Bane murtaa Batmanin selän

Kovat odotukset, karvas pettymys

Tänä kesänä olen mennyt poikkeuksellisen korkein odotuksin elokuvateatteriin. Ensin tuli Joss Wheadonin The Avengers (2012) ja sitten Christopher Nolanin uusin Batman-elokuva Dark Knight Rises (2012). Molemmissa elokuvissa sama mies oli vastuussa käsikirjoituksesta ja ohjaamisesta, molemmat käsikirjoittaja-ohjaajat ovat tehneet aikaisemmin hyvää jälkeä ja molemmat elokuvat ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Silti molemmat elokuvat tuntuivat aika taskulämpimiltä.

Supersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan siis, että henkilöhahmoja käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin vanhaa ”hyvä poliisi ottaa pahat rosvot kiinni” -seikkailua. Painopiste on toiminnassa eikä henkilöhahmoissa, mikä tapaa olla häviöoptio, ellei pysty tekemään jotain todella mullistavaa visuaalisuuden saralla.

Ei siis sillä, että perushyvässä toimintaelokuvassa olisi mitään pahaa. Itse esimerkiksi tykkäsin kovasti Wanted-elokuvasta (2008). Kyse on siitä, että kun tietää käsikirjoittaja-ohjaajan pystyvän kertomaan myös oikeasti hyvää draamaa ja kiinnostavia henkilöhahmoja, niin sitä myös odottaa näkevänsä.

Mutta kun ei. The Avengersissa henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi: Thorin ja Lokin kompleksiseen suhteeseen viitataan parissa kohtauksessa, mutta siitä ei kasva mitään. Bruce Bannerin kamppailua Hulkin hallitsemiseksi ei nähdä lainkaan. Agentti Coulsonin kuoleman pitäisi roolihenkilöiden reaktioista päätellen olla koskettava, mutta ei katsojalle ehdi tulla mitään kiintymystä Coultoniin. Sankaritiimin sisäistä ihmissuhdesoppaa ja ideologisia ristiriitoja tuskin onkaan. Dark Knight Rises puolestaan näyttää meille kliseisen tarinan sankarista, joka saa ensin turpiinsa mutta nousee sitten kuopan pohjalta voittoisaan uusintaotteluun. Bane puolestaan on kerrassaan nolo superroisto, kalju hukkapätkä, joka sössöttää Darth Vader -kuonokoppaansa vallankumousiskulauseita, jotka eivät näytä käyvän toteen. Jokeri teki jo tämän kaiken trilogian edellisessä osassa niin paljon, paljon paremmin. Papanana tortun päällä Dark Knight Rises loppukohtaus vesittää eeppisen draamansa ja tyytyy valmistelemaan elokuvasarjan neljättä osaa.

Hollywoodin toimintaelokuvan kriisi

Luulen, että syytä näiden elokuvien huonoudelle ei pidä etsiä ensisijaisesti tekijöiden taiteellisista ratkaisuista, vaan niiden taiteellisten ratkaisujen rajoituksista.

Hollywoodiinhan on viime vuosina pesiytynyt itseäni raivostuttava tapa tehdä elokuvia sarjaformaattiin. Elokuvissa joko aktiivisesti pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa tai vaihtoehtoisesti viitataan ahkerasti sarjan aikaisempiin jaksoihin. Sarjaformaatti ei kuitenkaan sovi elokuviin kovinkaan hyvin. Elokuvan katselukokemus elokuvateatterissa on selkeästi rajattu kokonaisuus. Elokuvaa varten mennään porukalla erilliseen paikkaan, valmistaudutaan mainosten aikana ja pureskellaan nähtyä salista poistuttaessa. Elokuvasarjan osat tapaavat ilmestyä noin vuoden välein, joten edellisestä jaksosta ei enää muista mitään eikä seuraavaa jaksa odottaa. Viikottaisen televisio-ohjelman tai kuukausittaisen sarjakuvan kohdalla tällaista ongelmaa ei synny.

Elokuvien tekeminen sarjaformaattiin tuottaa myös raivostuttavan keskinkertaista tarinankerrontaa. Venettä ei auta keikuttaa, kun seuraavakin osa pitää tehdä. Mullistuksia, irtiottoja, yllätyksiä tai kiinnostavia tulkintoja ei nähdä. Tämä on toki sarjaformaatin yleinen ongelma, mutta pidän vahingollisena että sitä siirretään ahkerasti myös elokuviin, minne se ei alun alkaenkaan sovi.

