Asustelen nykyään Pohjanmaalla, joten tietysti minun oli käytävä katsastamassa pohjalaisten häjyjen rynnistys valkokankaalle. Päätellen pienen eteläpohjalaisen kunnan elokuvateatterin täysistä saleista näytöksestä toiseen Härmä (2012) tekee hyvää tulosta. Elokuvana se kuitenkin tarjoaa hämmästyttävän nihilistisen kuvan pohjalaisista.

Härmä on JP Siilen ohjaama ja käsikirjoittama. Edellinen Siilin käsikirjottama elokuva, Blackout (2008), on saanut osakseen moitteita nimenomaan heikosta käsikirjoituksesta ja epäuskottavasta dialogista. Haluaisin sanoa, että Siili onnistuu tällä kertaa paremmin, mutta kun ei.

Keskityn tyypillisesti elokuvissa käydessäni tarinaan ja tajuan vähemmän näyttelijöiden taidoista tai dialogin osuvuudesta. Härmä-elokuvan ensimmäinen tunti jäi kuitenkin mieleeni uskomattoman teennäisenä; en tiennyt, että näin isoon produktioon voi päätyä noin puisevaa dialogia. Jokainen repliikki kyllä ajoi tarinaa eteenpäin, mutta Esko-häjyn uhoaminen ja Antti-isän moitteet poikansa touhuista eivät vain kertakaikkiaan olleet uskottavia. Ehkä ongelmana oli, että juonta ajettiin liiankin kovaa. Hienovaraisuudella dialogeihin olisi saanut enemmän elävyyttä ja normikatsoja olisi silti tajunnut isän ja pojan välisen kahnauksen.

Puukkovallan aika

Elokuvan juoni on siinä, että häjy Esko vie perinnön Matilta vastoin veljesten isän tahtoa. Matti yrittää ajaa asiaansa oikeusteitse, mutta kun se ei kerta kaikkiaan onnistu, täytyy turvautua puukkoon. Hyvä voittaa pahan, sankari saa naisen, lopputekstit.

Pertti Avola kirjoitti Helsingin Sanomien elokuva-arvostelussaan, että Härmä jämähtää ”jäykäksi asetelmallisuudeksi”. Henkilöhahmot tai tilanne eivät kehity, western-henkisesti tulkittua Härmänmaata ei hyödynnetä panoraamakuvia enempää. Ymmärrän kritiikin, ja olen pitkälti samaa mieltä elokuvan alkupuolen osalta.

Luulen, että Avolan mainitsema junnaavuus syntyy siitä, että suurin osa elokuvasta on tosiaan Matin epäonnista oikeustaivalta. Saadakseen palautettua isänsä testamentin voimaan hän kääntyy vuorollaan nimismiehen, vallesmannin, todistajien ja uudelleen nimismiehen puoleen. Hän ehtii jo itsekin joutua kertaalleen vangiksi. Kerran toisensa jälkeen häjy Esko-veli tekee suunnitelmat tyhjiksi: hän on pelotellut oikeuslaitoksen puolelleen ja tarvittaessa tappaa viranomaisiakin. Oikeuslaitos on voimaton. Näinhän se westerneissä menee. Sankari on lainkuuliainen, mutta koska oikeuskoneisto ei kerta kaikkiaan saa roistoa aisoihin, on miehen turvauduttava lopulta oman käden oikeuteen. Lakeuksilla oikeus ja valta on puukonterässä, ei laillisessa yhteiskunnallisessa järjestyksessä.

Elokuvaa voi kuitenkin tulkita myös toisenlaisesta näkökulmasta, ilman tätä westernin sankariasetelmaa.

Kaikki ovat häjyjä

Kuten sanottua, elokuvassa Matti yrittää oikeusteitse käydä häjyä Eskoa vastaan. Yritykset murtuvat kerta toisensa jälkeen kuin aallot rantakallioihin. Samalla Matti joutuu yhä vaikeampaan asemaan: ensin kuolee isä, sitten äiti kääntää selkänsä, Matin on karattava kotoa, häjy veli vie morsiamen ja lopuksi kuolee vielä uskollinen aseenkantajakin. Esivaltakin pettää, kun Matti joutuu itse kahleisiin miestaposta väärin syytettynä. Tämän alennustilan hetkellä Esko-veli tulee sanomaan, että yritähän nyt elää elämääsi, kun ”kukaan ei enää rakasta sinua”.

Tässä hetkessä punnitaan, millainen mies Matti oikeasti on. Esko on päätynyt häjyn teille, koska ei ole saanut rakkautta osakseen: oma isäkin meinasi ohittaa esikoisensa testamentilla. Matti on lainkuuliainen, mutta onko hän sitä vielä silloinkin, kun häneltä viedään kaikki tukijat ja esivalta itsessään osoittautuu petolliseksi?

Arvattavasti Matti karkaa vangitsijoiltaan, ilmeisesti varastaa hevosen ja tulee häjy-veljensä häihin kuokkavieraaksi. Enää hän ei puhu mitään laista. Hän ehdottaa veljelleen kunnon puukkotappelua: jos Matti voittaisi, Esko joutuisi astumaan syrjään, mutta jos Esko voittaa, Matin saa pistää maan poveen. Huomaamme, että Matti pitää edelleen kiinni hyvyydestä: hän ei tullut kostamaan, vaan ajaa edelleen oikeuden asiaa. Keinot vain ovat vaihtuneet lakipykälistä puukkoon. Näinhän ne supersankarit toimivat.

Ratkaisun hetki koittaa. Häjy-Esko häviää, mutta ei meinaa pitää sanaansa. Riittääkö Matille se, että konna on nyt lyöty? Ei. Hän on valmis viiltämään oman veljensä kurkun auki äitinsä silmien alla. Äiti ei kestäisi moista murhenäytelmää, joten hän kertoo totuuden. Esko ei sitä hyväksy, joten seuraa lopputaistelun toinen erä. Matti on täyttä vauhtia mestaamassa veljeään kirveellä.

Matti siis ei ole sankari, joka olisi moraalisesti ylivertainen pahikseen nähden. Oikeaan tilanteeseen vietynä hän on aivan yhtä häjy kuin veljensäkin. Ja päinvastoin: jos Eskolla olisi ollut parempi elämä, ei hänkään olisi päätynyt häjyjen matkaan. ”Veljekset kuin ilvekset”, kuten elokuvassa toistellaan.

Esko ei kuitenkaan kuole veljensä käden kautta. Surmanisku – heinäseiväs selästä sisään ja vatsasta ulos – tuleekin appiukolta. Hän on joutunut elokuvan mittaan seuraamaan, miten Esko tuhoaa hänen tervalastinsa, kiristää häntä velkoihin vedoten ja vie hänen vastentahtoisen tyttärensä vaimokseen. Verenhimoinen häjyys ei koske vain Välitalon veljeksiä, vaan kaikkia pohjalaisia. Jokainen heistä on valmis vuodattamaan verta, jos painostus vain on riittävän kovaa. Tai ehkä se koskee meitä kaikkia, jos yleisönä asetumme Eskoa vastaan ja hiljaa mielessämme hurraamme Eskon vuodattaessa verensä rikkomustensa sovitukseksi.

Mainokset