Minua on jo pidemmän aikaa vaivannut jonkinlainen kyllästyminen roolipelaamiseen. Jostain syystä roolipelaaminen ei ole maittanut, vaikka puitteiden pitäisi olla kunnossa: minulla on pari pelikaveria, ei painetta pelata mitään tylsää peliä eikä luovuuden lähteidenkään pitäisi olla millään tapaa ehtyneitä.

Viimeisin pelikerta oli kuitenkin varsin makoisa. Vastaus tylsyyteen oli lopulta yksinkertainen.

Taustaksi

Sanottakoon nyt vielä, että roolipelaamisen ei itsessään pitäisi olla tylsää. Roolipelaaminen on taidemuoto, tietty toimintatapa, ei rakenne sinänsä. Vähän sama kuin sanoisi kirjallisuuden olevan tylsää: todennäköisempää on, että jokin tietty kirjallisuuden laji tuntuu tylsältä kuin että koko lukemisprosessi sinänsä olisi epämieluisa.

Lisäksi siitä ei ole pitkäkään tovi, kun murehdin paikkakunnan vaihdoksen takia peliseuran menettämistä ja harrastuksen väistämätöntä loppumista. Peli-intoa olisi ollut, mahdollisuuksia ei. Nyt kun tilaisuuksia on, näyttää into laantuneen.

Syntipukkeja hakemassa

Tietysti ensin hain vastausta väärästä suunnasta. Että jos vain saisin enemmän tai toisenlaisia pelaajia, niin kaikki muuttuisi paremmaksi. Tai että pitäisi vain päästä pelaamaan sitä oikeaa peliä, jota ei syystä tai toisesta vielä ollut nostettu pöytään. Jos vain pääsisin pelaamaan sitä hyvää peliä, niin sitten viihtyisin taas pelipöydässä.

Olennaista tässä on, että hain ratkaisua omaan viihtymiseeni itseni ulkopuolelta. Ikään kuin olisi ollut toisten vika tai puitteiden syy, että en itse enää meinannut viihtyä pelipöydässä. Kun ymmärsin tämän, saatoin ryhtyä hakemaan ratkaisua oikeasta suunnasta. Jos nimittäin olen tylsistynyt pelipöydässä, täytyi sen johtua siitä, että pelasin itse tylsästi.

Ihan konkreettisesti tämä ongelma kävi ilmi, kun pelasimme kavereiden kanssa Contenders-nimistä peliä nyrkkeilijöistä. (Emme tietenkään malttaneet pelata nyrkkeilijöitä, vaan valitsimme asetelmaksi nykypäivän tosi-tv-ohjelman vapaaottelijoista. Joo, Ultimate Fighter.) Ensimmäinen pelikerta meni varsin mekaanisesti: otteluita nähtiin, salilla käytiin ja sponsoreiden metsästämiselle naureskeltiin. Hauskuudesta huolimatta jälkifiilikset olivat turruttavan tylsät: pitääkö tätä jaksaa vielä toinenkin pelikerta?

Nosta itsesi suosta

Ennen toisen pelikerran alkua päätin, että en aio tylsistyä. Tiedän, että iso osa pelissä viihtymistäni on kiinni pelihahmoni moniulotteisuudesta ja dramaattisuudesta. Niinpä kehitin hahmolleni ongelman (hän ei voinut otella keski-ikäistä miestä vastaan, koska kunnioitti vanhempaa sukupolvea) ja raamitin kohtauksia, joissa hän puhui ongelmastaan toisten pelaajahahmojen ja sivuhahmojen kanssa. Päätin myös, että hahmoni yrittäisi kehän ulkopuolella järjestellä asiat niin, että hankala vastustaja joutuisi vetäytymään turnauksesta kokonaan. Näin hahmoni ajautuisi interaktioon muiden pelaajahahmojen kanssa, mikä vaatisi itse kunkin hahmon persoonallisuuden esiintuomista. Se puolestaan tarkoittaisi kiinnostavaa peliä.

Ja sehän toimi. Eräs sivuhahmoista esitti, että ratkaisu hahmoni ongelmaan olisi Australiaan muuttaminen ja maanviljelijäksi ryhtyminen. Tällä mentiin. Tämä tietysti tarkoitti, että nyt hahmollani oli päämäärä: otteluita piti voittaa, jotta matkarahat saataisiin kerättyä. Kun otteluissa sitten tuli tiukat paikat, sortui hahmoni voitontavoittelussaan käyttämään likaisia temppuja (veren sylkemistä vastustajan silmille, haaroihin potkimista jne.). Keski-ikäisen vastustajan sabotointiyritys epäonnistui ja miehet kohtasivat loppuottelussa.

Lopputulemana oli hahmoni osalta värikäs tarina suurista haaveista, keinojen kaihtamattomuudesta ja elämän tärkeimpien asioiden unohtamisesta. Pidin toisesta pelikerrasta suuresti ja kaikki siksi, että päätin tylsistymisen sijaan pistää tuulemaan.

Rohkaisun sana

Roolipelit ovat yhteistä tarinankerrontaa, mutta jokaisella osallistujalla on myös oma vastuu viihtymisestään. Siitä huolehtimisen ei tarvitse olla pois muiden peli-ilosta; pikemmin toisten pelaajien innostuminen pelifiktiosta lisää muidenkin intoa pelaamiseen. Tylsyys ja into ovat yhtälailla tarttuvia tauteja.

Liian usein pelaamme varovaisesti ja säästämme parhaat ideamme johonkin myöhempään pelihetkeen. Ikään kuin pelin sääntöjen noudattaminen, pelimaailman lainalaisuuksien ylläpitäminen tai peliporukan päästäminen helpolla olisivat pelaamisen päämäärä. Tämä kuitenkin johtaa tylsähköön tasapaksuun pelaamiseen, kun sitä tulevaisuudessa värjyvää täydellistä pelikertaa ei koskaan tule. Jos sen sijaan panostamme siihen, että juuri nyt pelattava pelikerta on parasta laatuluokkaa, niin taatusti pelimme muuttuvat paremmiksi kaikille osallistujille.

Mainokset