Toinen syy (supersankari)toimintaelokuvien huonoudelle lienee elokuvien hillittömiksi kasvaneet budjetit. Esimerkiksi trilogian päätösosa Dark Knight Risesin budjetti oli liki kaksinkertainen sarjan ykkösosa Batman Begins (2005) -elokuvaan verrattuna. Mitä isompi budjetti, sitä pakottavampi tarve varmistaa että katsojia riittää, mistä seuraa varman päälle pelaaminen. Dark Knight Rises -elokuvahan on sikäli antiteesi sarjan edelliselle jaksolle, että siinä missä sarjan kakkososassa The Dark Knight riitti korruptoituneita poliiseja, niin päätösosassa jaksetaan korostaa poliisien sankaruutta. Dark Knight Rises -elokuvan pahikset ovat ryömineet kuilusta, joka näyttää sijaitsevan jossain Afganistanin suunnalla. En olisi yllättänyt, jos kuulisin, että elokuvan loppukohtaus muutettiin onnelliseksi tuotantoportaan tai koeyleisön vaatimuksesta.

Kriitikoiden suosion syy

Elokuvan laatu riippuu kontekstista, jota vasten sitä tulkitaan. Esimerkiksi Nolanin synkkä Batman-trilogia näyttää toki tuoreelta, jos sitä vertaa 1960-luvun tv-sarjaan tai 1990-luvun Joel Schumacherin Batman-tulkintoihin. Batman-tarinoiden kontekstiin laitettuna tämä synkistely käytiin läpi jo 1980-luvulla. Vastaavasti Batman-trilogian kuvaamaa voittoa terrorismin vastaisessa sodassa voi pitää poliittisesti rohkeana ja mieltäylentävänä, jos taustalle asettaa satunnaisen toimintaelokuvan ja asuu yhdysvaltalaisen valtiollisen propagandan keskellä. Vähänkin laajemmasta näkökulmasta tämä kuitenkin näyttää töksähtelevän osoittevalta ja esivaltaa nuoleskelevalta, mikä ei mielestäni kuulu hyvään kriittiseen taiteeseen. (Noh, toki Dark Knight Rises -elokuvan kirkasotsaisen sankaruuden voi nähdä myös vastareaktiona kulttuurin yleiselle yhteiskuntakriittisyydelle.)

Mitä itse tarinaan tulee, niin edelleen Nolanin käsikirjoitus voi herättää ihailua vain, jos ei tunne alkuperäislähteitä. Dark Knight Rises -elokuvassa on vahvoja vaikutteita The Dark Knight Returns-, Knightfall- ja No Man’s Land -sarjakuvista. Nolan ei kuitenkaan ole poiminut näiden tarinoiden mehukkaimpia puolia. The Dark Knight Returns (1986) -sarjakuvassa Batman on keski-ikäinen äijänrahjus, joka värvää teinejä taistelutovereikseen ja hakkaa Yhdysvaltojen hallituksen lähettämän Teräsmiehen. Knightfall-tarinassa (1993) Bane ei vapauta vankilasta satunnaisia ryöväreitä, vaan superrikollisia, jotka pehmittävät Batmanin Banen kiropraktista käsittelyä varten. Toisin kuin elokuvassa, Knightfall-tarinassa Batman ei liioin ponnahda lasaretista takaisin taistelukentälle, vaan tarvitsee sijaisen. No Man’s Land (1999) -tarinassa puolestaan näytetään, miten ulkopuolisilta suljettua ja anarkiaan syöksynyttä kaupunkia ei voi korjata sillä, että vetäisee yhtä pahista lättyyn; päinvaston, jopa Teräsmies joutuu toteamaan urakan olevan hänelle liikaa. Alkuperäislähteisiin verrattuna Nolanin tarina on siis varsin pliisu.

Surkeita elokuvia?

Lopuksi lienee kuitenkin syytä todeta, ettei Nolanin tai Wheadonin supersankarielokuvat mitenkään erityisen huonoja ole. Toimintaelokuvina ne ovat ihan käypäisen keskinkertaisia ja toki niissä on hyvätkin hetkensä. Eivät ne niin huonoja ole, että kannattaisi tyystin jättää katsomatta. Kyse on vain siitä, että hyvän lähdeaineiston ja huipputason ohjaaja-käsikirjoittajien perusteella odotin jotain parempaa.