Aiemmin mainitsemaani Ihmeen tuntua: näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen (BTJ 2006) artikkelikokoelmaan sisältyy myös pohdintaa fantasiakirjallisuuden ja kristinuskon suhteesta. Siinä missä kirjoittajakaksikko näkee näiden olevan enemmän vastakkaisia tahoja, itse pitäisin ne pikemminkin kulttuurisodan rintamalinjan samalla puolella.

Fantasiakirjallisuuden ja kristinuskon vastakkainasettelusta

Maria ja Markku Ihonen aloittavat artikkelinsa Pohdintoja fantasiakirjallisuudesta ja kristinuskosta kontekstualisoimalla aiheensa. Kuten tunnettua on, Harry Potter -ilmiön laukaisema fantasiabuumi on saanut kritiikkiä kristillisillä äänenpainoilla. Ihoset selittävät tätä ennen muuta kahdella syyllä: fantasiakulttuuri on puskenut uskonnon apajille ja kirjallisuus noin ylipäänsä suhtautuu kulttuuriin kriittisesti. Minun on vaikea jakaa näitä Ihosten pohdinnan perusoletuksia.

Länsimainen kulttuuri horjahtelee arvotyhjiön reunalla. Rationaaliset maailmanselitykset eivät meinaa tyydyttää länsimaisen ihmisen elämänjanoa. Selityksiä ja merkityksiä haetaan väistämättä uskonnollisuuden suunnalta. Ihosten mukaan tässä merkitysmetsästyksessä fantasiakulttuuri ja perinteiset uskonnot ovat kilpailijoita; kumpikin koittaa saada omalle puolelleen lisää kannattajia. Omasta näkökulmastani kyse on pikemminkin siitä, että tämän mainitun nykyaikaisen arvotyhjiön haastajia ovat sekä fantasiakulttuuri että uskonnollinen ajattelu. Elämässä on kyse enemmästä kuin kuluttamisesta, itsensä viihdyttämisestä ja lopulta tyhjiin raukeamisesta. Tavallaan voisi kai sanoa, että fantasiakirjallisuus ohjaa lukijoita proto-uskonnolliseen ajatteluun, jos haluaisi nähdä uskonnollisen ajattelun jotenkin korkeampana päämääränä. Olennaisimpana pidän kuitenkin sitä, että parhaimmillaan fantasiakirjallisuus (laajassa merkityksessä) ja uskonnot ovat nykyaikana kipeästi tarvittua vastakulttuuria.

Ihosten toinen lähtöoletus koskee länsimaisen kirjallisuuden perusluonnetta. Se on heidän mukaansa vahvasti ristiriidassa kristinuskon ja kristillisen ajattelun kanssa. Siinä missä uskonto antaa varmoja vastauksia, kirjallisuus esittää vaikeita kysymyksiä; kun uskonto määrittelee Jumalan, kirjallisuus kieltää sen; uskonto tarjoaa selkeän moraalikoodin, mutta kirjallisuus näkee hyvän ja pahan ”kietoutuneen erottamattomasti toisiinsa”; ja siinä missä uskonto antaa toivoa ja mielekkyyttä elämään, kirjallisuus ilmentää epäilyä ja epätoivoa.

En tiedä, mitä kirjoja ja mitä siivua kristinuskosta Ihoset ovat tässä vertailleet, mutta minun on vaikea tunnistaa edellisestä kuvauksesta kumpaakaan. Vaikeat kysymykset ja epäily eivät kokemukseni mukaan ole vieraita tavallisen kristityn uskonelämälle. Samoin kristinuskon näkemys perisyntisestä ihmisestä tarkoittaa usein hyvän ja pahan rinnakkaiseloa. Vastaavasti kaipa länsimaista kirjallisuutta voi lukea niinkin, että se ei anna selkeitä vastauksia, mutta muutkin lukutavat ovat mahdollisia, ehkä jopa luontevampia. Kuten olen tässä blogissani useaan otteeseen eri teoksia analysoidessani tuonut ilmi, kirjat kykenevät kyllä esittämään selkeitä vastauksia ja tuomaan lukijalle toivoa ja mielekkyyttä elämään.

