Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos, 2005) on valikoitu kokoelma Johanna Sinisalon novelleja. Teoksessa on kaikkiaan 15 novellia vuosilta 1985-2005, eli melkoisen hyvä läpileikkaus Sinisalon tuotantoon. Hänhän rupesi romaanikirjailijaksi vasta 2000-luvulla, eli novellit paljastavat Sinisalon kasvun kynäilijästä kirjailijaksi. Finlandia-palkitun kirjailijan uran alkutaipaleen tuotosten lukeminen on rohkaisevaa jokaiselle aloittelevalle taiteilijalle.

Kirjoittamalla kehittyy

En tiedä, millä perusteella tässä kokoelmassa julkaistut novellit on valittu. Siinä ei ole kaikkia Sinisalon novelleja eikä hänen suosituimpia töitään: seitsemästä Atorox-palkinnon voittaneesta novellista kokoelmassa on mukana vain kolme. Esipuheessa selitetään, että suuri osa kokoelman novelleista on julkaistu lehdissä tai antologioissa, joten tämän kokoelman myötä ne ovat helpommin kiinnostuneiden lukijoiden ulottuvilla. Sama kriteeri olisi kuitenkin pätenyt moneen kokoelman ulkopuolellekin jääneeseen novelliin.

Julkaisuvuoden perusteella kokoelman painopiste on 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun tuotannossa. Onneksi mukana on kuitenkin myös tuoreempaa materiaalia, joten Sinisalon kehitys kirjoittajana piirtyy paremmin näkyviin. Ikävä totuus nimittäin on, että Sinisalon varhaiset novellit ovat luokattoman huonoja. Hänen tekstinsä rakentuvat yhden spekulatiivisen fiktion idean ympärille ja selittävät sitä sitten juurta jaksaen auki. Kerronnallisesti ratkaisu ei toimi, koska lukijalle ei jää tilaa tehdä omia oivalluksiaan. Kerronta on ikään kuin vain käärepaperi, jonka puitteissa Sinisalo pääsee kertomaan jännistä ideoistaan kuten siitä, että neitsyys olisi naisten animaalisen taikuuden voimanlähde tai jos delfiinit olisivat älyllisiä tai miten kauheaa olisi jos AIDS-potilaat olisi demonisoitu ja suljettu keskitysleireille. Asian käsittely ei varsinaisesti etene, vaan ideaa vain pyöritellään ja se tekee tekstistä ennalta-arvattavuudessaan tylsää. Kertomakirjallisuus on yksinkertaisesti väärä formaatti tällaiselle spekulatiiviselle pohdinnalle.

Vuosien kuluessa Sinisalon kirjalliset taidot kuitenkin karttuvat. Hän alkaa vähitellen luottaa lukijaan yhä enemmän eikä hänellä ole enää pakottavaa tarvetta selittää kaikkia asioita puhki. Tarinallisuus alkaa päästä hallitsevammaksi elementiksi, henkilöhahmot ovat nousevat maailmankuvaa keskeisempään asemaan ja kulloinenkin spekulatiivisen fiktion elementti saa symbolisemman arvon. Spefi-elementti voi korvata ja siten korostaa jotakin arkista asiaa, kuten etiäinen perheväkivallan symbolina novellissa Etiäinen (2001). Toisaalta spefi-elementillä ei välttämättä ole enää yhtä, kirjailijan suorasanaisesti hallitsemaa merkitystä, vaan pikemminkin se muodostaa teokseen aukon, jonka lukija omalla tulkinnallaan täyttää. Esimerkiksi Atorox-palkittu novelli Tango merellä (1996) jättää auki sen, onko novellissa kyse jälkiapokalyptisesta tilanteesta, jonkinlaisesta painajaisesta vai yksilön pelkojen helvetillisestä toteutumisesta. Samalla tavalla kokoelman tuorein novelli Grande Randonnée (2005) ei kerro onko kyseessä jonkinlainen vaeltajan aave, kuolevan viimeinen ajatus vai tarve olla antamatta periksi. Juuri tämä symbolistinen selittelemättömyys on Sinisalon Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi (2000) –romaanin kantava voima ja koko uuskumma-genren keskeinen tyylipiirre.

Tekstien verkostossa

En ole lukenut Sinisalon tuotannosta kovinkaan suurta osaa, mutta näyttäisi siltä, että tietyt tunnuspiirteet ovat säilyneet Sinisalon tuotannossa halki vuosikymmenten. Kirjailijalla tuntuu olevan jatkuva pyrkimys intertekstuaalisuuteen. Usein tämä näkyy ajankohtaisten asioiden käsittelynä: 1980-luvun novelleista löytyy suhtautumista AIDS-sairauden herättämään pelkoon ja asepalveluskeskusteluun, 1990-luvulta mainosalan murrosta sekä maailmanlopun pelkoa ja 2000-luvulta evankeliumien totuusarvon käsittelyä. Sama linjahan on jatkunut Sinisalon romaaneissa. Ennen päivänlaskua ei voi käsittelee (sivumennen) ihmiskauppaa ja uutinen mehiläisten joukkokuolemista innoitti kirjailijaa laatimaan romaanin Enkelten verta (2011). Tällainen ei tietenkään kestä aikaa kovinkaan hyvin – esimerkiksi Varhain aamulla Siirtola 11:n portilla (1987) ei yksinkertaisesti puhuttele nykylukijoita – mutta toisaalta nostan hattua sille, että kirjailija pyrkii ottamaan kantaa ajankohtaisiin asioihin. On syytä muistaa, että suurin osa Sinisalon varhaisesta tuotannosta julkaistiin erilaisissa lehdissä, jolloin ajankohtaisuus oli varmaankin jopa hyve.

Intertekstuaalisuus näkyy myös runsaina viittauksina muuhun kirjallisuuteen. Kokoelman Me vakuutamme sinut (1994) -novelli leikkii Lovecraftin viitoittamalla cthulhu-mytologialla ja Yhdeksän ruukkua (2004) matkii Dan Brownin ja gnostilaisten evankeliumien vinoa näkökulmaa Jeesuksen tarinaan. Ennen päivänlaskua ei voi -romaani on tämän intertekstuaalisen tyylin huipentuma. Sen moninaisten tekstityyppien äärellä moni lukija on kertonut alkaneensa melkein uskoa peikkojen olemassaoloon.

Nimen varassa

Kirjallisuutena Kädettömät kuninkaat ei ole kovin kummoinen teos. Sen arvo perustuu tasan tarkkaan kirjailijan nimeen. Suurelle yleisölle Sinisalon Finlandia-voitto tuli puskista, vaikka hän olikin kirjoittanut aktiivisesti jo parikymmentä vuotta. Niille, jotka haluavat tietää, millaisesta kirjallisesta taustasta tällainen kirjoittaja tulee, novellikokoelma on tutustumisen arvoinen. Juuri sellaisena se on myös kannustus kaikille aloitteleville taiteilijoille. Kärsivällinen työskentely vuosien ajan ja sitä kautta taitojen kehittäminen nostivat Sinisalon vakavasti otettavaksi kirjailijaksi ja kansainvälisesti tunnetuksi genrensä asiantuntijaksi.