Pelit

Maaginen realismi toimii aloittelijoiden kanssa

Olen ilokseni saanut viime aikoina useammankin uuden pelaajan pelipöytääni. Heillä ei ole entuudestaan kokemusta roolipeleistä, kaikilla ei ole edes hyviä kokemuksia fantasiakirjallisuuden tai -elokuvien parista. Tämä on ollut haaste, mutta onneksi olen löytänyt siihen sopivan pelin.

Tällaisessa tilanteessa olen kokenut parhaaksi kaivaa roolipelihyllystäni jotain, joka ei olisi kuorrutettu suippokorvilla, avaruusaluksilla tai velhoilla. Uskokaa pois, tämä ei ole helppo tehtävä. Tavallisia draamapelejä on yllättävän vähän ja niiden vakavat aiheet puolestaan voivat muodostaa ongelman. En ehkä haluaisi lyödä ensikertalaisen eteen hurmaamispeliä (Shooting for the Moon) tai orjuuskokemuksia (Steal Away Jordan). Omatekoinen Pyöreän pöydän ritarit -pelinikin kompastelee (pseudo)historiallisen miljöönsä ja ennen muuta naisten eksklusiiviseksi kokeman peliasetelman vuoksi.

(En edes yritä väittää olevani ennakkoluuloton tyyppi, sovinistiksikin saa haukkua jos siltä tuntuu. Sille en kuitenkaan henkilökohtaisesti mahda mitään, että parikymppisen nuoren naisen kutsuminen pelaamaan luolastokomppausta tuntuu valmiiksi hävityltä enkä usko keski-ikäisen naisen innostuvan, jos löisin pöytään avaruusjääkäreiden sodasta kertovan pelin. Näin siis siitäkin huolimatta, että puolet neloslaitoksen Dungeons & Dragons -kampanjamme pelaajista on nuoria naisia.)

Itran kaupunki toimii

Tässä kohtaa Itran kaupunki on oivallinen valinta. Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai ”mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin. Kafkamainen fantasia riittää kyllä mielikuvituksen iloksi ja kunnianosoitukseksi roolipelaamisen perinteille.

Toisaalta mahdottoman fantasia tarjoaa joustoa pelimaailman vakavuuteen. Pelaajien ei siis tarvitse huolehtia siitä, että toimiiko heidän hahmonsa uskottavasti tietyssä historiallisessa tilanteessa tai tietyn fantasiamaailman kansan tapojen mukaisesti. Jos jotain odottamatonta tapahtuu, se on helppo laittaa tyylilajin piikkiin. Tämä on tärkeää aloittelijalle, joka tyypillisesti pelkää virheitä, ettei nolaisi itseään. Surrealismi tekee virheistä olennaista pelisisältöä, mikä laskee aloittelijan paineita merkittävästi.

Itran kaupungin vahvuutena aloittelijapelinä on myös sen mekaniikka. Toimintakorttien improvisaatiokerronnan tutut vastaukset (”kyllä ja…”, ”ei, mutta…” jne.) tuottavat satunnaisuutta siitä kuin noppien heittelykin, mutta ilman noppaamiseen liittyviä nörtähtäviä mielleyhtymiä. Voimakas kerronnan jakautuminen aktivoi myös pelaajia etteivät he jämähdä pelkiksi pelinjohtajan tarinoinnin kuuntelijoiksi. Mahdollisuuskortit puolestaan tarjoavat laajempia mahdollisuuksia kerronnalla leikittelyyn. En itse ole juuri käyttänyt niitä, koska haluan säilyttää pelaamisessa tietyn vakavuuden, mutta jos tarkoitus olisi leikkiä kerronnalla ilman sen suurempia taiteellisia kunnianhimoja, niin mahdollisuuskortit ovat kyllä siihen sopiva työkalu.

En kuitenkaan voi sanoa, että Itran kaupunki olisi oivallinen peliteksti. Se on osin ansainnut ylettömästä surrealismistaan saamansa kritiikin, sen tarjoamat ohjeet hahmonluontiin ja skenaariosuunnitteluun ovat heiveröiset, sen esimerkkiskenaario Jälleensyntymiskone on hirvittävä putkijuoksu ja koko tekstin taitossa on tapahtunut muutamia ikäviä virheitä. Kokonaisuus on harmillisesti varsin hiomaton. Silti sen sivuilta voi löytää tarvittavat palat aloittelijaystävälliseen pelaamiseen – ja vieläpä sellaisia paloja, joita harva roolipeli edes tarjoaa. Niinpä teos ansaitsi ehdottomasti tulla suomennetuksi ja on selvästi parempi kuin mitä kritisoijat antavat ymmärtää.

4 vastausta artikkeliin “Maaginen realismi toimii aloittelijoiden kanssa

  1. Nyt kun opiskelet kirjallisuutta, niin näiden käsitteiden tiimoilta on hauska trollailla: maaginen realismi ei tarkoita, että teoksessa on joku yksittäinen fantasiaelementti, vaan ennemmin kyseiselle genrelle ominainen piirre on mahdottoman sekoittaminen sosiaaliseen ja psykologiseen realismiin. Eli siis voi ajatella, että se on ”realismi”-nimisen kirjallisuusgenren piiriin sijoittuva teos, jossa sattuu olemaan maagisia elementtejä. Nyrkkisääntönä siis: jos se ei ole realismia, niin tokkopa se sitten on myöskään maagista realismia.