Ei Ihosten analyysi toki kokonaan metsässä ole. Valistuksen ajoista lähtien kristinuskoon on suhtauduttu kriittisesti ja myöhemmin eksistentialismi on jättänyt jälkensä. En kuitenkaan näe, että tämä suhtautumistapa olisi leimallista koko länsimaiselle kirjallisuudelle tai että kriittisyys itsessään olisi vahingollista. Ei käy kieltäminen etteivätkö jotkin kristillisen historian synkimmät jaksot ole nimenomaan niiltä ajoilta, jolloin kristityt saivat kritiikittömästi hallita miltei koko kulttuuria ja yhteiskunnallista elämää. Kriittisyys on siis tervettä ja tarpeellistakin kasvun kannalta.

Ihosten tavoite on näillä peruslähtökohdillaan kuvata sitä, miksi fantasiakirjallisuus ja tietyt kristilliset tahot ovat ajautuneet sanaharkkaan. Olen kuitenkin koittanut vastaavasti osoittaa, että tämä yhteenotto ei ole välttämätön.

Fantasiakirjallisuuden ja kristinuskon yhteydestä

Näköalan laajuus lienee spekulatiivisen kirjallisuuden ja kristinuskon yhteinen nimittäjä. Ne molemmat esittävät, että asiat voisivat olla toisinkin ja että todellisuus on ehkä sittenkin ihmeellisempää kuin pelkän arkitodellisuuden pohjalta voisi päätellä. Ihoset viittaavat Kath Filmeriin, joka on esittänyt että maallistuneessakin yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat toivoa.

Filmerin mukaan uskonnon ja fantasian puhetavat muistuttavat toisiaan. Molemmat opettavat, houkuttelevat ja herättävät tunteita, kutsuvat muutokseen. Molempia yhdistää usein epäilyn ja uskon välinen jännite. Fantasiakirjallisuudessa kuvattuja maailmoja kannattaa ajatus siitä, että kaikella on merkitys, että etsintäretkellä on päätöksensä ja että paha on lopulta voitettavissa. Raamatusta ja uskonnollisesta hartauskirjallisuudesta ammennetaan vastaavanlaista toivoa.

Ihoset käsittelevät artikkelinsa lopuksi kristillisen fantasian mahdollisuutta. Heidän määritelmänsä mukaisesti se tarkoittaisi fantasiakirjallisuutta, joka promottaa kristillistä maailmanjärjestystä. Vaikka tälle toki on paikkansa, en kuitenkaan itse haluaisi lukea yhtään enempää lewislaista pastissia Raamatun kertomuksista (ks. blogaukseni Narnian tarinoista). Jos kirjailija ei uskalla astua pois evankeliumin polulta, niin eikö hänen oma luovuutensa mene hukkaan? Jos lukija on kiinnostunut Raamatun kertomuksista, niin miksi hän lukisi aidon kertomuksen sijaan pastisseja?

Fantasiakirjallisuudesta ei siis tarvitse tehdä kristinuskon orjaa, jotta kristitty voisi arvostaa sitä. Fantasiakirjallisuudella on itseisarvonsa ja sen lisäksi se toimii kristinuskon liittolaisena vastakulttuurin kentillä. Kuten Tolkien sen sanoi:

Fantasian voi tietenkin viedä äärimmäisyyksiin. Se voidaan valjastaa pahan palvelukseen. Se voi jopa johtaa harhaan mielet, joista se on peräisin. Etä mistä inhimillisestä asiasta tässä langenneessa maailmassa se ei olisi totta? Ihmiset ovat kuitenkin tehneet vääriä jumalia muistakin aineksista: käsityksistään, poliittisista iskulauseistaan, rahasta. Absus non tollit usum. Fantasia pysyy ihmisen oikeutena: me luomme omalla mitallamme ja jäljittelevällä tyylillämme, koska meidät itsemme on luotu: eikä vain luotu vaan luotu kuvaksi Luojasta, muistuttamaan Häntä.