Pelasin tuossa pari päivää sitten Eeron kanssa netin yli Ron Edwardsin suunnittelemaa S/lay with Me -roolipeliä (2009). Se muistuttaa suuresti vapaata tarinankerrontaa, mutta poikkeaa tästä parissa keskeisessä yksityiskohdassa. Ohessa pohdintojani tarinankerronnasta ja täysimittainen peliraportti.

Pelejä yhteisestä tarinankerronnasta

Moni varmaan tuntee sellaisen leikin tai ajanvietteen, jossa yksi osallistuja alkaa kertoa tarinaa ja toinen jatkaa sitten siitä. Kerrontavuorot vaihtuvat ja tarina syntyy kuin itsestään. En ole varma, onko tälle leikille olemassa mitään oikeaa nimeä, mutta viittaan siihen tässä jatkotarinana. Omassa kokemuksessani jatkotarinaa on käytetty kevyenä ajanvietteenä ja hauskuus on syntynyt odottamattomista tarinankäänteistä. Mikään ei kuitenkaan estä kertomasta jatkotarinana vähän vakavampiakin tarinoita.

En tunne foorumiroolipelaamista juurikaan, mutta käsitykseni on, että se on osaltaan aika lähellä tällaista jatkotarinaa. Kenties tärkeimpänä erona on, että siinä (kuten roolipelaamisessa) useimmat osallistujat saavat osallistua tarinankerrontaan vain yhden tietyn tarinan henkilöhahmon edesottamuksista kertomalla. Foorumiroolipelaamisen aukikirjoitetut säännöt koskevat pääosin juuri tämän kerrontavallan rajoja.

Kotimaisessa roolipeliskenessä on viime vuosina julkaistu pari peliä, jotka pyrkivät tälle samalle jatkotarinan alueelle. Niissä roolipelaamista tuttu tiukka erottelu pelaajan (ohjaa yhtä tarinan henkilöhahmoa) ja pelinjohtajan (ohjaa kaikkea muuta paitsi muiden pelaajien hahmoja) välillä on liuennettu ja tarina syntyy enemmän jatkotarinan tapaan yhteisen kertomisen pohjalta.

Äkkiseltään katsottuna S/lay eroaa näistä siinä, että näihin muihin mahtuu useita pelaajia ja ne oikeastaan toimivatkin vain vähän isommalla porukalla. S/lay puolestaan on tiukasti vain kahden pelaajan peli. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole isoin ero, kuten seuraavassa tuon ilmi.

Lopetus määrittää kokonaisuuden

Jatkotarinassa (ainakaan siinä muodossa kun itse olen sitä leikkinyt) ei määritellä tarinasta etukäteen yhtään mitään. Juuri se, että tarinan juoni ja genrekin saattavat tempoilla yllättäviin suuntiin, on osa jatkotarinan hauskuutta. Muissa tarinapeleissä ja foorumiroolipelaamisessa sen sijaan pyritään johdonmukaisempaan ja ”vakavampaan” kerrontaan, joten niissä tyypillisemmin määritellään enemmän tarinan tyylilajia ja juonta. Foorumiroolipeleissä voi olla pitkäkin selitys siitä, millaista pelityyliä pelaajilta odotetaan. Karoliina Korppoon Auloksessa puolestaan juoni on määrätty etukäteen käsittelemään murhayritystä ja Jukka Sorsan & Ville Takasen suunnittelemassa Hounds of the Sea -pelissä peliryhmä sopii tarinan yleisistä suuntaviivoista ennen pelaamista. S/lay with Me ei ole tässä suhteessa poikkeus: siinäkin määritellään aluksi hieman tarinan päähenkilöä ja sovitaan, että minne tämä matkaa ja miksi.

Käytännön pelaamisen suhteen nämä pelit eivät merkittävästi eroa toisistaan. Auloksessa pelaajat voivat tuoda peliin juonenkäänteitä pelikorttien avulla, Houndsissa tämä on pakollista. Missään näistä jatkotarinan jälkeläisistä peli ei kuitenkaan suuresti pakota kertomaan tarinaan juuri tietynlaista käännettä, vaan on ihan pelaajista itsestään kiinni, että mihin suuntaan tarina kehittyy.

Ratkaiseva ero syntyy vasta, kun katsotaan miten nämä eri pelit käsittelevät tarinan päättämistä. Ymmärrettävästi tämä on yhteisen tarinankerronnan hankalin vaihe: mistä tiedetään, milloin tarina on kerrottu ja se pitää lopettaa? Jatkotarinan kohdalla tämä tapahtuu yleensä pelaajien kyllästymisen myötä – hassut juonenkäänteet jaksavat naurattaa vain aikansa. Foorumiroolipelaamisen päättymissäännöistä en tiedä, mutta luulen että siinä käytetään tiettyä fiktiivistä loppuehtoa. Pelaamisen siis lopetetaan, kun tarinassa tapahtuu tietty asia. Tätä samaa käyttävät myös Aulos ja Hounds: tarina päättyy, kun joku kertoo miten siihen ennen pelaamista sovittuun tarinan päätökseen päädytään. (Aulos käyttää tämän lisäksi myös kerrontavuorojen rajoitettua määrää.)

