Kävin viime viikolla sekä sirkus Florentinon että paikallisen näytelmäpiirin esityksessä. Kumpikaan ei liene kansallisella tasolla häikäisevää taidetta, mutta jokin niissä liikutti minua. Luulen, että kyse oli siitä tarinasta, jonka itse olen sirkukselle ja teatterille luonut.

Sirkus Florentino: pieni on kodikasta

Sirkus Florentino on niin pieni, ettei siitä ole edes Wikipedian sivua. Oikea sirkus se kuitenkin on, vaikka katumainoksen perusteella ehdin jo miettiä, onko tämä sittenkin tivoli. Olen aiemmin käynyt parikin kertaa Sirkus Finlandian näytöksissä, joten lienee luonnollista pitää sitä vertailukohtana myös Sirkus Florentinolle.

Sirkus Florentino on pieni. Ennen muuta luulen tämän kuitenkin johtuvan siitä, että Sirkus Finlandia on valtava. Muistelen, että kävin aikoinani vaihto-oppilasvuoteni aikana Irlannissa katsomassa saarivaltion kansallissirkuksen esityksen, joka sekin kalpeni Sirkus Finlandian rinnalla. Joka tapauksessa, Sirkus Florentinon pienuudella tarkoitan ihan konkreettisia fyysisiä mittoja: sirkusteltta ei liene kuin puolen kymmentä metriä korkea ja katsomossakin rivejä on vain kuutisen kappaletta.

Tämä pienuus ei välttämättä ole vain haitta. Se luo esityksestä tavallaan kodikkaamman, kun esiintyjät eivät ole kymmenien metrien päässä katsojista. Samoin katsojat voivat kokea tiettyä yhteenkuuluvutta, kun väkeä ei ole suunnattomasti. Totta kuitenkin on, että teltan pienuus tekee ilma-akrobatiasta liki eleetöntä. Ilmojen halki keikkumisen sijaan Florentinon akrobatia on staattista, ”pystyykö tuo akrobaatti pitämään renkaasta kiinni pelkillä varpaillaan” -laatua.

Tasapaino-, jonglööraus- ja taikatemppuesitykset sen sijaan toimivat pienelläkin näyttämöllä ongelmitta. Sirkus Florentinon tämän vuoden kiertueelle on saatu mukaan varsin päteviäkin itäeurooppalaisia sirkustaiteilijoita. (Tiedä sitten, miten paljon esiintyjät vaihtuvat vuosittain; muistelen nyt kuulleeni muilta katsojilta, että tämän vuoden esitys oli tuttua tavaraa.) Kaikkiaan Sirkus Florentino antaa kyllä vastinetta lipunhinnalle ja lisäksi sen kiertuesuunnitelmaan kuuluvat monet sellaiset pienemmät taajamat, jotka Sirkus Finlandia ohittaa.

Lekaa ja leivoksia: teatteria pikkukunnasta

Teuvan nuorisoseuran näytelmäpiiri esittää tänä keväänä Rauli Jokelinin ja Panu Raipian käsikirjoittamaa Lekaa ja leivoksia -komediaa. Etenkin Jokelin on verrattain tunnettu länsisuomalainen teatterintekijä. Tämä kyseinen näytelmä on jatko-osa parivaljakon aiemmalle Kuin tuhka tuuleen -näytelmälle. Ensi-ilta oli 2010, eli täkäläinen harrastelijateatteri oli hankkinut verrattain tuoretta näytelmää lauteille.

Näytelmäpiiriläiset suoriutuivat urakastaan nähdäkseni varsin onnistuneesti. Suurimmat ongelmat olivat mielestäni käsikirjoituksen tietyissä laahaavissa osissa, joissa juoni polkee paikoillaan tai eksyy mukahauskoille sivuteille. Näyttelijät hoitivat osansa energisesti ja selvästikin hauskaa pitäen, mitä pidän harrastelijateatterin tärkeimpänä kriteerinä. Toki sellaista ammattilaisteatterien roolihahmojen omaksumista ei tapahtunut – katsojana tunsin, että tässä minulle nyt kerrotaan tätä tarinaa – mutta eihän sellaista voi harrastelijateatterilta odottaakaan.

