Päädyin viime viikolla Vaasan kaupunginteatteriin koululaisesitykseen Peppi Pitkätossua katsomaan. Olin varautunut puolivillaiseen esitykseen rasavillistä lapsesta, mutta yllätyin iloisesti.

Peppi – anarkisti vai syrjäytynyt?

Minun mielikuvaani Pepistä hallitsee hänen anarkistisuutensa. Tämä on se tyttö, joka uhmaa kaikkia aikuisten juttuja ja hyviä tapoja. Hän on itsenäinen ja kirjaimellisesti supervahva lapsi, joka hävittää ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuuden kuin pyörremyrsky. Ellen aivan väärin muistele, lapsena itse inhosin Peppiä. Hän on minun silmissäni pelkkä kauhukakara, joka ei saanut riehumisellaan mitään rakentavaa aikaiseksi.

En ole anarkistisuuskäsitykseni kanssa yksin. Esimerkiksi nuortenkirjailija Jukka Parkkinen korosti Pepin 65-vuotisjuhlan aikoihin 1990-luvun kirjoituksessaan nimenomaan hahmon kasvatuskritiikkiä. Parkkisen mukaan 1940-luvulla tuoreet Peppi-kirjat herättivät vastustusta, koska ne antoivat lapsille väärämielisiä käyttäytymismalleja.

Marcus Grothin (myös näytelmän ohjaaja) ja Marina Meinanderin sovittamassa Peppi Pitkätossu -teatteriesityksessä on kuitenkin lähdetty eri vesille. Mukana ovat kyllä kaikki tutut kohtaukset, joissa Peppi esittelee epätavallista elämäntapaansa, kurmottaa kiusaajia ja pilailee viranomaisten kustannuksella. Näiden lisäksi katsojaa ei kuitenkaan päästetä unohtamaan, että loppujen lopuksi Peppi on murheellinen orpo. Hän laulaa itsensä uneen muistellen edesmennyttä äitiään, ei tule toimeen vieraillessaan kavereidensa kotona eikä selviä koulussa.

Kiinnostavaa Vaasan kaupunginteatterin esityksessä onkin, miten tämä empansipoitunut nuori nainen ja orpo, syrjäytynyt lapsi on saatu yhdistettyä samaan hahmoon. Kohtaukset ovat tasapainossa, joten jää katsojan varaan, kumpaa näkökulmaa hän tulkinnassaan haluaa korostaa. Grothin & Meinanderin Peppi tuntuu aidommalta kuin mielikuvieni rasavilli lapsi. Heidän Peppinsä herättää jopa sääliä: tämä Peppi on kyllä ulkoisesti vahva, mutta oikeasti hän haluaisi jo äidin syliin.

Miten kohdeyleisö, eli lapsikatsojat tätä Peppiä tulkitsevat? Mitä he näkevät Vaasan Pepissä? Luulen, että tämä Peppi pystyy edelleen olemaan jonkinlainen rohkeuden ja hyvyyden esikuva lapsille; että tuollainen tahtoisin olla, että maailma ei ole paha, kun siellä on tuollaisia peppejä. Toisaalta voisi kuvitella, että Pepin kätketty suru saa lapset pitämään itseään jopa onnekkaina. Orvolla Pepillä menee huonommin kuin monella muulla suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatilla.

Liikkeen juhlaa

Vaasan kaupunginteatterin esityksestä ei kuitenkaan voi puhua nostamatta esille Taavi Vuokkovaaran upeaa panosta. Vuokkovaara esittää itse Pepin marakattia, Herra Tossavaista, josta ei onneksi ole tehty rasittavaa koomista kevennystä. Sen sijaan Tossavainen loikkii ympäriinsä ja kiipeilee näyttömön rakenteissa (ääntelemättä kertaakaan muka-apinamaisesti). Vuokkovaaran ilma-akrobatia on komeampaa kuin mitä joissakin sirkuksissa näkee.

Vauhtia ei esityksestä puutu muutoinkaan. Tällä en tarkoita turhaa juoksentelua, vaan esimerkiksi Pepin sirkusreissu tai tanssi murtovarkaiden kanssa ovat oikeasti viihdyttäviä. Musiikin osuutta vielä vahvistetaan sillä, että esitystä säestää parhaimmillaan kuusihenkinen orkesteri.

Kaikkiaan luulen, että tämä vauhdikkuus on se, mitä katsojille esityksestä viime kädessä jää mieleen. Tarina kun ei muutoin sisällä juuri lainkaan juonenkäänteitä tai kiinnostavia henkilöhahmoja. (Peppikään ei siis henkilöhahmona pankkia räjäytyä, ainoastaan tutun kirjallisen hahmon kiinnostavana tulkintana.)

Itselleni Vaasan kaupunginteatterin Peppi-näytelmä on innostava osoitus siitä, että hyvää näyttämötaidetta osataan tehdä muuallakin kuin Helsingissä. Opiskeluvuosieni aikana opin arvostamaan Helsingin kaupunginteatterin esityksiä, mutta samalla olin tietoinen siitä, että esimerkiksi kotikaupunkini Mikkelin kaupunginteatteri ei yllä samaan. Siksi on riemastuttavaa tuulettaa näkemyksiäni ja huomata, että hyvä teatteri ei ole pääkaupunkiseudun yksinoikeus.