Tällainen fiktiivisen tarinan loppuehdosta etukäteen sopiminen auttaa osallistujia ohjaamaan tarinaa suunnilleen samaan suuntaan, mutta käytännössä se toimii yllättävän heikosti. Voidaan esimerkiksi sopia, että tämä tarina kertoo pankkiryöstöstä ja päättyy siihen kun ryöstäjä pääsee pakoon tai jää kiinni. Tämä ei kuitenkaan tunnu auttavan pelaajia päättämään, milloin tämän pitäisi tapahtua. Herkästi käy niin, että tarina mataa eteenpäin, koska kukaan ei uskalla tai halua päättää tarinaa, vaan yrittää aina vain keksiä sille jatkoa. Auloksen kerrontavuorojen rajoittaminen on toimiva, mutta vähän joustamaton: kerrontavuoroja on pakko käyttää tietty määrä, ei enempää tai vähempää.

S/lay puolestaan määrittää, että tarinassa alkaa kamppailu, kun tarinan päähenkilö ryhtyy todenteolla pyrkimään tavoitteeseensa tai kohtaa hirviön. Tämä kamppailu puolestaan päättyy, kun hirviö on toiminut tietyn määrän tai jos sankarin pelaaja tätä ennen haluaa lopettaa kamppailun. Toisin sanoen peli ei määritä sitä, milloin kamppailu alkaa eikä sitä, miten kauan sen käsittelyyn menee. Se antaa ainoastaan mekaaniset rajoitteet sille, miten kauan kamppailu kestää. Näin pelaajat voivat itse säädellä tarinan etenemisvauhtia (aloittaa ja lopettaa kamppailun silloin kun siltä tuntuu), mutta päätöshetki ei tule fiktiivisestä vaan mekaanisesta syystä. Luonnollisesti tämä edellyttää mekaanisen syyn kertomista osaksi pelin fiktiota.

En tarkoita, että mikään tässä mainituista peleistä olisi parempi tai huonompi kuin muut. Kyse on tietysti henkilökohtaisista mieltymyksistä ja siitä, millaista ajanviettoa kulloinkin kaipaa. Sanon kuitenkin, että itselleni tarinan selkeä raami lähtötilanteen & genren osalta ja napakat mekaniikat tuottavat parempaa kerrontaa. Yhteistä tarinankerrontaa tukevat mekaniikat eivät siis niinkään sano, mitä tapahtuu vaan että tapahtuu. On pelaajien tehtävä keksiä, että mitä nyt tapahtuu, mutta mekaniikka kuitenkin huolehtii siitä, että jotain tapahtuu ja tarina etenee näin kohti loppuaan. Mekaanisuuden huonona puolena voi tietysti pitää sitä, että joskus ne saattavat tuottaa tilanteen, jossa pitäisi tapahtua jotain, mutta pelaaja ei keksikään mitään tai ei halua keksiä juonenkäännettä. S/layn kohdalla tämä harvoin muodostuu ongelmaksi, koska tarinaa loppua kohti ajavat mekaniikat edellyttävät, että toinen pelaajista keksii, miten hirviö nyt hyökkää. ”Miten hirviö hyökkää” on yleensä helpompi luova ongelma kuin kokonaan avoin ”mitä nyt tapahtuu”.

Tarina kerrottuna

Seuraavassa on koko peli sellaisena kuin me Eeron kanssa sen pelasimme. Käytimme chat-pohjaa pelaamiseen, eli käytännössä kirjoitimme tarinan sitä mukaa kuin sitä keksimme.

Viiva merkitsee aina kerrontavuoron vaihtumista. Tässä pelissä Eero pelasi päähenkilöä, minä puolestani ”kaikkea muuta” eli toimin pelinjohtajana. Käytännössä tämä ero näkyy myös siinä, miten Eero pysytteli kerronnassaan ensimmäisessä persoonassa ja minä kolmannessa, vaikkei peli tätä mitenkään edellytäkään. Ensimmäinen kerronta, jossa kuvaillaan tarinan päähenkilöä, on siis Eerolta. Sitten minä jatkan kertomalla tarinalle hieman taustaa. Pelimekaniikkaan liittyvät nopaheittojen tulokset ynnä muut fiktion ulkopuoliset asiat on merkitty hakasulkeisiin.

Hullun Ruhtinaan erämaa

Olen oma itseni: ovela, julma, kokenut. Nauran jumalille, rakastan elämää. Viholliseni kohtaavat kuolemansa nopeasti. Olen herraskainen nihti, kaikkien kunnioittama, mutta sydämeni on silti omani. Rintapanssarini on lukemattomilla lommoilla, peitän sen kalliilla asetakilla. Tukkani on oljenkeltainen, mutta pidän sen peitettynä.

Sen piti olla sodan viimeinen päivä, mutta eksyin Hullun Ruhtinaan viimeiseen loitsuun, enkä löydä tietäni ulos; uskon, että ainoa keino päättää loitsu on löytää Ruhtinas ja surmata hänet tämän harhakuvan hälventämiseksi.

Musa Legi johti sotajoukkoa viimeiseen ponnistukseen Hullua Ruhtinasta vastaan. Armeijat marssivat eteenpäin, vaikka Ruhtinaan loitsut korvensivat kokonaisia rivistöjä kerralla. Musa Legi ei luovuttanut, kun näki kaatuneiden toveriensa nostavan miekkansa häntä vastaan. Suurin uhrauksin kuningattaren miehet lähestyivät noitapiirinsä keskellä seisovaa Hullua Ruhtinasta.

