Olen jo jokusen vuoden pyöritellyt narratiivisen teologian, fantasiakirjallisuuden ja kristinuskon suhteen sekä kristillisen taiteen teemoja. Niinpä kun löysin kirjastosta Jari Kekäleen ja Esko Murron kirjoittaman Narnia todellisuuden peilinä -teoksen (Uusi tie, 2005), tartuin siihen tietysti ahnaasti. Sitä kommentoidessani tulen sanoneeksi jotain myös Timo Eskolan Uuden Testamentin narratiivinen teologia -teoksesta (Perussanoma, 2011).

Olen jo taannoin kirjoittanut oman näkemykseni Narnian tarinoista, joten odotin löytäväni Kekäleen ja Murron kirjasta toisenlaisen katselmuksen. Toisin kuitenkin kävi. Narnia todellisuuden peilinä ei yritäkään käsitellä Narnian tarinoita kirjallisuuskriittisesti, vaan sen sijaan keskittyy C.S. Lewisin henkilöhistoriaan, jota kirjasarja tekijöiden mukaan heijastelee. Tämän toimenpiteen tavoitteena on auttaa lukijoita ymmärtämään Narnian syntyä ja merkitystä Lewisille ja sitä myöten auttaa lukijoita nauttimaan Narniasta.

Oman lähestymistapani kannalta teos on siis verrattain turha: minua ei sanottavasti kiinnosta se, mitä kirjailija on kokenut ja sen johdosta luultavasti yrittänyt kirjoihinsa tuottaa, vaan se, mitä hän lopunperin on tullut niihin kirjoittaneeksi. Tekstin merkitys ei avaudu kirjoittajan kautta, vaan tekstiä ja lukutapaa tutkimalla.

Narnia todellisuuden peilinä kätkee kuitenkin sisäänsä todellisen helmen. Kirjan toisessa pääluvussa kuvataan Lewisin käsitystä myyteistä ja myyttisestä teologiasta, joka on hyvin kiinnostavaa luettavaa narratiivisen teologian kannalta.

Allegoria vs. myytti

Allegorisen ja myyttisen lukutavan eroa kuvaa hyvin Narnia todellisuuden peilinä -teoksesta löytyvä Esko Murron lukukokemuksen kuvaus:

”Pyrin tämän jälkeen lukemaan Narnia-kirjat uudelleen läpi koko ajan etsien piilotettuja kristillisiä merkityksiä. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Voisiko tämä olla kuin…? Pian kuitenkin kävi selväksi, että en nauttinut lukemastani enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Silloin kun jaksoin silmä kovana etsiä allegorioita, en pystynyt etenemään tarinassa kuin hitaasti ja vaivalloisesti. Lukeminen muistutti lähinnä koodin purkamista tai vaikean koulutehtävän ratkaisemista. Tällaisessa lukuhetkessä kuitenkin keskittyminen helposti herpaantui, minkä tuloksena mielikuvitus pääsi vauhtiin ja saatoin taas ’vahingossa’ nauttia vapaasti lukemastani.” (s. 54)

Allegorinen lukutapa käsittelee tekstiä välineellisesti. Siinä pääasiana ei ole kertomus, vaan varsinainen sanoma, joka on kätketty kertomukseen. Taitava allegorian lukija pystyykin erottelemaan sanoman kertomuksesta, jonka jälkeen hän tietysti hylkää kertomuksen ja pitää sanoman samaan tapaan kuin viljan puimisessa erotellaan jyvät akanoista.

Myyttinen lukutapa kuitenkin lähestyy tekstiä toisella tapaa. Siinä tekstistä ei pyritä löytämään tekstin välittämiä totuuksia vaan todellisuutta (Kekäleen & Murron termiä käyttääkseni). Myyttiä ei voi erottaa tarinasta, koska siinä kertomus ei ole pelkkä väline vaan itsetarkoituksellinen. Allegoria on salakieltä, tapa ilmaista eräs ajatus verhotusti; myytti puolestaan on kertomuksen kieltä, tapa ilmaista sellainen ajatus, jota ei muutoin ole mahdollista ilmaista lainkaan. Näin ”myytti ei koskaan kokonaan tyhjene siitä tehtyihin päätelmiin, eivätkä nämä päätelmät ole myytin kerronnan pääasiallinen päämäärä. Todellinen päämäärä on saattaa lukija/kuulija yhteyteen sen valtavan, elävän ja rikkaan todellisuuden kanssa, josta kaikki yksittäiset totuudet ovat vain sirpaleita.” (s. 57)

