Roolipeliä koululaisten kanssa, otto 2

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten viime keväänä roolipelasin nuorien oppilaideni kanssa. Kun tämän syksyn lukujärjestykseen oli sijoitettu äidinkielen tunti, jonka sisältönä pitäisi olla ”draama ja ilmaisutaito”, niin tietysti kaivoin roolipelaajan taitosettini uudelleen esille.

Jos kiinnostaa, miten kolmen pelikerran kokonaisuutemme onnistui, kannattaa lukea peliraporttini keskustelufoorumilta. Tässä blogauksessa pohdiskelen enemmän roolipelaamista lasten kanssa.

Roolipelaaminen lasten kanssa: mahdollista

Roolipelaamista on pelikulttuurin sisällä joskus pidetty puolimystisenä asiana. Se on jotain sellaista, jota on vaikea selittää ulkopuolisille ja jonka ulkopuoliset tuntuvat ymmärtävän useimmiten väärin. Ensimmäisiä roolipelimuistoja on vaalittu ja roolipelaamista pidetään ainutlaatuisena harrastuksena ja taidemuotona. Juuri tänä kesänä on kuohuttu kovasti siitä, miten ihmeellistä on, kun joku aikoo kirjoittaa roolipelin lapsille.

Tästä kaikesta voisi päätellä, että roolipelaaminen olisi jotenkin hankalaa. Ei se ole. 6-8-vuotiaat lapset, joiden kanssa olen mennäviikoilla pelannut, saivat välittömästi juonen päästä kiinni.

Minä: ”Kuvitellaan, että olette tällaisessa mielikuvitusmaailmassa. Ympärillänne on metsä, jossa kasvaa korkeita havupuita. Jonkin matkan päässä näkyy kohoavan mäki, jolla näyttäisi olevan jonkin vanhan ison rakennuksen rauniot. Ehkä linnanrauniot.”
Pelaaja 1: ”Minä kiipeän siihen puuhun!”
Pelaaja 2: ”Minä tutkin ne rauniot!”
Pelaaja 3: ”Minä ehdin sinne raunioille ensimmäisenä, koska minulla on sellaiset rakettikengät!”

Totta kai lasten kanssa pelaaminen on erilaista kuin perusnörttien seurassa. Keskittymiskyky on lyhyempi, puheenvuoroja ei malteta odottaa ja ratkaisut tuntuvat vähintään satunnaisilta. Silti fiktiivisen tilanteen kuvitteleminen ja siinä toimiminen ei sinänsä ole mikään kynnyskysymys. Roolipelaaminen on kirjaimellisesti lastenleikkiä.

Roolipelaamisen oppiminen

Käytännössä roolipelaaminen on tietysti jotain enemmän kuin pelkkää unelmointia ja haaveilua. Siinä on tyypillisesti jonkinlainen yhteinen käsitys siitä, mitä pelissä tapahtuu: se on jaettua tarinankerrontaa. Tämä edellyttää myös, että tarinan pitäisi edetä johdonmukaisesti ainakin jonkinlaisen logiikan mukaan.

Tämä tarkoittaa, että pelaajien luovuudelle kannattaa asettaa tietyt rajat. Roolipelissä ei voi tehdä mitä tahansa tai jos voikin, niin sitä ei välttämättä kannata erityisesti rohkaista. Sain vuorovaikutuksen toimimaan, kun tarjosin pelaajille jonkin verran valmiita vaihtoehtoja: menettekö metsään, lähdettekö etsimään kuninkaan lähettilästä vai palaatteko raunioiden luo ja sitä rataa. Samalla tavalla pelaajien kaikkein villeimpien ideoiden suitsiminen auttoi meitä keskittymään tiettyyn tilanteeseen kerrallaan.

Luovuuden rajoittaminen ei kuitenkaan tarkoita luovuuden tukahduttamista. Kun muutamien valmiiden vaihtoehtojen jälkeen sain ohjattua pelaajat tietyn tilanteen äärelle, annoin heille vapaat kädet asian käsittelemiseen. Tyypillisesti tällaiset tilanteet olivat ongelmanratkaisua, mutta joka tapauksessa oli ilo seurata pelaajien luovuutta. Lapset pelastivat Reino Helismaan laulusta tutun päivänsäteen ja menninkäisen traagisen romanssin keksimällä, että päivänsädehän voisi taikoa itselleen pienen taskulampun! Sen avulla päivänsäde saisi valoa silloinkin, kun asustelee menninkäisen maanalaisessa kotiluolassa. Vastaavasti kun lapset myöhemmin pohtivat, miten he voisivat vapauttaa lasivuoren sisään vangitun prinsessan, joku keksi ehdottaa avun pyytämistä tutulta päivänsäteeltä. Kun totesin, että päivänsäteen vähäiset taikavoimat eivät auta tässä, eräs pelaajista keksi ehdottaa, että he voisivat kääntyä yönsäteen puoleen! Tartuin tietysti tähän mahtavaan ideaan ja esitin, että yönsäteet ovat sellaisia vähän pelottavia goottikeijuja, jotka suostuvat kyllä auttamaan, mutta vievät sitten vastineeksi prinsessan mukanaan. Lapset eivät suostuneet tähän sopimukseen.

Roolipelaamisen hyödyt

Perinteisesti kun roolipelaamista on markkinoitu suurelle yleisölle ja julkiseen käyttöön, on päädytty puhumaan roolipelaamisen hyödyistä. Jos roolipelaamisesta esimerkiksi haluaisi tehdä osan kouluopetusta, pitäisi varmaan ruveta puhumaan siitä, mitä taitoja lapset oppivat roolipelaamalla. Lasten kasvattamisesta tiettyjen kriteerien mukaisiksi mallikansalaisiksihan näissä julkisissa projekteissa on usein kyse.

Ensimmäinen reaktioni on, että roolipelaamisesta ei ole hyötyä: se on tarkoitettu pelaajien viihtymiseksi, ei opetuskeinoksi. Opettamisessa on usein jokin tietty päämäärä, oppilasta halutaan muokata tiettyyn suuntaan. Tähän vapaa taideilmaisu ja yksinkertainen hauskanpito ei kelpaa. Tästä samaisesta syystä johtuen kaikenlaiset opetuspelit ovat yleensä tuskastuttavan tylsiä.

Käytännössä en kuitenkaan voi olla puhumatta siitä, miten upeasti nuoret pelaajani ratkaisivat pelissä esiintulleita ongelmia. Oli ilo katsella, miten lapset rakensivat toistensa ideoiden päälle ja pystyivät kehittämään uskottavia ratkaisuja kuvitteellisiin ongelmiin. Itselläni ei ollut tilanteita muotoillessani mitään ajatusta siitä, miten ongelma voitaisiin ratkaista, joten kyse ei ollut siitä, että 6-8-vuotiaat pelaajat olisivat saaneet selville minun keksimäni ratkaisun. Tämä on roolipelin vahvuus. Ja puhun tässä nimenomaan roolipelistä erotuksena Heinzin dilemman kaltaisesta kuvitteellisesta tilanteesta. Roolipeli tarjoaa liikkumavaraa, mahdollisuuksia erilaisiin ratkaisuihin ja seurausten käsittelemisen tavalla, johon kliininen filosofissävytteinen kuvitteellisen tilanteen käsittely ei pysty.