Punahehkuinen välähdys ja kaikki oli poissa. Musa Legin ympärillä avautui punahiekkainen erämaa. Hullua Ruhtinasta ei näkynyt sen enempää kuin koko sotatannertakaan. Ilmassa ei tunnu tuulta, mutta punaiset pilvet kieppuvat siellä täällä pitkin erämaan pintaa. Etäällä Musa Legi näkee punaisiin pukeutuneen hahmon.

Nousen jaloilleni yskien, ilma pistää keuhkoissani; se haisee ”otsonille”, kappalaisen sanoin. Hiekka on upottavaa ja sen seassa on metallia, kuin puhkiammutun musketin piipusta valuvaa hilettä.

Huomatessani punaisen hahmon siristän silmiäni ja tarkistan varusteeni; pudotin pistoolini aikaa sitten, mutta puristan yhä kalpaani. Panen sen huotraan ja käännän vyötä vähemmän uhkaavaksi.

Lähden tarpomaan kohti hahmoa, yhtä hyvä suunta kuin mikä hyvänsä muukin.

Aurinko on punakarvaisten harsomaisten pilvien takana liian suuri. Hiki virtaa pitkin Musa Legin selkää hänen taivaltaessaan. Lähestyessään hahmoa hän tunnistaa tämän prinsessa Neallaksi, jota Hullu Ruhtinas piti vankinaan. Naisen punaisen asun vatsan kohdalla on ruma, tumma jälki: verta, Musa Legi tunnistaa. Prinsessa Nealla kohottaa kätensä tervehdykseen.

Tajutessani että hän on haavoittunut, kiiruhdan askeliani. Prinsessan hyvinvointi ei ole huolestuttanut minua kuukausiin, mutta tietty kieroutunut velvollisuudentunto siivittää askeliani; olen tavallaan sen velkaa sotaan lähteneelle miehelle, vaikkei hänestä ehkä olekaan enää paljoa jäljellä.

”Prinsessa. Sulhojen neuvoston tervehdys teille. Nimeni on Musa Legi, ja jos sallitte, tutkisin vammanne.”

Käännän takinlievettäni tehdäkseni selväksi, ettei minulla ole ruusua, joka merkitsisi minut yhdeksi hänen kosijoistaan. Tuskin sota olisi edennyt tähän pisteeseen, jos olisin yksi sen johtajista.

Naisen ilme on vakaa, hän ei näytä välittävän vatsassaan ammottavasta haavasta. Hän ei kuitenkaan estele, kun Musa Legi joutuu riisumaan hänen punaisen hameensa monia laskoksia voidakseen yrittää haavan puhdistamista. ”Älä jätä minua tänne. Minä tarvitsen sinua, täällä ei ole ketään muuta”, nainen sanoo ja laskee kätensä miehen hartioille. ”Tule, minä vien sinut hänen luokseen”, hän sanoo ja kääntyy lähteäkseen, vaikka haavan hoitaminen on vielä pahasti kesken.

Prinsessa on puettu yläluokkaisesti, vallan onnettomasti tähän pirulliseen erämaahan nähden; hän on lienee jäänyt tavallani Ruhtinaan ansaan.

Kun hän yrittää lähteä, tajuan että Neallan täytyy olla shokissa; hän käyttäytyy kuin kuka hyvänsä luodin vatsaansa saanut mies, mikä saa huoleni vain yltymään. Nousen ylös ja tarraan kiinni hänen käsivarsiinsa.

”Olette järkyttynyt, prinsessa, ja ette ajattele selkeästi. Jos tiedätte tästä paikasta jotain, olkaa hyvä ja kertokaa minulle.”
Painan hänet päättäväisesti maahan – hiekka on sentään lämmintä, mikä auttaa verenhukan kannalta. Tajuan silloin miten kuumissani itsekin olen, ja pysähdyn riisumaan asetakkini ja rintapanssarini ennen kuin läkähdyn.

”Antakaa minun tutkia haavanne, niin tulen mukaanne. En ole välskäri, mutta olen oppinut sitä lajia kantapään kautta.”

Musa Legin ja Neallan katseet kohtaavat. Prinsessan silmien sinisyys tuntuu häikäisevältä kaiken uuvuttavan punaisuuden keskellä. Hitaasti hän rentoutuu miehen otteen alla, mutta kääntää sitten katseensa pois.

Haava on rujo. Ei niin kuin taistelussa saadut, vaan pikemminkin kiduttajan tekemä. Musa Legin kädet tahriintuvat vereen. Ihmisen ei pitäisi selvitä tällaisesta, mutta naisen kasvot eivät ole edes kalvenneet. Musa Legi siristää silmiään tajutessaan, että jokin on vinossa, mutta ei kuitenkaan saata olla hoitamasta haavaa parhaansa mukaan. Asetakin riekaleet ovat paras side, jonka näissä oloissa voi tehdä.

Tuskin Musa Legi saa työtään tehdyksi, kun nainen jo nousee. ”Sinun on löydettävä Hullu Ruhtinas, jotta voit surmata hänet. Hän pitää meitä täällä.”

Jätän kypäräni, rintapanssarini, kaikki raskauttavat kantamukset. Miekastani en kuitenkaan luovu, se on Ruhtinasta varten. Vaikka vasta kuulin prinsessan sen sanovan, vahvisti se vain voimakkaan aavistukseni; Ruhtinas on täällä jossakin, hän on tämän erämaan ytimessä. Koko paikka huokuu hänen henkeään. Se on sellainen henki, jonka näin hänen silmissään kun katseemme kohtasivat ennen noituutta, se on se mitä hän janoaa tuoda ulos, kaikkien silmille.