Kekäleen & Murron mukaan Lewis itse puhui myytin erityislaatuisuudesta termillä ylikirjallinen (extra-literary). Tällä hän viittasi siihen, että koska myytin varsinainen merkitys ei ole sanoissa, se ei myöskään ole kielen rakenteen rajoittama. Myyttinen tarina on näin enemmän kuin sanansa tai niiden summa.

Myyttinen lukutapa ja Narnia

Hieman yllättäen Kekäle & Murto eivät pidä Narnian tarinoita allegoriana. He puolustavat näkemystään – kuinkas muuten – vetoamalla kirjailija Lewisin aikomuksiin. Heidän mukaansa Lewis ei pyrkinyt kirjoittamaan allegorioita Raamatusta, vaan käsittelemään teoksissaan kahta kiinnostavaa ajatusta: multiuniversumia ja kristinuskon Jumalaa fantasiamaailmassa. Lewis ei siis yrittänyt pukea Raamatun kertomuksia lapsille helpommin vastaanotettavaan ja houkuttelevaan asuun, vaan pohtia, millaiseksi Jumalan pelastushistoria muodostuisi fantasiamaailmassa, jos oletetaan, että sama Jumala on luonut ja hallitsee useita rinnakkaisia todellisuuksia.

En pidä heidän argumentaatiotaan järin onnistuneena, koska Lewisin Narnian tarinat eivät varsinaisesti omaperäisyydellään häikäise. Ne ovat allegorioita, koska ne seuraavat usein piinallisen tarkasti Raamatun kertomuksia. Väite olisi uskottava, jos Narniassakin messias kuolisi pelastaakseen muut ja palaisi sitten kuolleista. Mutta kun Narnian messias joutuu petetyksi, hakeutuu uhrikuolemaan, suree kuolemaansa puutarhassa, kulkee yksin teloituspaikalle, joutuu kärsimään pilkkaa ennen kuolemaansa, saa naiset itkemään ruumiinsa äärellä, murtaa kiven ylösnousemuksellaan ja jatkaa ylösnoustuaan siitä mihin jäi, niin ainoastaan tynnyrissä kasvanut lukija ei tajua näitä jatkuvia yhtäläisyyksiä evankeliumeissa kuvatun Jeesuksen kuoleman välillä.

Ymmärrän kuitenkin sen perusidean, jota Kekäle & Murto kannattavat: tällainen vertauskuvallinen tarina vapauttaa meidät evankeliumikertomusten totunnaisuudesta ja saa meidät taas nauttimaan tarinasta ilman esitulkinnan painolastia. Tästä samaisesta syystä itse fanitan erilaisia kristus-myyttiä hyödyntäviä elokuvia: ne tuovat tuoreutta ja uusia näkökulmia tuttuun tarinaan.

Myyttinen lukutapa ja Raamattu

Myytti on kertomus, joka on itsessään merkityksellinen, ei ainoastaan tarpeellinen tietyn sanoman välittämiseksi. Kekäle & Murto eivät suostu pitämään allegoriaa sinänsä pahana tai hyödyttömänä, he pikemminkin haluavat vain puolustaa myyttisen lukutavan oikeutusta mielikuvituksen (intellectuksen) ravintona. Heidän esittelynsä nojalla minun on kuitenkin vaikea pitää allegoriaa muuna kuin yksipuolisena ja mielikuvituksettomana vaihtoehtona, jolla on paikkansa vain silloin, kun sanoma on yhteiskunnallisen painostuksen vuoksi pakko verhota vertauskuviin.

