Olen tänä keväänä pelannut useamman kerran erilaisia tarinapelejä. Ajatukseni oli näin houkutella uusia tyyppejä pelipöytään ja toisaalta treenailla vapaan tarinankerronnan keinoja. En voi väittää, että kokeiluni olisi ollut täysi menestys, mutta kokemuksestahan ne taidot kehittyvät.

Aloittelijalle sopiva peli

Minulla on nykyään maalla asuessani lähipiirissäni kolme vakiopelaajaa sekä kolme muuta satunnaisempaa pelikaveria. Pelasimme vakioporukalla kevättalvella pidemmän kampanjan D&D:n neloslaitosta. Kampanja oli ihan tyydyttävä, mutta sen ongelmana oli eksklusiivisuus: jatkuva juoni ja raskas pelijärjestelmä tekivät uusien pelaajien mukaan ottamisen varsin hankalaksi. Niinpä halusin huhti-toukokuussa pelata kevyitä tarinapelejä kertapeleinä, joihin harvemmin pelipöytään osuvat tuttavat voisivat helpommin osallistua.

Tarkoitan tarinapeleillä tässä yhteydessä sellaisia roolipelin kaltaisia pelejä, joissa ei ole yhtä pelinjohtajaa. Vastuu kohtausten raamittamisesta ja tarinan edistämisestä on kollektiivisesti koko porukalla eikä keskitettynä yhdelle ohjaajalle. Tyypillisesti tarinapelin säännöt antavat jonkinlaisia ohjenuoria (usein yksittäisiä tapahtumia tai muita juonensirpaleita) sille, millaista sisältöä peliin kukin voi vuorollaan tuoda. Käytännössä pelasimme Norwegian Style -kokoelmasta pelit Until We Sink ja In the Belly of the Whale sekä lisäksi Zombeja! Ovella! ja omatekoista peliäni Kärpästen herra. Ajattelin, että tämä olisi roolipelaamista helpompaa aloittelijalle, koska tarinaa voi käsitellä ulkopuolisesta asemasta ja sitä voi kehittää vapaasti eteenpäin.

Näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan ulkopuolinen rooli suhteessa tarinaan onkin haastavaa. Peli jättää aloittelijan ikään kuin tyhjän päälle, keksimään ja kertomaan jotain ohjeenaan epämääräinen fiktiivinen tapahtuma tai aihe. Jos tästä selviää, niin tuloksena on jotain improvisaation kaltaista, jossa keskeistä on kerronta itsessään, ei tarinan edistäminen. Roolipelaaminen on helpompaa, koska yhteen roolihahmoon keskittyminen antaa tilanteeseen valmiin näkökulman. Tarvitsee vain keksiä, että mitä tämä hahmo tekisi tässä tilanteessa, eikä että mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Tekemättömyys on vaihtoehto roolipelissä: hahmon ei ole pakko reagoida kaikkiin tapahtumiin ja pelinjohtaja tapaa kehittää tilannetta eteenpäin pelihahmon toimista riippumattakin. Sen sijaan tarinapelissä jotain on pakko kertoa, jotta peli ylipäänsä etenisi johonkin suuntaan.

Ongelmana on myös se, että ainakaan en itse juurikaan tunne sellaisia tarinapelejä, jotka oikeasti auttaisivat siinä tarinankerronnassa. Ne vain vaativat kertomaan jotain, täyttämään tyhjän aukon ja toimimaan vuorollaan. Ne eivät ohjasta pelaajaa kertomaan tarinaa eteenpäin, mikä johtaa usein tylsiin tarinoihin ja jahkaavaan kerrontaan. Tämä on varsinkin aloittelijoiden kohdalla ymmärrettävää: voin hyvin kuvitella, että tarinan edistämiseen liittyy pelkoa siitä, että vahingossa kertoo tarinan ihan väärään suuntaan tai tekee jonkin muun virheen. Niinpä on turvallisempaa polkea paikoillaan. Voi myös olla, että aloittelevalla tarinankertojalla ei ole vaistoa jatkuvasti miettiä tarinan seuraavaa käännettä ja mahdollisia suuntia, jolloin kerrontavuoron sattuessa kohdalle iskee valkoisen paperin kauhu. Ei yksinkertaisesti ole mitään ideaa, eivätkä tarinapelit juurikaan ohjaa tällaiseen tarinan ennakointiin.