    (Jos tätä määritelmää hieman pyörittelee, niin huomaa, että se on peilikuva taidesadulle: sadun suhde romantismiin on sama kuin maagisen realismin suhde on realismiin.)

    Tämä siis kommenttina siihen, kun annat yllä ymmärtää, että maagista realismia on nykyään joka paikassa. Päin vastoin itse sanoisin, että maaginen realismi on harvassa, kun taas fantasia on voimissaan. Nämä nykyään suositut urbaanifantasiaeepokset, kertovat sitten velhoista tai vampyyreista, ovat nimenomaan fantasiaa, eivätkä maagista realismia. Ne eivät ole realismia, koska eivät pyri realistiseen ideaaliin, mutta ovat kyllä fantasiaa, koska tarjoavat fantastisen kosmologian.

    (Toisaalta on se kyllä totta, että maagista realismiakin näkee. Esimerkiksi televisiossa näkee nykyään melko säännöllisesti sellaisia tv-sarjoja, jotka ovat esimerkiksi ihan tavallisia poliisisarjoja, paitsi että yksi henkilöistä sattuu olemaan meedio. Jos tätä elementtiä käytellään selittämättä, mytologisoimatta sitä, niin silloin en pitäisi sitä fantasiana, vaan nimenomaan maagisena realismina.)

    Jos harrastaisin käsitteistä nipottamista, niin sanoisin, että Itran kaupunki ei ole oikeastaan maagista realismia, vaan yksinkertaisesti absurdismia tai surrealismia, joka on hieman vanhempi ja löyhempi tyylilaji/nimilappu jolle on ominaista järjenvastaisten elementtien yhdisteleminen narratiiviin. Pelattuna se voi toki mennä esim. fantasian puolelle (jos pelissä käsitellään koherenttia kosmologiaa), tai vaikkapa maagiseen realismiin (jos pelin tapa hahmottaa todellisuutta on realistinen).

    Käytännössä absurdismia näkee aika usein kutsuttavan maagiseksi realismiksi. Hyvä ajatuskoe asiassa on, että onko teos samaa genreä kuin Kafka? Jos on, niin se ei ole varmaankaan maagista realismia, vaan ennemminkin absurdismia.

    Siitäpä selvittelet, että mikä tuosta käsitenivaskasta on käyttistä…

  2. Toden totta!

    Kävin vähän tarkastamassa termejä ja se mitä tarkoitin olisi ilmeisesti ”mahdottoman fantasia” erotuksena ”yliluonnollisen fantasiasta”. Jälkimmäinen on siis näitä eheitä fantasiakosmologioita, kun taas edelliseen sisältyvät alalajeina mm. absurdismi, surrealismi ja nonsense. (Näin fantasiakirjallisuutta jaottelee mm. Sisättö 2006)

    En yleensä tapaa korjata blogipostauksiani, mutta nyt on sen verran vikapäinen termi, että pakko on oikaista.

  3. Surrealismiteeman noustua esiin, muistutan siitä että oma suosikkielokuvagenreni (joka ei ole ”batmanelokuva”) on western. Se on aina ollut surrealistinen.

    Olen peleissäni yleensä vierastanut magian käyttöä, koska se on ensimmäinen askel supersankaripelaamiseen joka johtaa helposti siihen että on pakko ”etääntyä”. Supereilla haasteet eivät enää voi olla arkisia. Ja näin haasteista tulee ”erikoislaatuisia” (jonka vastakohta ei ole ”latteus tai ”banaalius” vaan ”emotionaalisuus” tai minun kohdalla ”psykologisuus” koska samastumiskykyni on olematon ja emootioni läpikieroutuneet.) Supersankareiden kohdalla peli ajautuu aivan liian helposti random encountereiksi.

    Länkkäriteema on toiminut. Ensinnäkin sitä on käytetty kohtuu vähän. Muilla aiheet on joko miekkaa&magiaa tai konetuliase&teknovelhoilua. Toisaalta se on tuttu maailma jota ei tarvitse pohjustaa, eli ei tarvita pelimaailmaan tutustuttamista (mikä on boreeta. Fantasiakirjoissakin on paljon sitä että siirrytään paikasta toiseen. En pidä tätä oleellisena ydinmehuna. Moni näyttää olevan toista mieltä.)

    En ymmärrä miksi roolipeli on keskittynyt fantasiaan kun taas maaginen realismi on valloillaan ; Onhan riviuskovainenkin sellainen että he näkevät että kaunista ja hyvää uskossa on se missä on maagisen realismin tai surrealismin piirteitä. Kun taas ateistit näkevät sen jonkinlaisena fantasiana ja absurdina.

  4. Peluutin viime Levelsissä (seuraava tulossa 13.-14.4.) satupeliä lapsille. Yhdessä pelissä Mario ja Luigi ottivat matsia ensin Viikatemiehen kanssa, ja sitten Mario vielä jumalan tai jopa Jumalan, käyttäen käsikranaatteja tai kenties konekivääriä.

    Joskus jonkinlaista absurdiutta tulee pöytään ihan pyytämättä ja puskan takaa, kunhan pelitapa ja säännöt sen sallivat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s