Tästä samaisesta syystä en osaa suuresti arvostaa Eskolan mammuttimaista Uuden testamentin narratiivista teologiaa, joka on nimenomaan tätä koodin purkamista. Sen sijaan, että hän ottaisi evankeliumit myyttisinä kertomuksina, hän tekee niistä koodikieltä, jonka oikean merkityksen hän on onnistunut saamaan selville. Evankeliumit ovat allegoria Daavidin pojasta, joka messiaana rakentaa uuden temppelin (seurakunnan) ja ylösnousemisessaan astuu taivaalliseen kuninkuuteensa. Sen sijaan siis, että evankelista (tai kenties Jeesus itse) olisi kirjoittanut suorasanaisesti pakkosiirtolaisuuden ajan vihdoin päättyneen ja messiaanisen ajan alkaneen, meille tarjoillaankin lukemattomia profeetallisia tekoja sekä vertauskuvallista opetusta. Onneksi Eskola pelastaa meidät tietämättömyydestämme ja kertoo, mitä evankelista / Jeesus oikeasti sanoillaan ja teoillaan tarkoitti.

Allegorisuus ei sinänsä tee Eskolan työtä huonoksi, eikä Uuden testamentin narratiivisen teologian merkitys roiku vain myyttisyyteen suhtautumisen varassa. Eskola esimerkiksi haastaa kirjassaan perinteisen historiallisesti orientoituneen eksegetiikan, mitä pidän tärkeänä luutuneiden ennakkoluulojen pölyttämisenä. On kuitenkin sääli, että teos, jonka nimessä puhutaan narratiiviseta teologiasta, ei lopun perin juurikaan sisällä narratiivista tutkimusta.

Myyttinen lukutapa ja fantasiakirjallisuus

Ilahduttavasti Kekäle & Murto päätyvät jälkipuheessa sanomaan jotakin kristinuskon ja fantasian suhteesta. Lukija saattaa jo pelätä pahinta, koska Narnia todellisuuden peilinä on julkaistu samassa sarjassa (Ajan ilmiöitä Raamatun valossa), johon myös Tapio Kangasniemen fantasiavihamielinen teos Magia lastenkirjallisuudessa (Uusi tie, 2002) lukeutuu (ks. aikaisempi blogaukseni).

Pelko on kuitenkin yllättäen turha. Kekäle & Murto asettuvatkin puolustamaan fantasiakirjallisuutta. Heidän mukaansa fantasiaa (niin kuin muutakin kirjallisuutta) pitäisi arvioida sen edustaman maailmankatsomuksen, ei maailmankuvan nojalla. Heille siis magia ei ole mikään ongelma, kunhan teoksen arvopohja on kristillisen etiikan mukainen. He ottavat esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja Phillip Pullmanin Universumien tomun, joista ensimmäinen saa suosiota eeppisestä hyvän voitosta ja jälkimmäinen pyyhkeitä avoimesta kristinuskon kritiikistään.

Toisin kuin voisi luulla, Kekäle & Murto eivät kuitenkaan arvota fantasiakirjallisuutta sen mukaan miten hyvin se propagoi kristinuskoa. Päinvastoin, he näkevät uskonnollisesti neutraalin fantasiakirjallisuuden olevan kristinuskon liittolainen:

”Kristillisestäkin näkökulmasta katsottuna fantasiaon arvokasta, vaikkei siinä olisi yhtäkään kristillistä viittausta. (–) Ihmisen on ensin ’herättävä harmaudestaan’ ennen kuin hän voi kokea sen rikkauden ja kauneuden joka kristinuskolla on tarjottavanaan. Muuten hän jatkaa värisokeaa elämäänsä eikä näe sateenkaaren, Jumalan rakkauden symbolin värejä. Kun hänen korvansa ovat kuuroutuneet kaikelle muulle paitsi kassakoneen kilinälle tai tehtaan pillin soitolle, kuinka hän voisi kuulla suloisen uutisen Jumalan Pojasta? Heräämisen on tapahduttava, ja siinä voi myös fantasiakirja olla herättäjänä.” (s. 78)

Kekäleen & Murron ajatus on sama kuin Esko Miettisellä (ks. aikaisempi blogaukseni): hyvän ja pahan olemassaolo, messiaan rooli ja yliluonnollisuuden mahdollisuus ovat kaikki sellaisia perusajatuksia, jotka täytyy omaksua että kristinusko näyttäytyy mielekkäänä vaihtoehtona. Fantasiakirjallisuus ajaa näitä samoja perusajatuksia ja voi näin valmistaa tietä Kristukselle.