vaan muuttuu oikeasti näkymättömäksi; kuolemaa pakeneva ei kokeile uusinta lääketiedettä, vaan haluaa muuttua vampyyriksi; poikaystävä muuttuu rakastelun jälkeen ilkeäksi, koska on vampyyri ja sai sielunsa takaisin.

Juuri tällainen fantasian käyttäminen metaforana on oivallisinta fantasian käyttöä. Toisin kuin voisi kuvitella, se ei etäännytä, vaan päinvastoin tekee käsiteltävästä asiasta selkeän ja konkreettisen. Tai ehkä se etäännyttää, mutta juuri fantasiaelementillä ryyditettynä se varsinainen aihe on helppo tunnistaa. Vastaavasti supervoimaisen teinitytön seikkailuihin on helppo eläytyä, koska pinnan alla se tyttö käy läpi ihan normaaleja nuorten elämänhaasteita.

Viimeisten tuotantokausien ongelma on siis siinä, että ne ovat liian realistisia. Niissä lähdetään rakentamaan vampyyrintappaja-myyttiä ja pohtimaan miltä Buffysta tuntuisi ihan oikeasti. Tämä johtaa väistämättä esoteeriseen ja vieraannuttavaan katsomiskokemukseen: ei minulla oikeasti ole mitään yhteistä supervoimaisen teinitytön kanssa, joka on valittu taistelemaan pahuuden voimia vastaan. Yhtäkkiä sarjalla ei olekaan enää mitään sanottavaa tavallisesta elämästä ja se muuttuu keinotekoiseksi ja epäuskottavaksi. Pikakelaamiseen turvautuminen oli monesti lähellä, kun sarjan päätös läheni loppuaan.

Metafora vai persoona

Kiinnostavasti tämä fantasian metaforisuus vs. realistisuus näkyy myös päähenkilö Buffyssa. Metaforisesti ajateltuna supervoimainen blondityttö on tietysti kuva emansipoituneesta vahvasta naisesta; hän ei ole uhri eikä objekti, vaan oman elämänsä valtiatar. Tämä toimii niin kauan kuin päähenkilö pysyy muuttumattomana. Metaforisena hänen ei ole tarkoitus olla varsinainen aito persoona, joka kasvaa ja kehittyy, vaan pikemminkin merkki jostain muusta.

Realistinen käsittelytapa vaatii kuitenkin toisenlaista lähestymistapaa. Tavallinen ihminen, olipa hänellä supervoimia tai ei, ei luultavasti pysyisi selväjärkisenä käytyään läpi kaiken sen, mitä Buffy on joutunut kokemaan (mm. tappanut poikaystävänsä, huomannut hänen palanneen Helvetistä, kuollut itse kahdesti ja menettänyt äitinsä tavalliselle sairaudelle). Niinpä viimeisillä tuotantokausilla meillä on vahvan naisen sijasta teinitytön raunio, joka vain vaivoin pysyy enää kasassa. Esikuva on vaihtunut uhriin, jonka kärsimyksiä emme pysty ymmärtämään.

Osaltaan tässä on toki kyse repivästä kasvusta ylipäätään; sen sijaan, että Buffy olisi kehittynyt tekemiensä valintojen tähden, hän joutuu pakotettuna uusiin tilanteisiin. Buffy ei esimerkiksi itse osoita hoivavietin kehittymistä, vaan yhtäkkiä hänellä onkin pikkusisko ja sitä myöten isosiskon ja pikkuäidin asema. Pidän kuitenkin olennaisempana sitä, että vertauskuvat eivät voi kehittyä. Ne eivät ole persoonia, vaan merkkejä jostain muusta merkityksestä. Niinpä Buffyn muuttuminen vie pohjaa siltä arvostamaltani metaforisuudelta.

Fantasian oikeutus

Buffy Vampyyrintappaja -tv-sarja on hieno esimerkki siitä, miten fantasia on jopa oleellista tärkeiden ja vaikeiden asioiden käsittelyn kannalta. Sen avulla voimme jotenkin ilmaista siitä, mistä muutoin olisi todella vaikea puhua.

Sitä en tiedä, onko tämä suuren yleisön käsitys asioista. Voin kuvitella, että moni arvostaa fantasiakirjallisuuden tuotoksia itseisarvona, ikään kuin velhot ja miekkamiehet olisivat itsessään siistejä ja merkityksellisiä. Se on heille eskapismia ja juuri sen takia he siitä pitävät. Toisaalta on vaikea mitata sitä, missä määrin lukijat kuitenkin alitajuisesti käyttävät fantasiakirjallisuuden kuvastoa metaforisesti omien vaikeuksiensa voittamiseen. Frodo, Neo, Harry, Buffy, Arthur, Shrek, Conan ja Batman olivat jokainen peloissaan, mutta he jatkoivat eteenpäin ja selvisivät – heidän esimerkkiään muistaen minäkin uskallan.