Käsikirjoitustakin pitää kehua siitä, että siinä oli varsin draamallinen pohjatarina. Vähän liian usein näissä ”puskafarsseissa” sorrutaan rakentamaan näytelmää hassujen hahmojen ja hilpeiden repliikkien ympärille välittämättä perustarinasta yhtään. Lekaa ja leivoksia -näytelmässä lähtökohtana oli kaksi kilpailevaa ostotarjousta hautaustoimiston kiinteistöstä ja omistajien juonittelu maksimaalisen voitontavoittelun nimissä.

Kansanteatterin syvin olemus

Kuten edellisestä kuvauksestani voi päätellä, sen paremmin sirkus kuin harrastelijateatterin näytelmäkään eivät olleet maatajärisyttäviä taide-elämyksiä. Silti koin esityksissä käymisen arvokkaaksi ja tärkeäksi.

Kyse on siitä, minkä arvon annan pienelle sirkukselle ja maaseutukunnan näytelmäpiirille sinänsä. Esiintyjät olivat tavallisia ihmisiä, jotka tekevät esityksen eteen paljon muutakin kuin vain astelevat lavalle. Sirkuksen kohdalla tirehtööri toimi lipunmyyjänä ja esiintyjät lelujen myyjinä ennen esityksen alkua. Tykkään ajatella, että sirkustaiteilijat joutuvat kantamaan kortensa kekoon myös sirkustelttaa pystytettäessä. Samalla tavalla harrastelijateatterissa lavastus ja puvustus voivat olla esiintyjien harteilla. Käsikirjoituskin voisi olla näytelmätiimin omaa tuotantoa.

Tämä on se ihailuni ja intoni kohde. Esiintyjät itse tekevät esityksen alusta loppuun ja esitys vieläpä syntyy siinä katsojien silmien alla. Toisin kuin elokuvassa, sirkuksessa ei voi ottaa uutta ottoa eikä esittää mitään tallenteita: taiteilija esiintyy juuri siinä hetkessä. Samalla tavalla arvostan harrastelijateatterien hetkellistä luonnetta, jossa esitys valmistellaan muutaman kuukauden aikana, esitetään kuusi kertaa kahtena viikonloppuna ja sitten julistetaan projekti päättyneeksi.

Pidän myös siitä, että kyse on kansanteatterista: tavallisten ihmisten itseilmaisusta. Lopputulos ei ole ammattilaisten rutiinisuoritus eikä synny asiantuntijoiden huolellisena käsityönä. Kansanteatterissa se marketin Miina ja viraston Ville pääsevät tuomaan ilmi oman luovuutensa, sen mitä heidän sisällään möyrii. Näin kansanteatterissa esityksen luominen ja esittäminen ovat jo itsessään tärkeitä asioita; yleisön läsnäolon merkitys jää vähäisemmäksi.

Kaipa voi sanoa, että tässä näkyy se rakkauteni roolipelaamista kohtaan. Siinä taidemuodossa tämä hetkellisyys on hiottu huippuunsa: mitään valmiita käsikirjoituksia ei ole, kun pelaajat istuvat pöydän ääreen. Silti muutamaa tuntia myöhemmin pöydän äärestä noustaessa on keksitty ja esitetty tarina. Sitä ei ole taltioitu mitenkään, joten esityksen päättyessä jäljelle jäävät vain osallistujien muistot. Kyse on ikivanhan tarinankerrontaperinteen erikoismuodosta. Tähän luovuuden välittömyyteen eivät muut taidemuodot yllä (vaikka teatterialan ammattilaiset jaksavat muuta väittää).

Oma tarina on paras tarina

Villakoiran ydin tässä blogauksessani on siinä, että tulkitsen sirkus- ja teatteriesityksiä. En minä oikeasti tiedä, millainen valmisteluprosessi niissä on tai mikä esiintyjiä motivoi. Arvostan niitä, koska kehitän niille edellä kuvaamani tarinan kansanteatterista.

Uskon, että tällaista oman tulkinnan ihannoimista tapahtuu enemmän kuin moni arvaakaan. Usein saatamme päätyä rakastamaan sitä omaa toiveistamme ja tulkinnastamme nousevaa tarinaa enemmän kuin sitä, mikä meille todellisuudessa esitetään. Asiat ovat kauniita, koska me haluamme nähdä ne kauniina.