Aloitin tänä syksynä kirjallisuuden opinnot, jolloin heti kärkeen vastaan tuli Odysseia. Teosta pidetään eeppisen runouden suurteoksena ja antiikin sankaritaruna, mutta omassa lukukokemuksessani jälkimmäinen väite osoittautui kyseenalaiseksi.

Tuntematon historia

Kuten moni muukin antiikin teos, Odysseia on saavuttanut nykyisen kirjallisen muotonsa lukuisten vuosisatojen kuluessa. Teoksen syntyprosessi on likipitäen tuntematon ja kaikki, mitä siitä tiedetään, perustuu päättelyihin teoksen tekstin varassa. Teoksen tekijän esimerkiksi ei uskota olevan Homeros, koska teksti poikkeaa tyylillisesti Illiaasta, mutta kuitenkin yksi kirjoittaja tyylin yhteneväisyyden vuoksi. Suomennoksensa esipuheessa Saarikoski korostaa teoksen pitkällistä syntyhistoriaa: ”Eeposten valmistumisesta niiden muistiin merkitsemiseen kului 2-3 sataa vuotta, ja siitä saman verran niihin laitoksiin joihin meidän tekstimme perustuu; tänä aikana on runoille voinut tapahtua melkein mitä tahansa”.

Sankari vai veijari?

Eeppisessä runoudessa ihaillaan päähenkilöinä olevia sankarihahmoja. Odysseusta esimerkiksi pidetään yleisesti rohkeana ja neuvokkaana siinä missä hänen miehistönsä on joukko pelkureita ja typeryksiä. En itse olisi yhtä vakuuttunut Odysseian genrestä.

Odysseian voidaan ajatella jakautuvan neljään osaan: (1) Telemakhoksen matka, (2) Odysseuksen matka Kalypson luota Alkinoosin juhlaan, (3) Odysseuksen kertomus onnettomuuksien matkastaan ja (4) Odysseuksen matka Alkinoosin luota kotiin Ithakaan ja kosijoiden surmaaminen. Näistä jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia. Odysseuksen mainittu urhoollisuus näkyy lähinnä ensimmäisessä ja kolmannessa osassa, jotka ovat fiktion sisällä tapahtuvaa kerrontaa. Telemakhos vetoaa röyhkeisiin kosijoihin muistuttamalla Odysseuksen hyvästä maineesta ja samoin Menelaos kertoo Odysseuksen oveluudesta Troian taisteluissa. Odysseuksen kertomuksessa onnettomuuksien matkasta korostuu Athene-jumalattaren poissaolo ja Odysseus itse esiintyy miehistöönsä verrattuna periksiantamattomana ja rohkeana. Tässä Odysseuksen kertomuksessa, Odysseian kolmannessa jaksossa, miehistöstä todetaan pariinkin kertaan, että ”pillittäjistä ei ole toiminnan miehiksi”. Silti toisessa jaksossa Odysseusta kuvataan ensimmäisenä itkemässä rannalla koti-ikäväänsä ja myöhemmin nurkumassa kovaa kohtaloaan myrskyn kourissa. Neljännessä jaksossa puolestaan Odysseukselta pääsee itku, kun hän ei tunnistakaan kotimaataan, johon on saapunut.

Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole. Jumalar Athenen kommentti ”Enhän voi jättää sinua kun olet vaikeuksissa, sillä minä pidän sinusta koska olet miellyttävä, ovela ja älykäs” on luettava lähinnä ironisena. Odysseia ei näin olisikaan eeppinen sankaritaru, vaan Iliaan jylhille sankarikuville irvaileva veijaritarina. Jos Odysseuksen haluaa Odysseiassa nähdä jonkin ominaisuuden ruumiillistumana, niin se on pikemminkin uskollisuus Athene-jumalattaren neuvoille kuin viekkaus (mētis).

En sano, että tällainen tulkinta Odysseiasta olisi ongelmaton. Teoksen toisessa ja neljännessä jaksossa on kohtia, joissa viitataan Odysseuksen kertomukseen todellisina tapahtumina eikä pelkkänä säälinhakuisena keksittynä tarinana. Lisäksi reseptiohistorian valtavirta on pitänyt teosta sankaritaruna. Pidän veijaritarinatulkintaa kuitenkin mahdollisena, osin juuri teoksen iän takia: Saarikosken mukaan Odysseia oli klassisen ajan kreikkalaiselle yleisölle miltei yhtä vieras kuin meillekin. Odysseian laatijan komediallinen tavoite on siis hyvin voinut hukkua historian hämäriin jo teoksen kirjallisen historian alkuaikoina. Vähintäänkin tällaisen tulkinnan mahdollisuus pitäisi ottaa huomioon eikä julistaa Odysseian kuuluvan yksioikoisesti eeppisen sankarirunouden joukkoon.

Suljetun kirjan arvo

Kun vertaa Odysseiaa teoksena sen saamaan kirjalliseen arvoon herää ajatus, että tärkeintä on runoelmaan liitetty merkitys, ei sen sisältö sinänsä. Teoksesta on haluttu tehdä kirjallinen mestariteos ja sellaisena sitä on tulkittu, sisällöstä välittämättä: Odysseia on mahtava sankaritarina, vaikkei siinä sankaria olekaan.

Tällainen kohtelu ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista. Onhan Kalevalakin saavuttanut aseman suomalaisen kulttuurin kulmakivenä, vaikka Kalevan kansan sankareissa ei ylevyyttä olekaan. Tärkeämpää kuin teoksen sisältö on siitä tehty tulkinta ja se, mihin teosta on käytetty. Kirjallisuuden kulttuurihistoriaa tutkiessa on näemmä syytä muistaa, että kirja on ennen muuta tärkeä esineenä, ei tekstin välittäjänä.

Advertisements