(Esittelee häpeäänsä, luulen, rypee niin että muutkin ryvettyvät. Ylevämpiäkin arveluita olen kuullut.)

Katselen prinsessaa epäluuloisena, mutta hän tuntuu seisovan horjumatta, ja vaikka hänen silmänsä ovat koko ajan kiinni jossakin kaukaisessa, niin se ei ole tyhjä tuijotus. Käännyn vielä kerran ja etsin maamerkkejä, mitään vaihtoehtoja Neallan seuraamiselle. Epäilykseni on, että hän veisi minut ansaan, varmastikin tahtomattaan; hän on ollut kauan Ruhtinaan vankina, ja kaltoin kohdeltu. Kuka tietää, mitä aika on tehnyt hänen ylpeydelleen.

Viimein prinsessa kääntyy katsomaan minua kysyvästi. Kohautan olkiani ja viittaan häntä osoittamaan suunnan.

Prinsessa lähtee kulkemaan edellä ja Musa Legi seuraa. Rikkumattomassa hiljaisuudessa kuuluvat vain Musa Legin raskaat askeleet ja hänen huohotuksensa. Pehmeä hiekka tekee marssimisesta vaikeaa. Nealla tuntuu etenevän helpommin, vaikka onkin haavoittunut.

Aivan kuulonsa rajalla Musa Legi kuulee äänen. Ensin hän epäili sen olevan vain hiekan rahinaa tai omaa hengitystään, eikä ääni kuulukaan kun hän pysähtyy ja pidättelee hengitystään. Tai ehkä silloinkin, kun hän kuulee verensä kohisevan korvissaan. Hullun Ruhtinaan ääni. ”Sota on ohi. Sinä hävisit. Minun viimeinen loitsuni tuhosi koko maailman. Mitään ei ole enää jäljellä. Joten lopeta se marssiminen!”

Musa Legi on keskittynyt kuuntelemaan ja kun hän nostaa päänsä, hän huomaa prinsessan kulkevan jo kaukana edellä. Hän yrittää kuroa välimatkaa umpeen, mutta hiekka tuntuu tukeutuvan kaikkialle: se narskuu hampaissa, hiertää kengissä eikä tunnu vähenevän, vaikka Musa Legi yrittääkin puistella itseään.

Jos jotakin pidän henkilökohtaisena hyveenäni, niin sitä, että en pelkää erehtyä; olen nähnyt liian monta miestä, jotka epäonnistuvat epävarmuuttaan, tai eivät opi virheistään. Siksi uskonkin tunnistavani Hullun Ruhtinaan mielenliikkeet, kuin suuret kalat hiekkameren pinnan alla: hän on epätoivoinen narri, joka murtuisi (kuin musta lasi, jota hän jätti jälkeensä Gumukissa) jos näkisi koskaan omat tekonsa.

”Pidätkö minua lapsena, luuletko typerykseksi!” huudan tuuleen, ja kiroan Ruhtinasta pahimmin sanoin mitä keksin. Sitten muistan prinsessan, jota kasvava välimatka ei tunnu häiritsevän. Huudan hänenkin jälkeensä:

”Prinsessa Nealla, seisahtukaa. Tämä erämaa on epämaallinen, ja Hullun Ruhtinaan ääni kaikuu korvissani, niin kuin sen täytyi kaikua edesmenneen isännekin korvissa.”

”Prinsessa, odottakaa minua; sallikaa minun katsoa teitä uudestaan, ja vahvistaa omin silmin, että olette ihminen ettekä aave tahi noita, jonka Ruhtinas on asettanut tielleni viekoitukseksi.”

Kukaan tämän sodan alusta loppuun marssittuaan ei syyttäisi minua liiasta varovaisuudesta, joskin epäilen että kersanttini huolestuisi kyllä järkeni kirkkaudesta; veden puute korventaa kurkkuani, mutta olen siitä itsekin hyvin tietoinen, odotan vain näkeväni mitään merkkejä elämästä tämän erämaan keskellä.

Prinsessa seisahtuu ja kääntyy katsomaan perässä ponnistelevaa miestä. Neallan kirkkaista silmistä tuntuu virtaavan voimaa. Silti Musa Legi yllättyy uupumuksestaan, ikään kuin huutaminen olisi vienyt hänen voimansa.

”Tämä on sinun tekoasi”, Hullu Ruhtinas huohottaa Musa Legin korvissa hänen omalla äänellään. Hiekan alta näkyy siellä täällä luita, ikuisen tuulen paljaaksi kalvamia. Pääkalloja tyhjine silmäkuoppineen, toivoa vailla. ”Pysähdy nyt, tai tuhoan sinut.”

Tarvon hiekan halki prinsessan tykö, ja päätän olla välittämättä äänestä päässäni; Neallan määrätietoinen salamyhkäisyys huolestuttaa minua enemmän kuin Ruhtinaan lapsekas ilkkuminen.

Päästessäni naisen luo ojennan käteni ja koettelen värttinäluuta hänen käsivarrestaan, katselen hiekkaa hänen hiuksissaan, koittaen päättää onko hän maallista lihaa ja verta, vai yksi Ruhtinaan fantasmeista.

Käytännöllisenä miehenä tämä mielikuvituksen laukka ei kuitenkaan koettele minua hetkeä pidempään; korkeammalta paikalta katselen ympärilleni ja koitan turhaan arvioida vuorokauden, sään rytmejä. Tämä paikka on yksinkertaisempi kuin ennen näkemäni erämaat, huolestuttavassa määrin.

