Lueskelin tässä keväällä Khaled Hosseinin teoksen Tuhat loistavaa aurinkoa – taas näitä satunnaisen kirjastokierroksen tuloksia. Nappasin sen mukaani, koska muistelen sen kulkeneen kädestä käteen opiskelijateologien keskuudessa ja pikkuinen Miki-laitos kiinnosti.

En ymmärrä, miksi kriitikot ihastelevat tällaista väkivaltapornoa.

Uusi ja laadukas kirjaformaatti

Ensimmäinen syy tarttua juuri tähän teokseen oli sen formaatti. Kyseessä oli näitä viime vuonna ilmestyneitä uudenlaisia Miki-kirjoja, joissa teksti on ladottu vaakaan, kokoa on saman verran kuin korttipakalla ja paperi on yhtä ohutta kuin Raamatussa. Kuuluu olevan näin Suomessa Otavan yksinoikeustavaraa.

Miki-kirja on pikkuinen.
Lähde: lukeminen.fi

Uuden formaatin paras puoli on sen pieni koko. Tällaista minikirjaa on helpompi kanniskella reissussa mukana ja niitä voi latoa kirjahyllyyn huomattavasti aiempaa enemmän. Toisaalta juuri säilytystila on se, jossa sähköinen kirja vie fyysistä tuotetta 6-0. Luettavuuden kannalta Miki-kirja ei ole erityisen ylivertainen. Se vaatii edelleen vähintään yhden käden aukipitämiseen, joten esimerkiksi sängyssä selällään lukeminen ei tämän uuden formaatin kanssa ole sen helpompaa kuin ennenkään. Sivujen ohuus ei tuntunut kummoiselta uudistukselta kaltaiselleni Raamattua ahkerasti lukeneelle kaverille; niiden merkittävä hyvä puoli on vain kirjan koon kutistaminen, mutta luettavuuteen se ei juuri vaikuttanut.

Kaikkiaan en oikein jaksa uskoa, että Miki-formaatti onnistuisi pelastamaan fyysistä kirjaa – sikäli kun se nyt edes pelastamista tarvitsee. Ne, jotka pitävät perinteisen kirjan käyttöliittymää ylivertaisena sähkökirjaan verrattuna, tuskin näkevät tämän uuden formaatin olevan perinteistä parempi. Matkalukemisena puolestaan halpa pokkari on melkein yhtä hyvä kuin Miki-kirja, eli tuskin tämä niitäkään markkinoita valtaa.

Kauhutarinoita pahojen muslimien uhreista

Hosseini kertoo teoksensa jälkisanoissa, miten Afganistanin pakolaistilanne on eräs maailman vaikeimmista. Kirjailija on itse syntynyt Kabulissa, mutta muutti 11-vuotiaana perheensä kanssa ensin Ranskaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hän on sittemmin käynyt synnyinmaassaan kauhistelemassa pakolaisten karuja elinoloja ja perustanut jopa The Khaled Hosseini Foundation -säätiön auttamaan asuntojen jälleenrakentamisessa. On sanottu, että läpipaistava vakaumus pilaa hyvänkin taideteoksen, ja valitettavasti se tuntuu olevan totta tämänkin teoksen kohdalla.

Hosseinin teoksen päähenkilöinä on kaksi naista, Mariam ja Laila. Heidän elämänsä on julmaa alusta saakka. Mariamin isä ei tunnusta avioliiton ulkopuolella syntynyttä tytärtään ja päätyy siivoamaan virheensä pois naittamalla Mariamin liiketuttavalleen. Mariamin aviomies pitää vaimoaan kodinkoneena ja lasten synnyttäjänä ja koska Mariamilta ei jälkimmäinen onnistu, saa hän tietysti osakseen pahoinpitelyä. Laila puolestaan päätyy saman ihmishirviön toiseksi vaimoksi, kun hänen vanhempansa kuolevat pommi-iskussa.

Romaanilla on hetkensä ja varmaan se on ansiokas paljastaessaan afgaaninaisten kovat olot. Toisaalta se lipeää melodramaattisuudessaan jopa mässäilemään naisten kärsimyksillä. He ovat jatkuvasti miesten – isien, aviomiesten, sotilaiden ja sivustakatsojien – uhreja eikä lukijalle jää epäselväksi, että pahantekijät ovat nimenomaan ei-länsimaalaisia miehiä. Islam esiintyy teoksessa harvakseltaan, mutta tyypillisesti aina sortajien tukena. Kirjassa ei pyritä millään tasolla ymmärtämään tai selittämään tätä länsimaiselle lukijalle vierasta kulttuuria, se kuvataan vain yksioikoisesti avuttomille naisille kärsimyksiä aiheuttavana pahuuden suona. Lukijalle käy myös selväksi, että itseään nämä naiset eivät pysty auttamaan. He ovat säälittäviä uhreja ja tarvitaan ulkopuolista asiaan puuttumista, jotta edes joku pelastuu.

Asiaa ei auta yhtään se, että Hosseini viljelee teoksessaan muutamia afgaanikielen ilmaisuja. Nämä sanat on tyypillisesti heti perään selitetty, eli niille olisi olemassa selkeä vieraskielinen vastinekin. Kai ajatus on, että vieraskieliset sanat toisivat teokseen tunnelmaa ja uskottavuutta: ”Laila tunsi kaavan jo vanhastaan: raivostunut mami harppoi edestakaisin motkottaen väsymättä, babi istui lammasmaisena ja pökertyneen näköisenä”. Tällainen toimisi kuitenkin paremmin, jos kyseessä olisivat sanat, joille ei yksinkertaisesti ole vastineita toisissa kielissä. Nyt ne tuntuvat halvalta sentimentaaliselta kikkailulta.

Poliittinen luenta

Tätä kirjaa siis kierrätettiin teologiopiskelijakaverieni luettavana. En saanut selville, mitä kirjasta ajateltiin, mutta selvästi sitä pidettiin tärkeänä lukukokemuksena etenkin naisille. Onhan se järkyttävää kuvausta naisten oloista, mutta se on myös häpeilemätöntä naisten objektivoimista ja afgaanimiesten demonisoimista. Se on ulkopuolisen kuvaus, ei sisältä käsin nousevaa ymmärtämistä.

En itse voi olla vertaamatta teosta aiemmin lukemaani Emma Donoghuen romaaniin Huone. Siinäkin on aiheena nainen, joka on hirviömäisen miespedon vankina epäinhimillisissä olosuhteissa. Mutta siinä missä Mariam ja Laila alistuvat kohtaloonsa ja tarvitsevat pelastajaa, Donoghuen romaanin päähenkilö Äiti tarttuu itse toimeen.

Kyse ei ole vain voimaannuttavasta tarinasta, vaan laajemmin naiskuvasta ja sitä kautta romaanin maailmankuvasta. Jos nimittäin todetaan, että musliminaiset ovat holhouksen tarpeessa ja kaipaavat pelastusta sadistisilta miehiltä, ollaan pian palattu takaisin valkoisen miehen taakan äärelle. Sellainen ajattelu puolestaan ei ole paras tapa maailmanparantamiseen.