Olin taas kirjastossa tavanomaisella katselmuskierroksellani, kun silmiini osui romaani Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (2012). Tartuin teokseen kaksin käsin, kun huomasin, että sen kirjoittaja oli Philip Pullman, joka tunnetaan parhaiten Universumien tomu -fantasiatrilogiastaan.

Kuten arvata saattaa, kiinnostava teos kaatuu jälleen kerran Pullmanin tapaan tuutata tökerösti antikristillistä sanomaansa.

Jumalan muotoinen aukko

Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja.

Pullman on liittänyt Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus -teoksensa loppuun pitkän epilogin, jossa hän selittää omaa suhdettaan kristinuskoon. Matka on se tyypillinen: kristillinen kasvatus on juurtunut syvälle takaraivoon, mutta aikuisena sitä on mahdotonta arvostaa muutoin kuin esteettisesti. Pullman toteaa suoraan, että hän on tyylipuhdas materialisti: minkäänlaista tuonpuoleista ei hänestä ole olemassa, Jumalasta puhumattakaan. Epilogissaankin Pullman koittaa useaan otteeseen osoittaa, että evankelikertomuksissa ei ole mitään tolkkua. Eikä toki olekaan, jos niitä lukee ilman uskon näkökulmaa. Mutta tästä enemmän blogaukseni loppupuolella.

Romaani itsessään kuuluu Canongate-kustantamon Myyttisarjaan, jossa kirjailijat kirjoittavat muinaisia myyttejä uusiksi. Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus on sarjan ensimmäinen teos, jossa tosissaan tartutaan haasteeseen eikä pölyttyneisiin ja unohdettuihin antiikin taruihin.

Fantasiakirjailijan Jeesus

Vaikka en pidä Pullmanin propagandistisesta tyylistä, on hän kuitenkin muutoin varsin pätevä kirjailija. Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus on kirjoitettu raamatulliseen tyyliin alkuperäistekstiä mukaillen. Muutokset ja lisäykset sointuvat kokonaisuuteen hyvin. Romaanin lähtöasetelma on samoin kiinnostava: Maria ei synnytäkään vain yhtä poikaa, vaan kaksoset. Jeesus on reippaampi ja vilkkaampi lapsi, veljensä Kristus puolestaan heiveröisempi ja mietiskelevämäpi. Jeesuksesta kasvaa tulisieluinen saarnaaja, Kristus puolestaan päätyy salaperäisen muukalaisen kanssa kaavailemaan uskon organisoimista ja kirkon perustamista.

Pullmanin Jeesus on se tyypillinen modernin ajan kirjailijoiden Jeesus: kiihkeä humanisti. Vuorisaarnaa siteerataan sanasta sanaan, mutta Jeesuksen vähemmän tasa-arvoisia sanoja Pullmanin korjaa itselleen mieluisemmiksi. Samoin ihmeteot redusoidaan Jeesuksen karismaattisuudeksi ja ihmisten mielenmuutoksiksi. Näppärintä Raamatun korjailua Pullman ei kuitenkaan tee Jeesuksen henkilöhahmon, vaan hänen vertaustensa ja opetustensa kohdalla. Esimerkiksi Jeesuksen rukous Getsemanessa, viimeisenä iltana, on liikuttava:

”että jokainen sinun nimessäsi perustettu kirkko pysyisi köyhänä, vaatimattomana ja vailla valtaa. Ettei se voisi käyttää mitään muuta kuin rakkauden mahtia. Ettei se heittäisi ketään ulos. Ettei sillä olisi omaisuutta eikä lakeja. Ettei se tuomitsisi vaan antaisi anteeksi. Ettei se olisi kuin palatsi, jossa on marmoriseinät ja kiiltävät lattiat ja vartijat ovella, vaan niin kuin puu jonka juuret ovat syvällä maaperässä, joka tarjoaa suojan linnuille ja eläimille, kukkii keväisin, antaa varjoa paahtavassa auringossa ja hedelmää syksyllä ja muuttuu aikanaan hyväksi, lujaksi raaka-aineeksi puusepille ja kylvää tuhansittain siemeniä, joista kasvaa sen paikalle uusia puita. Sanooko puu varpuselle ’Mene pois, sinä et kuulu tänne’? Sanooko puu nälkäiselle ’Tämä hedelmä ei ole sinua varten’? Koetteleeko puu metsän eläinten uskollisuutta ennen kuin päästää ne varjoonsa?
(s. 131-132)”

Pullman myös tuo esille kiinnostavan ajatuksen evankeliumitekstien korjailusta ja siihen liittyvästä historiallisuuden ja totuuden ristivedosta. Romaanissa Kristus tekee muistiinpanoja Jeesuksen toiminnasta ja puheista, mutta päätyy usein muuntelemaan niitä hiukan. Salaperäisen muukalaisen neuvojen mukaan hän pitää tehtävänään totuuden julkituomista, ei historiallisten tosiasioiden kirjaamista. ”Miten olisi pitänyt olla palvelee kirkkoa paremmin kuin Mitä oli”, kuten muukalainen asian muotoilee (s. 66). Historiallisista tosiasioista poikkeamalla tai niitä hieman tulkitsemalla Kristus sisällyttää kirjoittamiinsa evankeliumikertomuksiin totuuden ja mieleisensä tapahtumien syvemmän merkityksen. Tämä on Pullmanilta oivallinen huomio ja epäilemättä selittää osaltaan Uuden testamentin neljän eri evankeliumin välisiä eroja.

Hyytyminen kalkkiviivoilla

Hyvistä ja kiinnostavista puolistaan huolimatta teoksen loppuratkaisu uhkaa kaataa sen. Pullmanin propagandistisena tavoitteena on tuttuun tapaan kritisoida peittelemättömän osoittelevasti katolista kirkkoa ja osoittaa kristillinen usko mahdottomaksi. Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena?

Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys. Pullmanin versio kun yrittää pelata materialistisilla työkaluilla, mutta tästä se ei synny uskottavaa lopputulosta. Ja juuri tässä on Pullmanin kritiikin sudenkuoppa. Kun hän lähtee tyrmäämään kristinuskoa, hän käy sellaisen kristinuskon kimppuun, josta yliluonnollinen on suljettu pois jo lähtökohtaisesti. Tietenkään sellaisessa versiossa kristinuskosta ei ole mitään järkeä, eikä sitä tarvitse lähteä erikseen kumoamaan. Mutta eiväthän kristityt uskokaan redusoituun versioon, vaan he olettavat mukaan yliluonnollisen tason. Keskusteluyhteys kristittyihin katoaa, jos kriitikko ei operoi samoilla eväillä.

Näin Pullmanin laihaksi lopputulokseksi jää osoitteleva katolisen kirkon kritisointi (ks. YouTubesta Pullmanin itsensä lukema ote romaanistaan), jota on jo tehty maailmansivu. 2000-luvulla pitäisi pystyä keksimään jotain omaperäisempää kuin katolisen kirkon syyttäminen keskiaikaisista ristiretkistä ja inkvisitiosta.