”Prinsessa, onko matka vielä pitkä? Tarvitseeko meidän etsiä suojapaikkaa, vettä? Teidän kunnossanne, ja minun, yksisilmäinen taivaltaminen tällaisessa hiekkaerämaassa voi olla turmioksi.”

”Tätä vihollista miekkasi ei leikkaa, rakas sotamieheni. Ja silti sinun on löydettävä keino voittaaksesi. Minun vuokseni.” Prinsessan äänessä on hellyyttä, jota siinä ei aikaisemmin ollut, mutta sitten hetki on ohi ja on taas jatkettava matkaa. Musa Legi ei tiedä, onko hänen päässään kiertävä epäilys matkan päämäärättömyydestä hänen omansa vai Hullun Ruhtinaan tekosia.

Ainakin matkanteko käy nyt vaikeammaksi. Se ei ole tuulta, ei ainakaan maallista tuulta. Silti jokin painaa Musa Legia vasten, hiekkapilvet nousevat vastustamaan hänen matkantekoaan ja yllättyneenä hän maistaa verta suussaan. Hiekka, tuuli tai kuivuus ovat saaneet hänen huulensa verille.

[Hirviö: 4]

Tajutessani hiekkamyrskyn nousevan, kiroan (Ruhtinasta? Itseäni? Prinsessaa?) ja etsiskelen suojapaikkaa. Erämaa on yhtä hyödytöntä hiekkadyyniä (sen kaavanmukaisuus kiinnittää jälleen huomioni; onko Ruhtinas lienee nähnyt hiekka-aavikkoa sen enempää kuin minäkään?), joten valitsen dyyneistä suurimman ja kapuan sen laelle Neallaa perässäni vetäen.

Nostan kravattini (leveän kroaatti-tyylisen huivin, jollaisia sulhot jakoivat sodan alussa upseereille) tuuleen ja siristelen silmiäni, yrittäen hahmottaa mistä suunnasta hiekka puhaltaa. Mahdotonta sanoa, vaikka myrsky on vasta alkamassa, sillä hiekkaa ja pölyä on jo ilmassa; kuvittelen jo kuinka itken verta ja köhin mustaa limaa, jos olen täällä vielä huomennakin.

Koska epäilys on kuolemaksi, valitsen suunnan ja vedän prinsessan mukanani dyynin jyrkintä puolta (kenties se on suunta, josta tuuli yleensä puhaltaa, mutta siitä on myös eniten suojaa). Huudan hänelle, meidän on suojauduttava parhaamme mukaan hiekalta.

Vedän hänet lähelleni dyynin juurella, levitän takkini päällemme. Ainakin hiekka peittää auringon.

[Hirviö: 4]
[Sankari: 6]

Musa Legi ei tiedä, onko kyse hiekan kasaantumisesta vai siitä, että hän ja prinsessa vajoavat. Joka tapauksessa hän tajuaa olevansa pian vyötäisiään myöten hiekassa, eikä myrsky osoita laantumisen merkkejä. Epätoivon vimmalla hän tähyilee nähdäkseen jossain jotain, mitä tahansa, josta olisi apua. Hän silmänsä näkevät hahmon, ihmisen, seisomassa vähän matkan päässä. Voisiko se olla Hullu Ruhtinas itse, joka on tullut katsomaan heidän tuhoutumistaan?

Prinsessan kiljaisu havahduttaa miehen ajatuksistaan. Nainen kamppailee epätoivoisesti kuin hukkuva. Nealla tarttuu Musa Lagia vyötäisiltä, mutta kumpikaan ei ehdi tajuta asetelman epäsovinnaisuutta. ”Mene! Iske! Tee jotain ennen kuin hän pyyhkii meidät olemattomiin!”

[Hirviö: 4]
[Sankari: 6]

Tavallaan olen tyytyväinen, kun Ruhtinas näyttäytyy; yön laskeuduttua olisin päätynyt kaivamaan hiekkaa veden toivossa, ja tuskin olisin päässyt puusta pitkään näine hyvineni.

(Pieni osa mielestäni on tyytyväinen ponnistellessani juoksuhiekkaa vasten; olen kuullut sanottavan, että valtaosa sellaisesta hiekasta on vettä, mikä tuntuu näissä oloissa melkeinpä siunaukselliselta.)

Hiekan paino on merkittävä, enkä saata kiskoa meitä molempia kuiville yhtä aikaa. Lopulta, ennen kuin voimani loppuvat, irrotan prinsessan päättäväisesti vyöstäni ja kiskon itseni hartiavoimin tukevammalle maalle. Katsastan prinsessaa ja päätän, että hän joutanee odottamaan – en vähiten hänen hurjan viittilöimisensä tähden.

Kompuroin jaloilleni, tartun miekkaani ja silmäisen vielä kerran. Jos se on Hullu Ruhtinas (eikä ole vaaraa, ettenkö tunnistaisi hänen kasvojaan), en epäröi, vaan isken.

[Hirviö: 4]
[Sankari: 6, 6]

Musa Legi tietää jo, miten vaivalloista hiekassa taivaltaminen on, joten hän jännittää lihaksensa ja loikkaa kuin saalistava leijona vieraan hahmon kimppuun. Iskun voima riittäisi halkaisemaan tavallisen miehen kahtia, mutta nyt teräs kulkee Hullun Ruhtinaan kehon läpi kuin se olisi pelkkää usvaa ja heittää soturin pois tasapainosta.

