Olen ilokseni saanut viime aikoina useammankin uuden pelaajan pelipöytääni. Heillä ei ole entuudestaan kokemusta roolipeleistä, kaikilla ei ole edes hyviä kokemuksia fantasiakirjallisuuden tai -elokuvien parista. Tämä on ollut haaste, mutta onneksi olen löytänyt siihen sopivan pelin.

Tällaisessa tilanteessa olen kokenut parhaaksi kaivaa roolipelihyllystäni jotain, joka ei olisi kuorrutettu suippokorvilla, avaruusaluksilla tai velhoilla. Uskokaa pois, tämä ei ole helppo tehtävä. Tavallisia draamapelejä on yllättävän vähän ja niiden vakavat aiheet puolestaan voivat muodostaa ongelman. En ehkä haluaisi lyödä ensikertalaisen eteen hurmaamispeliä (Shooting for the Moon) tai orjuuskokemuksia (Steal Away Jordan). Omatekoinen Pyöreän pöydän ritarit -pelinikin kompastelee (pseudo)historiallisen miljöönsä ja ennen muuta naisten eksklusiiviseksi kokeman peliasetelman vuoksi.

(En edes yritä väittää olevani ennakkoluuloton tyyppi, sovinistiksikin saa haukkua jos siltä tuntuu. Sille en kuitenkaan henkilökohtaisesti mahda mitään, että parikymppisen nuoren naisen kutsuminen pelaamaan luolastokomppausta tuntuu valmiiksi hävityltä enkä usko keski-ikäisen naisen innostuvan, jos löisin pöytään avaruusjääkäreiden sodasta kertovan pelin. Näin siis siitäkin huolimatta, että puolet neloslaitoksen Dungeons & Dragons -kampanjamme pelaajista on nuoria naisia.)

Itran kaupunki toimii

Tässä kohtaa Itran kaupunki on oivallinen valinta. Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai ”mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin. Kafkamainen fantasia riittää kyllä mielikuvituksen iloksi ja kunnianosoitukseksi roolipelaamisen perinteille.

Toisaalta mahdottoman fantasia tarjoaa joustoa pelimaailman vakavuuteen. Pelaajien ei siis tarvitse huolehtia siitä, että toimiiko heidän hahmonsa uskottavasti tietyssä historiallisessa tilanteessa tai tietyn fantasiamaailman kansan tapojen mukaisesti. Jos jotain odottamatonta tapahtuu, se on helppo laittaa tyylilajin piikkiin. Tämä on tärkeää aloittelijalle, joka tyypillisesti pelkää virheitä, ettei nolaisi itseään. Surrealismi tekee virheistä olennaista pelisisältöä, mikä laskee aloittelijan paineita merkittävästi.

Itran kaupungin vahvuutena aloittelijapelinä on myös sen mekaniikka. Toimintakorttien improvisaatiokerronnan tutut vastaukset (”kyllä ja…”, ”ei, mutta…” jne.) tuottavat satunnaisuutta siitä kuin noppien heittelykin, mutta ilman noppaamiseen liittyviä nörtähtäviä mielleyhtymiä. Voimakas kerronnan jakautuminen aktivoi myös pelaajia etteivät he jämähdä pelkiksi pelinjohtajan tarinoinnin kuuntelijoiksi. Mahdollisuuskortit puolestaan tarjoavat laajempia mahdollisuuksia kerronnalla leikittelyyn. En itse ole juuri käyttänyt niitä, koska haluan säilyttää pelaamisessa tietyn vakavuuden, mutta jos tarkoitus olisi leikkiä kerronnalla ilman sen suurempia taiteellisia kunnianhimoja, niin mahdollisuuskortit ovat kyllä siihen sopiva työkalu.

En kuitenkaan voi sanoa, että Itran kaupunki olisi oivallinen peliteksti. Se on osin ansainnut ylettömästä surrealismistaan saamansa kritiikin, sen tarjoamat ohjeet hahmonluontiin ja skenaariosuunnitteluun ovat heiveröiset, sen esimerkkiskenaario Jälleensyntymiskone on hirvittävä putkijuoksu ja koko tekstin taitossa on tapahtunut muutamia ikäviä virheitä. Kokonaisuus on harmillisesti varsin hiomaton. Silti sen sivuilta voi löytää tarvittavat palat aloittelijaystävälliseen pelaamiseen – ja vieläpä sellaisia paloja, joita harva roolipeli edes tarjoaa. Niinpä teos ansaitsi ehdottomasti tulla suomennetuksi ja on selvästi parempi kuin mitä kritisoijat antavat ymmärtää.