Luin tuossa hiljattain Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008). Bayardilla on siinä ihan kiinnostaviakin ajatuksia, mutta kokonaisnäkemys tuntuu käsittämättömältä.

Ei-lukemisen anatomia

Bayard problematisoi teoksessaan lukemista. Hänen mukaansa rajanveto lukemisen ja ei-lukemisen välillä ei ole toimiva, koska ihmiset voivat tutustua teoksiin monella eri tavalla. Teoksen varsinaisen lukemisen sijasta voi sen sisällöstä tehdä päätelmiä sen genren, tekijän, muiden teoksesta lausumien arvioiden ja selailun perusteella. Toisaalta taas lukemisen jälkeen teos alkaa vähitellen unohtua ja näin palautua kohti ei-lukemista. Ei siis ole ollenkaan selvää, mitä tarkoittaa, jos joku on ”lukenut” teoksen tai onko se välttämätöntä teoksen tuntemisen kannalta.

Lisäksi Bayard esittää sellaisen äärisubjektivistisen näkemyksen, että jokainen lukija tarttuu tekstissä vain sellaisiin asioihin, jotka häntä itseään kiinnostavat ja tulkitsee ne omien ennakkokäsitystensä kautta. Näin ollen lukija ei koskaan tavoita sitä varsinaista painomusteella tehtyä teosta, vaan ainoastaan oman ”sisäisen kirjansa”.

Näistä syistä johtuen Bayard kannustaa lopettamaan lukemisen mutta jatkamaan kirjoista puhumista ja kirjoittamista. Puhumisen tulisi olla luovaa toimintaa, joka käyttää keskustelun aiheena olevaa teosta ainoastaan ponnahduslautanaan.

Lukeminen ja ei-lukeminen erikseen

Ymmärrän Bayardin huolen siitä, että maailmassa on aivan liikaa teoksia, että kukaan ehtisi todella lukea ja painaa niitä mieleensä (edes klassikoita). Kokonaisnäkemyksen saamiseksi on likipitäen välttämätöntä turvautua yleisteoksiin ja muihin esittelyihin, että pysyisi tolkussa siitä, mitä kirjallisuus on. Bayard on itse kirjallisuuden opettaja, joten ymmärrän senkin, ettei hän millään ehdi lukea kaikkia kirjoja ennen kuin hänen pitäisi viitata niihin luennoillaan. Kevyeen jutusteluun kirja-arvion lukeminen voi hyvinkin riittää teoksen varsinaisen lukemisen sijasta ja kirja-arvioiden perusteella voi myös selvittää lienisikö kirja riittävän kiinnostava lukemista ajatellen.

Sen sijaan itselleni jää arvoitukseksi, miksi Bayard haluaa kiivaasti sekoittaa lukemisen ja ei-lukemisen toisiinsa. Ainakin itselleni on nimenomaisesti tärkeää, että pysyn tolkussa siitä, mikä on yleinen mielipide jostakin teoksesta (ei-lukemisen kautta) ja mikä on oma mielipiteeni siitä (lukemisen kautta). En liioin ymmärrä, miksi keskustelutilanteessa pitäisi pystyä esittämään omia näkemyksiään: eikö muka riitä, että toteaa Helsingin Sanomien kriitikon sanoneen teoksesta sitä tai tätä? Miksi lähteitään ei saisi paljastaa? Ainakin itse vetoan kaikenlaisissa arkisissa keskusteluissa jatkuvasti muiden sanomisiin (mitä politikko sanoi talouskriisistä, miten urheilutoimittaja kuvasi Jokereiden peliä tai mitä naapurin äijä lohkaisi kaupungin uudesta taideteoksesta), eikä se mitenkään estä keskustelun käymistä.

Käytännön syistä on siis joskus tarpeen turvautua ei-lukemiseen tai toisen käden lähteisiin, mutta miksi tästä pitäisi tehdä yleinen normi, joka korvaisi lukemisen? Valtaosa ihmisistä (poislukien kirjallisuudenopiskelijat) uskoakseni lukee siksi, että se on itsessään kivaa. Vaikka Bayardin äärisubjektiivinen näkemys kirjan tavoittamattomuudesta olisikin totta, niin ei se näytä tekevän itse lukuprosessista mitenkään ikävää. Mutta jos taas Bayardin näkemys olisi totta, niin miksi sitten ylipäänsä vaivautua minkäänlaiseen kommunikaatioon? Jos lukeminen on mahdotonta, niin eikö silloin tavallinen keskustelukin käy mahdottomaksi: voin kuulla vain sen, minkä haluankin kuulla? Jos Bayard olisi sitä mieltä, että lukeminen on mahdotonta, niin miksi hän ylipäänsä olisi julkaissut aiheesta kirjan? Jos teoksen on tarkoitus toimia pelkkänä oman luovuuden inspiraationa, niin eiköhän sen ajatuksia herättävän inspiraation voi saada mistä muusta tahansa: myyntikuvastosta, kukka-asetelmasta, puhelinluettelosta, kauppakeskuksen taustamusiikista tai pesulapusta.

Omalla kohdallani Bayardin kritiikin lopputulos on siis samanlainen kuin Pullmanin kirjan kanssa: horjuttamisen sijasta teos vahvistaa uskoani kritiikin kohteeseen. Lukemista ei kannata lopettaa, koska silloin olisin toisten laatimien analyysien varassa enkä voisi edes tarkistaa niitä mitenkään. Teoksen reseption tunteminen on kyllä itsessään tärkeää, mutta se ei voi korvata varsinaista lukemista.

Mainokset