Hän tietää jo kääntyessään, että prinsessa on poissa. Hiekka on niellyt hänet, Ruhtinas on vienyt vankinsa mukanaan. Oliko tässä edes kyse hänestä, yksinäisestä miekkamiehestä, vai sittenkin prinsessasta?

Outo myrsky laantuu yhtä äkkiä kuin alkoikin. Musa Legi ei ole tottunut kulkemaan autiomaassa, mutta tietää silti kirota sitä, että on repinyt vaatteensa riekaleiksi. Auringon kuumat säteet tuntuvat jo ahmivan hänen suojatonta ihoaan. Epäonnistumisen tuska ja epätoivo uhkaavat hiipiä hänen sydämeensä, mutta hän pakottaa itsensä rauhalliseksi. Kaukana horisontissa näkyy punainen linnake.

[Hirviö: 4, 1]
[Sankari: 6, 6]

Olen melko huonossa kunnossa autiomaan ylittämisen jäljiltä, tässä tilanteessa mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin pyrkiä etsimään suojaa (ja kenties loppua) punaisen linnakkeen uumenista. En ole varma, kuinka monta tuntia olemme olleet tässä murenevassa maailmassa, mutta sen tiedän, että se ei ole ihmistä varten: maistan suussani metallitomun, joka pöllyää hiekassa, ja pysähdyn välillä yskimään.

Linnaan näyttää olevan pitkä matka, mutta ei se voi hyvin kaukana olla, sillä olen vielä jaloillani kun saavun sen luo. Suuret vallitukset, punaista kiveä. Ääriviivat ovat sumeat, ikään kuin tuuli olisi kuluttanut kaikki terävät kulmat rakennelman pinnoista. Linnan perustukset ovat hiekan peitossa, niin etten voi olla varma onko siihen joskus liittynyt laveampia varustuksia.

Kiertäessäni linnaa ympäri huomaan sen ylemmissä osissa ikkunoita. Ajatus sellaisen saavuttamisesta, kehoni painon nostamisesta käsieni varassa, tuntuu naurettavalta.

Kun viimein löydän linnan portin, se on hautautunut syvälle hiekkaan. En edes yritä avata metallinkiiltoista (vaskista?) porttia, vaan keskityn kaivamaan auki pientä ovea portinpielessä – huomaan sen olevan raollaan, kuin hylättynä. Kaavin hiekkaa käsilläni ja vedän oven kahvasta, kunnes saan sen aukeamaan.

[Hirviö: 4, 1]
[Sankari: 6, 6, 6]

Sisällä on hämärää, mutta Musa Legin silmät tottuvat pian hämärään. Linnoituksen käytävät ja salit ovat hiljaisia ja tyhjiä, ikään kuin täällä ei koskaan olisi ollutkaan ketään. Vain hänet omat askeleensa kaikuvat vaimeasti hienon punaisen hiekan kevyesti peittämillä kivilattioilla. Hiekassa ei näy muita jälkiä, mutta jostain syystä tämä ei saa Musa Legia rauhoittumaan, pikemminkin päinvastoin.

Lopulta hän löytää ylempään kerrokseen johtavat kierreportaat. Varoen hän lähtee kulkemaan niitä ylös; jos ei muuta, niin ainakin tornin ikkunasta näkisi kauas. Kuin huomaamatta hänen ajatuksensa liitävät oudon prinsessa Neallan luo. Tuona hetkenä hänen tarkkaavaisuutensa herpaantuu ja se uhkaa koitua hänen kohtalokseen. Vain vaivoin hänen onnistuu väistyä kiviseinästä syöksyvän keihään tieltä niin, että se iskeytyy hänen lihaksikkaaseen reiteensä paljaan vatsan sijasta.

[Hirviö: 4, 1, 1]
[Sankari: 6, 6, 6]

Kiroan varomattomuuttani ja nojaan seinään, kyyristyn jalkani yli, tajuan tilanteen ja vedän miekkani. Katkaisen keihään varren yhdellä sivalluksella ja vajoan istualleni kivirapulle. Onneksi keihäs on tylsä, eikä uponnut syvään; nitkutan sen irti ja puristan haavaa kaksin käsin, kunnes verenvuoto lakkaa.

Lepään rapulla ja huohotan kuin rakkikoira aurinkoisena päivänä. Huutaa ärähdän, ”Ruhtinas! Kirottu voivodi! Tule tänne niin katsomme välimme!” En usko kuulevani vastausta, Hullu Ruhtinas on ollut vaiti sen jälkeen kun kohtasimme erämaassa. Ehkä hän on peloissaan?

En tiedä kauanko makaan rapulla, mutta hitaasti tietoisuuteni kasvaa: en voi jäädä tähänkään, en jos haluan selviytyä. En, jos haluan lopettaa Ruhtinaan. Tämä ajatus saa minut viimein jaloilleni, olisi irvokasta jos kaiken tämän jälkeen Ruhtinas jotenkin pakenisi piiritystä, sotaa, Ruusujen liittoumaa. Se ei olisi vain minun pettymykseni, vaan kaikkien, jotka nousivat häntä vastaan.

Epäröin ja nojaan seinään päästyäni jaloilleni; jos täällä olisi vettä ja suojaa, se olisi alhaalla. Sinne kääntyminen olisi kuitenkin luovuttamista, vaikka pienessäkin asiassa. Jotainhan tämäkin ansa vartioi, ainakin joskus. Käännän selkäni ansalle ja jatkan matkaani ylöspäin.

