Mikä on taiteen sija kristityn elämässä? Ovatko taiteet vain takaovi, josta maailmallisuus hiipii sisään? Pitäisikö kristityn kiinnittää katseensa yksinomaan ”uskonnollisiin asioihin”?

Näin lukee Francis Schaefferin Taide ja Raamattu (Perussanoma, 2013) –teoksen ensilehdellä. Odottaa sopii, että kirja vastaisi asettamiinsa kysymyksiin.

Oma lehmä ojassa

En liene ainoa, joka on omakohtaisesti pohtinut kristillisen identiteetin ja taiteen tekemisen suhdetta. Selvää on, että ihminen voi olla sekä kristitty että taiteilija, mutta miten nämä kaksi erilaista näkökulmaa saadaan harmoniaan? Luulen, että ongelma on erityisen polttava herätyskristilliselle porukalle, jotka periaatteessa uskovat, että evankeliumin sanoman levittäminen on kaikkein tärkeintä. Jos uskon pitäisi näkyä teoissa ja elämänvalinnoissa, niin eikö sen pitäisi näkyä myös siinä, mitä luomme?

Uskonskenessä näkyvin esimerkki kristittyyn taiteilijaan ladatuista ennakko-odotuksista näkynee parhaiten muusikoissamme. Pekka Ruuska, Juha Tapio ja Tommi Kalenius ovat kaikki aloittaneet hengellisen musiikin tekijöinä, mutta siirtyneet sitten ns. maallisen musiikin pariin. Saatteeksi he ovat usein saaneet monien uskovien manaukset niskaansa, ikään kuin uudet levyt jotenkin pilaisivat vanhat.

Haaste on siinä, että usko ei tunnu ainakaan itselläni virtaavan taiteeseeni mitenkään pakottomasti. Jos yritän vähänkään liian kovaa, alkaa tuntua että julistan enkä tee taidetta. Lopputulos on falskia ja epäuskottavaa. Toisaalta jos en asioikseni yritä hakea taiteeseeni uskonnollisia teemoja, niin eivät ne siellä juuri esiinkään tule. En tässä blogauksessani syvenny tämän enempää omiin yrityksiini ratkaista tätä dilemmaa; taustoitan vain sitä, että en suhtaudu asiaan ulkopuolisen välinpitämättömästi.

Kristillisen taiteen apologia

”Herätyskristillisyyteen lukeutuvina meillä on ollut taipumus työntää taide aivan elämän reuna-alueelle.” Schaefferin ensimmäisistä lauseista voi päätellä, että teoksen lukijakunnaksi oletetaan ne uskovaiset, jotka vastustavat taiteen tekemistä. Kyseessä on siis eräänlainen taiteen puolustuspuhe. Tämä on ymmärrettävää, sillä teoksen alkuperäinen julkaisuvuosi on 1973. Schaefferin laajan elämäntyön eräänä keskeisenä tavoitteena oli rohkaista kristittyjä elämään keskellä maailmaa, osallistumaan kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen toimintaan, eikä sulkeutumaan omiin poteroihinsa. Se osoittaa myös teoksen ikääntymisen. Näin neljä vuosikymmentä myöhemmin voi todeta Schaefferin toiveiden käyneen toteen: nykyään kristityt ovat hyvin vahvasti mukana kulttuurielämässä ja politiikassa ja kirkkokin on ottanut erityismessut leipälajikseen. (Tämän takia pidän Perussanoman päätöstä julkaista tämä teos vähän erikoisena.)

Schaefferin teos koostuu kahdesta pitkästä esseestä: Taide Raamatussa ja Näkökulmia taiteeseen. Ensin mainittu käy läpi Vanhan testamentin tekstikatkelmia, joissa kuvataan taiteilijoiden toimintaa. Tarkoitus lienee näin osoittaa, että taide sinänsä on hyvä asia. Käytännössä taide on ainakin hyvä väline: liki poikkeuksetta Vanhassa testamentissa taidetta tehdään uskonnollisiin tarkoituksiin. Sieltä ei nimittäin oikein löydy ajatusta siitä, että taide itsessään olisi arvokasta. Temppelit koristellaan taide-esinein ja Jumalan kunniaksi laaditaan kauniita ylistysrunoja, mutta ei näissä juuri ihmisen arkiset äänet ja omat ajatukset tule esille. Ja kummakos tuo, onhan Raamattu itsessään uskonnollista kirjallisuutta, joka kertoo nimenomaan Jumalasta.

Näkökulmia taiteeseen –esseessään Schaeffer ottaa avaramman näkökannan: taideteos on itsessään arvokas. Sitä ei tulisi pitää pelkkänä keinona välittää jotain viestiä, olipa tuo viesti miten ylevä tahansa: ”Aivan liian usein luulemme, että taideteoksella on arvoa vain sikäli kuin pelkistämme sen uskonnolliseksi traktaatiksi”. Ihmisen luomiskyvyn toteuttaminen on itseisarvo.

Taideteoksen sisällölle voidaan kuitenkin edelleen asettaa kristillisiä kriteereitä. Schaefferin mukaan taiteen arvioinnissa pitää teknisen taituruuden lisäksi huomioida myös teoksesta heijastuva maailmankatsomus, joka hyvän taiteen kohdalla on kristillinen. Hän puhuu pienestä ja isosta teemasta: pieni teema on ihmisen syntisyys, suuri puolestaan on Jumalan rakkaus syntistä kohtaan. Hyvässä kristillisessä taiteessa jälkimmäisen tulee olla keskiössä. (Ihmisen syntisyyden kuvauksiksihan voidaan lukea vaikkapa miltei kaikki suositut yhdysvaltalaiset tv-draamasarjat. Nehän kuvaavat ihmistä moraalisesti epävakaana, joskus hyvään pyrkivänä, mutta usein pahaan lankeavana.)

Schaeffer puhuu myös taitelijan kokonaistuotannon huomioimisen puolesta. Jokaiseen teokseen ei siis tarvitse saada mahtumaan rakastavaa Jumalaa, eikä uskonnollinen sisältö ole ainoa puoli, mitä maailmasta ja elämästä saa kuvata. Kokonaistuotannosta taiteilijan kristillisen identiteetin tulisi kuitenkin paistaa läpi. Toisin sanoen, hurskaan yleisön ei pitäisi tuomita taiteilijaa yhden teoksen perusteella.

Parasta ennen -päiväys meni jo

Taide ja Raamattu -teos ei oikeastaan paljasta kristillisen taiteen salaisuutta. Pikemminkin teos tasapainottelee erilaisten näkemysten välillä: toisaalta teoksia pitää arvioida puhdasoppisuuden perusteella, mutta toisaalta taiteilijaa ei saa tuomita yhden teoksen nojalla. Schaeffer siis jättää oven auki tapiokangasniemille, jotka virittelevät kirjarovioita kaikille ei-kristillisille teoksille. Toisaalta hän myös hillitsee niitä intomieliä, jotka tykkäävät kutsuvat maallisen menestyksen takia uskostaan luopuneita ”juhatapioiksi”.

Tämän enempää ei voine 1970-luvulla julkaistulta teokselta vaatia, mutta kristityn taiteilijan itsensä se jättää aika tyhjän päälle. Miten sitä kristillisyyttä voi tuoda taiteeseensa ilman että se muuttuu yksisilmäiseksi julistamiseksi? Onko tähän olemassa jotain muuta keinoa kuin niin ankara uskoon syventyminen, että uskontotuudet muuttuvat osaksi omaa ajattelua ja tulevat automaattisesti osaksi kaikkea luomistyötä? Näihin kysymyksiin jäämme vielä odottamaan vastauksia.