Genren merkityksestä

Voi olla, että osansa tässä sopassa on myös pelin fiktion genrellä. Roolipelit ovat historiallisesti vahvasti naimisissa fantasiakirjallisuuden kanssa; pelit ja skenaariot rakentavat vahvasti sen varaan, että pelaajat ovat lukeneet fantasiakirjallisuutta. Koska useimmat roolipelaajat ovat fantasiafaneja ja motivoituvat pelaamiseen jokseenkin samalla tavalla kuin muutkin fanifiktion laatijat, tätä yhteyttä voi olla hankala huomata. Se paljastuu kuitenkin heti, kun tarttuu jostakin toisesta aiheesta tehtyyn roolipeliin. Jonas Mustonen blogasi hiljan siitä, miten vahvasti esimerkiksi Bunnies & Burrows -klassikko rakentaa kirjan lukeneille tuttujen genreodotusten varaan. Sellainen aloittelija, joka tulee roolipelien pariin fantasiakirjallisuutta (ja -elokuvia) tuntematta, tuntuu olevan vähän hukassa.

Asia ei ole merkittävästi helpompi tarinapelienkään kohdalla. Ne eivät yleensä ole kietoneet juuriaan yhtä vahvasti fantasiakirjallisuuteen, mutta ainakin norjalaisilla peleillä tuntuu olevan taipumusta psykodraaman suuntaan. Nuoruuden tai kuoleman käsitteleminen ei välttämättä ole yhtään sen helpompaa kuin haltioiden ja velhojen, vaikka ensinmainitut olisivatkin sinänsä jokaista ihmistä kohtaavia asioita. Tuntumani on, että tarinapelejä on usein kirjoitettu koettelemaan roolipelaamisen rajoja, jolloin ne voivat tuntua ulkopuolisesta aika esoteerisilta tekotaidekokeiluilta.

(En ole vielä ehtinyt pohtia ajatusta loppuun asti, mutta pitäisi kai tutkia viime aikojen suosituimpia tv-sarjoja, jotta pääsisi tolkkuun siitä, millaiset kerronnan genret ovat valtaväestölle tuttuja. Kaipa niidenkin varaan voi rakentaa rooli- tai tarinapelin, vaikka ei tietenkään ole sanottua, että sarjojen katsojilla olisi yhtä kova fanifiktion tuottamisen vietti kuin fantasiakirjallisuuden lukijoilla.)

Ensin pitää oppia lukemaan

Olen viime päivinä miettinyt sitä, mikä tekee minusta hyvän pelinjohtajan. En tarkoita tällä sitä, että olisin jotenkin keskivertoa pelinjohtajaa taitavampi, vaan sitä, että ylipäänsä pystyn toimimaan pelinjohtajana varsin vaivattomasti. En ole vielä päätynyt mihinkään lopputulokseen, mutta luulen, että se liittyy läheisesti lukutaitooni.

Kirjallisuudenopinnoissani olen usein törmännyt ajatukseen siitä, että lukija liikkuu tekstissään edestakaisin. Hän muodostaa tekstistä käsityksiään, tekee tarinalle ennakko-odotuksia ja korjaa näkemyksiään saadessaan lisää tietoa tarinan edetessä. Uusi tieto voi saada tulkitsemaan vanhaa tietoa uudella tavalla. Joskus voi olla tarpeen palata takaisinpäin tarkistamaan jokin seikka, jotta voisi tulkita uuden asian oikein. Lukija pyrkii koko ajan ymmärtämään lukemaansa.

Luulen, että tarinankertoja (usein pelinjohtaja) suhtautuu roolipelaamiseen jokseenkin samalla tavalla. Hänkin tekee ennakko-oletuksia siitä, mihin tarina mahdollisesti on menossa, ennakoi tulevaa ja tekee päätelmiä pelaajahahmoista jo nähdyn perusteella. Hän on tavallaan tarinan yläpuolella ja tämän takia hänen on helppo improvisoida seuraava tapahtuma sellaiseksi, että se niveltyy luontevasti osaksi tarinaa. Olen yrittänyt opettaa tätä taitoa pelaajille kehottamalla heitä miettimään mihin asiaan tarina ei ole vielä vastannut ja käyttämään tätä ponnahduslautana kohtauksen raamittamiselle. En ole kuitenkaan varma voiko tällaista opettaa ennen kuin pelaaja on oppinut käsittelemään pelifiktiota niin kuin romaania, käsittämään tarinan kokonaisuuden ja liikkumaan tarinan tasolla analyyttisesti edestakaisin.

Tarinapelissä tällaista tarinankertomisen taitoa vaaditaan jokaiselta osanottajalta, jotta tarina kehkeytyisi luontevasti ja nautittavasti. Roolipelissä riittää, että tähän pystyy pelinjohtaja. Tämän takia aloittelijan on helpompi liittyä roolipeliporukkaan. Sen sijaan sen paremmin tarinapeli kuin roolipelikään ei oikein sovellu siihen, että koko tiimi koostuu aloittelijoista. Tällöin joku joutuu ryhtymään pelinjohtajaksi ja siinä riittää kynnystä. Ei siis ihme, että roolipeliporukat hyvin usein elävät ja kuolevat pelinjohtajansa mukana.