Kirjallisuusfetissi

Olen tässä hiljattain aloittanut kirjallisuuden perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Huomioni on kiinnittänyt akateeminen tapa suhtautua kirjallisuuteen ja kirjallisuustutkimukseen, jota en pidä kaikin osin ihan terveenä.

Historiallinen tausta

Kirjallisuudentutkimus on – monien muiden humanististen tieteiden tavoin – 1800-luvun kasvatti. Tuolloin kirjallisuutta tutkittiin ennen muuta kirjailijan nerouden ilmentymänä. Muutamista lukemistani kirjallisuudentutkimuksen teorian perusesittelyistä piirtyy kuva, että 1800-luvulla tapahtui ylilyöntejä, kun kirjailijan elämänkokemus samaistettiin kirjalliseen teokseen liiankin tiiviisti. Kirjallisuudessa esiintyvät maisemat yritettiin paikallistaa kirjailijan lapsuudenmaisemiin ja kirjoissa esiintyvät henkilöhahmot kirjailijan lähipiiriin. Eli jos runossa esiintyi ikävä äitihahmo, niin runoilija teki siinä tiliä omasta äitisuhteestaan.

1900-luvun alussa tästä biografisesta kirjallisuudentutkimuksesta haluttiin eroon. Uuskritiikin kantavana ideana oli, että kirjallisuutta on tutkittava, arvioitava ja tulkittava vain teoksesta itsestään käsin. Merkityksiä ei pidä etsiä tekstin ulkopuolelta. Nikottelun jälkeen tämä näkemys löi itsensä läpi niin perusteellisesti, että nykypäivänä tällaista tulee herkästi pidettyä normaalina lähtöoletuksena.

Toinen suuri mullistus kirjallisuudentutkimuksessa tapahtui 1960-luvulla. Jälkistrukturalismin seurauksena lukijan rooli kohosi keskeiseen rooliin. Kirjailija julistettiin kuolleeksi, koska lukija tulkitsee lukemaansa omasta kokemuksestaan ja ymmärryksestään käsin. Lukija ikään kuin loi tekstin: ilman lukijaa teksti on vain mustia koukeroita tietokoneen näytöllä tai valkoisella paperilla.

Autonominen tekstientiteetti

Nykyinen akateeminen kirjallisuudentutkimus on kiinnostavalla tavalla menneisyytensä huoleton perillinen. Kirjallisuudentutkimuksen aineistona ovat suunnilleen samat klassikkoaseman saaneet teokset kuin 1800-luvullakin, mutta niitä lähestytään modernista näkökulmasta. Tämä tarkoittaa tekstien itsenäisyyden korostamista: tulkinnan pitää pohjautua tekstiin itseensä, eikä kirjailijaan voi viitata. Alati saa olla tarkkana, ettei sekoita objektiivista analyysiä subjektiiviseen tulkintaan, eli mene liian lukijakeskeiseksi.

Tällainen lähestymistapa on kuitenkin vankassa ristiriidassa sekä tekstien itsensä että oman kirjallisuuskäsitykseni kanssa. Kirjallisuuden käsitteleminen objekteina ei tee oikeutta vaikkapa historiallisille näytelmäteksteille, jotka oli kirjoitettu esitettäviksi ja joista liikkui aikoinaan useita eri versioita. Se myös estää tekstejä kommentoimasta omaa aikaansa tai kirjoittajalle tärkeitä aiheita, koska teoksia tutkitaan irrallaan niiden historiallisesta kontekstista. Kirjallisten teosten kohteleminen artefakteina lyö myös korville taiteen kommunikatiivista luonnetta. Ajattelen itse, että sanataiteilijalla tulisi olla jotain sanottavaa (ihan samoin kuin kenellä tahansa muullakin tekstejä tuottavalla toimittajalla, kuten toimittajalla, poliitikolla tai kirjeen kirjoittajalla). Tämä sanoma on tekstin kirjoittamisen syy ja tuntuu oudolta lukea tekstiä yrittämättäkään selvittää tätä syytä. Tekstien lukeminen kommunikaationa siis korostaa kirjoittajan merkitystä, toisin kuin nykyaikainen lukijakeskeinen ja teosautonominen lukutapa.

(Ja ennen kuin Eero ehtii kyseenalaistaa kritiikkini viittaamalla siihen, että teologit ovat kohdelleet Raamatun tekstejä samaan tapaan historiastaan irroitettuina artefakteina, niin vastaan viittaamalla historialliseen kontekstiin. Kirkko on alusta asti vaalinut pyhiä tekstejä tähän tapaan ja sillä on omat opilliset syynsä käsitellä tekstejä tähän tapaan. Kirjallisuudentutkimus poikkeaa tästä sillä, että se on pitänyt kiinni alkuperäisistä lähteistä, mutta lukee niitä nykyään aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.)

Kirjailijattoman kirjallisuuden ongelmia

Kyse ei ole vain siitä, että yliopistollinen kirjallisuudentutkimus ei sopisi omaan pirtaani. Näen nimittäin teosautonomisuuden korostamisen suorastaan vahingolliseksi kirjallisuuden itsensä kannalta. Koko kirjallisuuskäsitys kieroutuu, kun kirjailija poistetaan pelistä. Tällöin tekstien synty hämärtyy: ne vain ilmestyvät jostain kirjastoihin ja kirjakauppoihin. Tämä on omiaan vaikeuttamaan nykyisen kirjallisuusinstituution ymmärtämistä. Teosautonomisuuteen uskova opiskelija ehkä oppii analysoimaan Hamletia uskottavasti, mutta hänelle ei synny mitään tajua siitä, miten kirjallisuutta syntyy tänä päivänä ja miten erilaiset instituutiot vaikuttavat siihen.

Kirjalijan poissulkeminen tarkoittaa myös tekstien luomisen ohittamista. Opintoni ovat vasta alullaan ja kattavat parhaillaankin vain perusopinnot, mutta uskallan veikata, että missään vaiheessa opiskelijoita ei kehoteta itse kirjoittamaan. Tämä olisi kuitenkin hyvin tärkeää, että syntyisi oivallus siitä, miten kirjailija toimii ja miten teksti syntyy. Ei runoilija välttämättä pohdi teoksensa jokaista sanaa tai järjestele sinne jambi-anabestistä mittaa, vaan saattaa päätyä tiettyihin ilmaisuihin sattumaltakin (jambi-anabestiin osuu kyllä, kun viljelee vanhahtavaa runollista kieltä lyhennettyine sanoineen ja oi-huudahtuksineen). Jos minä saisin päättää, niin tässä maassa ei valmistuisi yhtään kirjallisuustieteilijää, joka ei olisi joutunut osallistumaan NaNoWriMo-kirjoituskisaan osana opintojaan.

Kirjallisuuden kommunikatiivisuuden ohittaminen johtaa myös hassuun sokeuteen kirjallisuuden suhteen. Kirjallisuustieteilijälle runon määritelmään kuuluu keskeisesti tekstin julkaisuympäristö. Mainoslehdykässä oleva mainoslause muuttuu runoudeksi, kun joku keksii julkaista sen ”Runoja”-otsikkoa kantavan kirjan sivuilla. Kirjailijaton kirjallisuustieteilijä on instituutiouskovainen, koska hänellä ei ole sisäistä tajua siitä, mikä tekee jostain tekstistä kirjallisuutta tai miten erilaisia tekstejä pitäisi lukea. Hän ei pysty pohtimaan itse uusien taidemuotojen suhdetta kirjallisuuteen, vaan hänelle kirjallisuus, eli se mitä hän tutkii, on sitä, mitä professori ojentaa luettavaksi.