[Hirviö: 4, 1, 1]
[Sankari: 6, 6, 6, 4]

Ontuen Musa Legi jatkaa portaiden kiipeämistä. Portaat tuntuvat liian pitkiltä: torni ei näyttänyt ulkoa näin korkealta. Jossain vaiheessa keihään tekemä haava alkaa vuotaa uudelleen, mutta sitkeästi mies jatkaa kulkuaan. Hän tietää, ettei hänellä kuitenkaan ole mitään keinoa sitoa saamaansa haavaa. Kuumuus tuntuu täälläkin ja kieli liimaantuu kitalakeen. Tuulen verille ajamat huulet liimaantuvat yhteen. Musa Legi pysähtyy pyyhkimään hikeä otsaltaan ja harkitsee, olisiko alas sittenkin lyhyempi matka kuin ylös. Juuri silloin hän kuulee ylempää kantautuvan naisen kirkaisun. Haavoittunutta jalkaansa kiroten Musa Legi lähtee jatkamaan matkaansa parasta mahdollista vauhtia.

Ylhäältä alkaa näkyä enemmän valoa. Portaat päättyvät punaisen auringon alla levittyvälle tasanteelle. Ilmeisesti osa tornista on joskus sortunut, vaikka Musa Legilla ei olekaan aikaa jäädä tutkimaan tasanteen reunoja. Siellä hän nimittäin vihdoin kohtaa Hullun Ruhtinaan silmästä silmään.

”Sinä olet jo kuollut, usko jo!” Ruhtinas huutaa ja kohottaa kätensä. Yhtäkkiä kaikki matkan rasitukset tuntuvat Musa Legin ruumiissa yhtä aikaa. Hän on uupunut, auringonpolttama, kärsii verenvuodosta ja liian janoissaan. Jalat eivät enää kanna häntä, hän putoaa polvilleen kivilaatoille. Prinsessa Nealla makaa lähellä ja katsoo punaisen maan runtelemaa miestä kirkkaan siniset silmät täynnä sääliä.

[Hirviö: 4, 1, 1, 1]
[Sankari: 6, 6, 6, 4]

Ehkäpä minä olen jo kuollut, eihän se mahdotonta ole. En ole mikään filosofi, mutta sen jälkeen, mitä Ruhtinas teki Baborowin kaupungille, Sulhot ovat edellyttäneet kaikilta upseereilta jonkinlaista käsitystä teosofian periaatteista. Se vaikuttaa melko selvältä, että jos minä olen kuollut, niin sitten myös Ruhtinas on. Ja prinsessa myös.

Muistan hyvin, miten näin Ruhtinaan ensimmäistä kertaa, olimme sattumalta hovissa samana päivänä – hän kai silloinkin janosi edes lyhyttä silmäystä prinsessalta, niin kuin moni muukin. Hän tuskin muistaa lyhyttä sananvaihtoamme minun mennessäni ja hänen tullessaan, mutta itse en saanut silloin sitä vaikutelmaa, että hän olisi valheellista sorttia. Intohimoinen kenties, ja varmasti liiankin rehellinen. Toisaalta, hän oli tuolloin kai myös järjissään, sikäli kuin pystyn sellaista miehestä sanomaan.

Käännyn prinsessan puoleen, välittämättä Hullusta Ruhtinaasta juuri nyt sen enempää:
”Teidän ylhäisyytenne, oletteko elävä vaiko kuollut? Pystyttekö sanomaan?”

”Elossa, rakkaani – sikäli kun tätä voi elämiseksi kutsua. Sillä aikaa kun te johditte sotajoukkoja Ruhtinasta vastaan, hän valmisteli tuhoisinta loitsuaan. Sen osana hän aikoi uhrata minut. Te kuitenkin saavutitte jotain, sillä selvästikään me emme ole tuhotun Vaskiportin taistelukentällä. Luulen, että jotenkin hänen loitsunsa epäonnistui, vaikka Hullu Ruhtinas selvästi itse luuleekin voittaneensa.”

Musa Legi painaa painaa päänsä lämmintä punaista kiveä vasten. Hullu Ruhtinas manaa yhä luonnonvoimia raatelemaan hänen kehoaan. Prinsessa Neallan vakaa katse pitää Musa Legin tässä hetkessä. ”Minä toivon, että Ruhtinaan noitakeino raukeaa hänen kuolemansa myötä. Mutta jos te nyt luovutatte, niin minä joudun kenties viettämään ikuisuuden täällä tuon hullun kanssa!”

Harkitsen jonkinlaista jaloa lupausta ja vakuutusta, jollainen minun kuuluisi tehdä prinsessa Neallalle tällaisessa tilanteessa. Ehkä en kuitenkaan usko Sulhojen romanttiseen maailmaan ihan niin paljon kuin Ruusujen kapteenin pitäisi. En usko että vika on prinsessan pyytävissä silmissä. Voi olla, että Ruhtinas on hieman liian samankaltainen kuin muutkin Sulhot, jotta voisin uskoa heidän olevan kovin erilaisia kuin Ruhtinas itse – hän kyllä heittäytyisi epäröimättä, ja niin hän on tehnytkin.

En sano mitään, mutta kompuroin jaloilleni, käännyn Ruhtinaan puoleen. Hän näyttää monin tavoin samanlaiselta kuin ennen, erityisesti voimakkaat silmäkulmat ja luottamusta herättävät, itsevarman kapeat kasvot. Sitä en saata tietää enkä kysyä, millainen tuuli on ahavoittanut nuo jokseenkin itseni ikäiset kasvot, kuin hän olisi viettänyt vuotensa tuijottaen myrskyn silmään.

