Olen tässä vähän kiire päällä, joten en ehdi pureutua Hobitti-trilogian ensimmäiseen osaan kovin syvällisesti. Jotain siitä kuitenkin ansaitsee tulla sanotuksi, pidän sitä nimittäin hyvänä elokuvasovituksena.

Hobittia viedään taas. [Lähde: Wikipedia]

Lavea tulkinta

Kuulun itse niihin, jotka tykkäävät kun filmatisointi ei seuraa alkuperäisteosta pilkuntarkasti. Alkuperäisteokseen voi kuka tahansa tutustua alkuperäisessä asussaan, joten paljon kiinnostavampaa on nähdä, miten tietty elokuvantekijäporukka sitä tulkitsee. Filmatisointi vaatii joka tapauksessa valintojen tekemistä, joten sama tehdä niitä isommalla kädellä, jotta saa rakennettua ehyen kokonaisuuden ja selkeän tulkinnan.

Hobitti: Odottamaton matka -elokuva ei pohjaudu pelkästään Tolkienin Hobitti-romaaniin. Mukana on aineksia Tolkienin muusta Keski-Maa-kirjallisuudesta ja tietysti jo tehdystä Sormusten herra -trilogiasta. Näin Hobitti-elokuva ei ole pelkkä seikkailutarina, vaan mukana on paljon tulevien tapahtumien pohjustusta. Tämä tosin lataa elokuvaan aika paljon materiaalia, joten uudet katsojat eivät välttämättä pääse ihan täysillä sisään kaikkiin sivujuonteisiin. Trilogian ensimmäisenä osana elokuva myös päättyy kesken: ei elokuvasarjamaiseen suvantokohtaan vaan ihan kesken seikkailua.

Elokuvan pääaiheena on Bilbon kasvaminen epävarmasta porvarista rohkeaksi seikkailijaksi. Toisin kuin sankaritarinoissa yleensä, tässä se ei tarkoita niinkään mahdin ja sotakuntoisuuden kasvamista, vaan henkistä selkärankaa. Elokuvan alussa Bilbo uhkaa jättää koko seikkailun väliin ja kun matka myöhemmin käy rankaksi, meinaa hän lähteä takaisin turvallisemmille vesille. Elokuvan lopulla Bilbo on kuitenkin löytänyt rohkeutensa ja saa samalla kääpiöseuralaistensa hyväksynnän. Tolkienin teoksessa on kyllä samankaltainen juonne, mutta nähdäkseni elokuva korostaa tätä kuvaamalla, miten joukkoa johtava Thorin Tammikilpi kantaa kaunaa eikä luota ulkopuolisiin. Tolkienin Bilbo myös kasvaa vähäeleisemmin, siinä missä tämä kehitystarina oli puristettava jo elokuvatrilogian ensimmäiseen osaan.

Näppärää koreografiaa

Hobitti: Odottamaton matka -elokuvaa on kehuttava erikseen sen koreografisista ratkaisuista. Koko Sumuvuori-episodi Bilbon omine seikkailuineen ja pakotaisteluineen on erityisen onnistunut. Bilbon ja Klonkun kohtaamisessa Klonkusta saadaan uhkaava hahmo tämän sulavalla liikkumisella ja Klonkun kasvojen animaatio tämän pohtiessa vastauksia arvoituksiin on loistavaa ja herättää sympatiaa otusta kohtaan. (Sen sijaan Bilbon päätös säästää Klonkun henki on turhalla sentimentaalisuudella ladattu.) Sormusten herra -trilogian suuret taistelut kärsivät tylsähköstä koreografiasta: armeijoiden kohtaamiset muuttuvat mies miestä vastaan kamppailuksi, joka on ensimmäisellä kertaa nähtynä toki vaikuttava, mutta myöhemmin pelkästään puuduttava. Hobitti-elokuvassa tämä onnistutaan välttämään hienosti, kun kääpiöiden pakomatkalla hyödynnetään hiisien ”kaupungin” siltojen, tasanteiden ja telineiden luomaa ympäristöä. Kaiteesta saadaan pitkä peitsi, jolla pyyhkiä siltaa puhtaaksi, telineiden kaataminen saa köysien avulla hyökkäävät hiidet solmuun ja tukipuiden katkominen saa tasanteen heilahtamaan kätevästi kuilun yli.

Taisteluissa silmään pisti myös sen verettömyys. En äkkiseltään muista lensikö Sormusten herra -trilogiassa veri aidommin, mutta Hobitin taistelukohtaukset voisivat melkein olla iltapäivän tv-sarjasta. Muutamia lävistyksiä ja raajojen poikkilyömisiä toki nähdään, mutta nekin tapahtuvat steriilisti ilman verisuihkuja ja lähikuvia. Näin äkkiseltään sen tuntuisi pehmentävän elokuvan väkivaltaa ja tekevän siitä vähemmän synkkää ja julmaa kuin Sormusten herra -trilogiassa.

Kalliit sanat ja muistamisen arvoiset lainaukset

Sormusten herra -trilogia kuvaa synkkiä aikoja, mutta mukaan on mahdutettu myös muutamia seesteisyyden hetkiä. Tällaisia ovat mm. Samvaisin horjumaton uskollisuus Frodoa kohtaan, Gandalfin rohkaisu kuoleman edessä ja kuningas Aragornin kunnianosoitus hobiteille. Nämä ovat tietysti aika laskelmoituja ja tunnelmamusiikilla korostettuja, mutta itselleni ne toimivat silti (ja klippien katsojamäärien perusteella aika monelle muullekin).

Tällaisia kohottavia hetkiä löytyy myös Hobitista: Thorin luottamus ystäviinsä, Gandalf rohkaisemassa Bilboa, Bilbo vakuuttumassa kääpiöiden auttamisesta ja Gandalfin ajatukset pienistä asioista, jotka pitävät pahuuden loitolla. Pahimmillaan ne eivät oikein istu tarinaan luonnollisesti, mutta silloinkin kuuntelen mielelläni yleviä sanoja keskellä sankaritarinaa. En osannut odottaa niitä, sillä Hobitti on romaanina varsin suoraviivaista kerrontaa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tuotantotiimi sisällytti Hobittiin tämän edellisen trilogian tunnuspiirteen.