Luin täkäläisen lukupiirin mukana hiljattain Marko Hautalan Käärinliinat (2009). Lukukokemus oli tympeähkö ja jäi vaivaamaan. Sitten luin Emma Donoghuen Huoneen (2010), jota kriitikot ovat ylistäneet maasta taivaisiin.

Pelkään, että minun on tehtävä väistämätön johtopäätös: minulla on tylsämielinen maku taiteen suhteen.

Tarina rikkinäisestä miehestä

Käärinliinat kertoo Mikaelista, mielisairaalan hoitajasta, joka päätyy salaperäisen lapsentappaja Finnen omahoitajaksi. Teksti vihjailee pitkin matkaa, että Finnen harhaisessa olemuksessa saattaisin olla jotain tolkkuakin jäljellä. Murhatapaukseen tuntuu liittyvän jonkinlainen kalmanhenki tai aave.

Teoksen lopussa kuitenkin paljastuu, että Finnessä ei ole mitään erikoista. Hän sai sodan aikana rankan SS-koulutuksen, mikä mursi hänet henkisesti. Sen tien päässä oli siirtyminen kissojen tappamisesta lapsen murhaamiseen. Vastaavasti Mikael paljastuu mielisairaaksi, joka ei ole pystynyt hyväksymään nuoren vaimonsa menehtymistä syöpään. The end.

Ajattelin ensin, että ehkä lukukokemus tuntui ikävältä yllättävän loppukäänteen vuoksi. En pidä Shyamalan elokuvistakaan, joissa viime minuuteilla käännetään asetelma päälaelleen, tavallisesti kaikki mystinen pois pyyhkäisten. Se on kiinnostavan tarinan turhentamista ja mysteerin leikkaamista. Tällainen loppuratkaisu, jossa lukijalta / katsojalta vedetään matto jalkojen alta, ei yksinkertaisesti ole narratiivisesti tyydyttävä.

Mutta on siinä muutakin. Rupesin pohtimaan asiaa uudelleen luettuani Donoghuen Huone-romaanin.

Pakotarina vai äidinrakkautta

Toimittajien mukaan kaikki rakastavat Huonetta. ”Bestseller Yhdysvalloissa ja Britanniassa, Man Booker Prize- ja Orange Prize -ehdokkuudet. Sijoitus New York Timesin Top 10 -kirjalistalla ja Amazonin syyskuun myydyin kirja vuonna 2010”, toinen listaa. Kriitikoiden mukaan kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin takakansi tulee vastaan ja sittenkin kirja tulee ajatuksiin ja uniin vielä hyvän tovin.

Tämä Donoghuen romaani kertoo, miten Äiti ja Jack pakenevat vuosikausia kestäneestä kidnappauksesta ja heidän sopeutumisestaan takaisin yhteiskuntaan. Tarina on kerrottu viisivuotiaan Jackin näkökulmasta. Jack on syntynyt vankeuteen, joten hänen näkökulmastaan vankikoppina toimiva 13 neliön huone ei ole ollenkaan paha paikka.

Oman lukukokemukseni perusteella Huone alkaa kiinnostavasta asetelmasta: nainen on ollut vangittuna jo seitsemän vuotta, onnistuuko hän koskaan vapautumaan? Tämän jännityksen ratkettua onnelisesti tiettyä mielenkiintoa riittää vielä Äidin ja Jackin uutta elämää kohtaan. Voiko elämänsä saada vielä raiteilleen niin pitkän eristyselämän jälkeen? Mitä ilmeisemmäksi käy, että Jack sopeutuu verrattain ongelmattomasti uuteen ympäristöönsä, sitä nopeammin intoni kirjaan hiipuu.

Kuten sanottu, kirjan aloitus vetää minut heti mukaansa. Syytön päähenkilö pahassa pulassa löytyy myös mm. elokuvista The Shawshank Redemption, Cast Away ja The Pursuit of Happyness. Jokaisessa tarinassa on sama ylevä päähenkilö, joka kieltäytyy lamautumasta ja jäämästä olosuhteidensa uhriksi. Hän ryhtyy päättäväisesti ratkaisemaan ongelmaansa, vaikka tämä vaatii vuosien sitkeää vaivannäköä. Näiden rinnalla Huoneen nimettömäksi jäävä äiti on superluokkaa: hänen pakosuunnitelmaansa ei kuulu tunneleiden kaivamista vaan pojan synnyttäminen. Vapautumisprojekti vaatii tämän pojan huolellista kasvattamista, jotta poika voi viisivuotiaana huipentaa äidin pakosuunnitelman!

Tämä ei ole kriitikoiden ylistyksen syy. Heille Huone ei ole vankilapakoromaani, vaan oodi äidinrakkaudelle ja viehättävää kerrontaa viisivuotiaan Jackin näkökulmasta. Itse en ymmärrä, miten lapsen synnyttäminen vankeuteen ja adoptiosta kieltäytyminen osoittavat herkistävää äidinrakkautta. Kirja ei mielestäni myöskään korosta Äidin upeaa kasvatustyötä vaikeissa olosuhteissa; pikemminkin se kertoo lapsen kyvystä sopeutua millaiseen tilanteeseen tahansa.

Ongelman juuri

Ongelmani siis on, etten näemmä pysty nauttimaan hyvistä kirjoista tai arvostamaan niiden oivallista kerrontaa. Jos tarinasta puuttuu sankari, joka periksiantamattomuudellaan selviytyy ongelmistaan tai ainakin kamppailee kunnolla (tragedia sinänsä on jees), ei tarina tunnu minusta onnistuneelta. Luusereiden tai tavisten toilailujen seuraaminen ei kerta kaikkiaan kiinnosta, vaikka se olisikin tehty maailmankirjallisuuden klassikoiden puitteissa.

Selitykseni tähän on, että olen muussannut aivoni ”hollywoodismilla”. ”Vaikeuksien kautta voittoon” on periamerikkalainen tarina, jota jenkkien mediakoneiston suuret rattaat (elokuvat, genrekirjallisuus, pelit, musiikki) ovat puskeneet kaikista tuuteista päähäni neljännesvuosisadan verran. Henkeni on lopulta antanut periksi, eikä nyt löydä enää iloaa muusta, aivan kuten roskaruuan keskellä elänyt nuori on kyvytön nauttimaan todellisten ruokakulttuurien herkuista.

Jonkinlaista lohtua voi kai etsiä siitä, että tämä klassinen sankaruus ei ole amerikkalaisten keksimä, vaikkakin heidän suuresti vaalimaansa taru. Paljon on siis taidetta, jota on rakennettu tämän sankarimyytin varaan. Moni nykytaiteilija on kuitenkin kääntänyt sille selkänsä ja lähtenyt aukomaan uusia uria. Niille urille minä en näy pääsevän.