”Oletko todellakin niin hullu kuin sanotaan, vai olenko minä kuollut ja hullu hengetönnäkin? Ja jos et ole hullu, niin saatatko hetkeksi pysähtyä katsomaan ympärillesi?”

Näin sanoen astun Ruhtinasta kohti ja vedän miekkani, koettelen leppoisasti onko hän siinä nyt lihassaan ja todella. En ole vihainen enää, tai oikeastaan tunne mitään muutakaan, hyvä että tunnen miekan kahvan näpeissäni.

[Hirviö: 4, 1, 1, 1]
[Sankari: 6, 6, 6, 4, 2]

”Ei! Sinä olet kuollut! Te kaikki olette! Minä voitin!” Hullu Ruhtinas kirkuu ja yrittää kieltäytyä näkemästä totuutta. Teräs uppoaa hänen rintaansa helposti ja veri pursuu hänen huuliltaan, mutta vieläkään hän ei suostu vaikenemaan. Vasta kun toinen isku sivaltaa hänen päänsä harteiltaan, punaisen maiseman ylle laskeutuu hiljaisuus.

Silloin koko torni vavahtaa ja pehmeästi, kuin asettuisi vihdoin nukkumaan, se alkaa kaatua kohti alla odottavia hiekkadyynejä. Kivet irtoavat toisistaan ja kaikki luhistuu, mutta ääntä päästämättä.

[Hirviö: 4, 1, 1, 1, 2 – hirviön luku on täynnä, kamppailu päättyy]
[Sankari: 6, 6, 6, 4, 2]

[Kliimaksi:]
[- Voitin kamppailun isommalla summalla ja saavutan tavoitteeni: Onnistun lopettamaan Hullun Ruhtinaan lumouksen.]
[- Ostan tämän: Toivun koettelemuksistani.]
[- Ostan tämän: Hullu Ruhtinas kuolee.]
[- En osta tätä: Prinsessa Nealla kuolee.]

Olen ehkä kuitenkin paneutunut liikaa teosofiaan kampanjan mittaan, en oikein muutenkaan ymmärrä miksi olen niin tyytyväinen epäilysteni vahvistumiseen, kun koko punainen linnake osoittautuu kuin osoittautuukin jonkinlaiseksi heijastumaksi Hullun Ruhtinaan puhtaaksi kuluneesta sielusta; kun hän kuolee, kuolee myös hänen luomansa maailma. Karmivaa, että hän uskoi ja toivoi tämän hiekkaerämaan olevan voittonsa mitta ja määrä.

Torni kaatuu hitaasti, hitaammin kuin odottaisi kiveltä ja hiekalta ja hietaiselta laastilta, joiden alta maa pettää. Pudotan viimein miekkani ja käännyn prinsessa Neallan puoleen, häntä kannatteleva suuri paasi on jo irronnut muusta tornista ja noussut vyötäisilleni – tai siis, minä putoan. Ruhtinas putoaa vielä nopeammin, torni sortuu ensin ulkonevasta päästään, jättäen hetkeksi jälkeensä porrastasanteen kuin selkärangan.

En kuitenkaan epäröi, vaan tajutessani mitä tapahtuu koitan tarrata prinsessan kädestä kiinni. Saan otteen, vedän häntä perässäni, mutta olen liian heikko, otteeni hänen ranteestaan kirpoaa. Katson ympärilläni eri nopeuksilla putoavia kiviä vauhkona, otan ne kaksi askelta jotka sortuva lattia minulle sallii ja hyppään niin kauas kuin vain pystyn, sokeasti väistäen hautautumista sortuvan linnan alle.

Musa Legi putoaa maahan ja makaa hetken, ennen kuin tajuaa tuntevansa nummen pehmeän ruohon poskeaan vasten. Hän antaa muhevan maan tuoksun täyttää sieraimensa ennen kuin kääntyy selälleen ja katselee sinistä taivasta kyyneltensä läpi.

Kestää aikansa, ennen kuin sotilaat ehtivät tutkimaan taistelukenttää ja etsimään eloonjääneitä kaatuneiden joukosta. Musa Legi tietää jo, että rivimiehet kertoisivat hyviä uutisia: että Hullu Ruhtinas löydettiin silvottuna, tuntemattoman käden surmaamana. Ja hän tietää, että myöhemmin sodasta selvinneet Sulhot surevat enemmän prinsessa Neallan kuolemaa kuin lukemattomia taistelussa kaatuneita asetovereitaan.

Olen oma itseni: ovela, julma, kokenut. Nauran jumalille, rakastan elämää. Viholliseni kohtaavat kuolemansa nopeasti. Olen kyyninen kapteeni, sodan koettelema, mutta itsepäinen, loputtoman itsepäinen. Surmattuani Hullun Ruhtinaan kuulen hänen äänensä joskus päässäni, kuin vanhan ystävän; minua kunnioitetaan yhtenä Ruusujen sodan suurista sankareista tekoni tähden, mutta myös oudoksutaan, enkä tiedä olenko se minä vai Ruhtinas, jota he pitävät epävakaana.

Rintapanssarini on kevyt ratsumiehen varustus, peitän sen sään kestävällä viitalla. Vaaleat hiukseni sidon taakse, peitän kasvoni leveälierisellä hatulla.

Mainokset