Melkein viisi vuotta on ehtinyt kulua siitä, kun blogasin ensimmäisen kerran kristinuskosta ja roolipelaamisesta. Sarjan edellisestäkin osasta on jo pari vuotta. Aihe itsessään ei kuitenkaan ole jättänyt minua rauhaan.

Kirjoitin aikaisemmin Pat Pullingin kirjasta (osa 1), sitten Rebecca Brownin teoksesta (osa 2) ja lopulta eri roolipelien mekaanisista tavoista käsitellä uskoa (osa 3). Tässä sarjan päättävässä neljännessä osassa käyn läpi omia pelikokemuksiani kristillisen roolipelaamisen saralla.

Totta mutta todellista

Kristillisen taiteen (kirjallisuuden, elokuvien ja roolipelien) tavoitteena tuntuu usein olevan kristillisen maailmankuvan esitteleminen. Kristinuskon jumalakäsityksestä, henkivalloista ja muita yliluonnollisista aineksista riittää toki useampaankin spekulatiivisen fiktion teokseen. Samaan aikaan juuri tämä tuntuu olevan kristillisen taiteen sudenkuoppa.

Kun kristitty yrittää taiteessaan kuvata Jumalaa, hän usein pyrkii oikeaoppisuuteen. Jumala vastaa rukouksiin, enkelit auttavat ihmisiä ja Kristus pelastaa maailman. Harva tarina kuitenkaan kestää tällaista filosofista vyörytystä. Maailma, joka toimii herätyskristillisen opin mukaan, on yksinkertaisesti epäuskottava. Tilanteen pelastaminen rukoukseen turvautumalla tai ulkopuolisen messiaan tuoman pelastuksen avulla on kökkö juonenkäänne. Asiaa ei kuitenkaan auta se, että tällaisista uskontotuuksista livetään. Esimerkiksi Supernatural -tv-sarja jaksoi kiinnostaa minua vain siihen asti, kunnes se esitti kliseisen ja epäkristillisen ajatuksen Jumalasta, joka on poistunut Taivaasta ja jättänyt enkelit ja paholaiset nahistelemaan keskenään. Yhtälailla itselleni tökkäsi Solomon Kane -elokuva, jossa kerrotaan, että päähenkilö voi lunastaa sielunsa vapaaksi pelastamalla jonkun satunnaisen orpotytön.

Itse olen toki sortunut aivan samaan. Muistelen joskus opiskeluvuosina pelanneeni Zombeja! Ovella! -session, jossa tempaaminen oli alkanut ja hahmojoukkio pyrki jonnekin viimeiseen oikeaan kirkkoon, jossa pelastuminen kuulemma oli vielä mahdollista. Kun viimeinen hahmo sitten pääsi kyseisen kirkon ehtoollispöytään mutta hävisi viimeisen selkkauksen, totesimme että ehtoollisen syötyään hahmo kuolee. Jäi katsojan tulkittavaksi oliko kyseessä pelastus vai joukkoitsemurha.

Veikkaan, että se keskeinen ongelma tällaisessa kristillisessä taiteessa on, että tarina ei kosketa tunteen tasolla, vaan ainoastaan älyllisesti (ja siinäkin siis vastakarvaan). Olen parasta aikaa lukemassa Juhana Torkin mainiolta vaikuttavaa teosta Tarinan valta, jossa hän Aristoteleen oppeihin viitaten toteaa, että hyvän tarinan keskeinen kriteeri on sen koskettavuus. Tarinalla ei yksinkertaisesti ole tehoa ja merkitystä, jos se ei pysty koskettamaan kuulijan tunteita. Tämä ei siis tarkoita, etteikö tarinalla saisi olla älyllistäkin sisältöä, vaan että se täytyy esittää niin, ettei sitä voida ottaa vastaan pelkällä järjellä.

Toisin sanoen, vaikka kristillinen taideteos olisi teologisesti kuinka oikeaoppinen tahansa, niin se ei tunnu todelliselta, jos kuulija ei koe mitään tarinaa seuratessaan. Miten sitten kuulijan tunteita liikutetaan? Torkin vastaus kuuluu: kiinnostavien henkilöhahmojen avulla.

Uskosta puhumalla uskovista

Ainakin omasta puolestani näyttää siltä, että kristillisen maailmankuvan tuuttaamisen sijasta nimenomaan kristittyihin keskittyminen toimii. Sam Winchester, toinen Supernatural-sarjan päähenkilöistä, on kiinnostava kun hän kertoo kaiken maailman hirviöitä vastaan taistellessaan uskovansa Jumalaan ja rukoilevansakin joskus. Solomon Kane on kiinnostava hahmo, kun hän kipuilee väkivallan käyttämisen kanssa.

Aiemmin mainittu todenmukaisuus on yhtälailla tärkeää myös kristittyjä kuvattaessa. Lueskelin tuossa keväällä Jack Cavanaughin Liekkien läpi -trilogian. Sen suurimpana ongelmana oli kirjailijan tapa suojella kristittyjä päähenkilöitään. Jokainen kristitty tietää, ettei hänellä ole mitään automaattista suojaa elämän vaikeuksia ja vääryyksiä vastaan. Romaanisarjan hahmot kuitenkin pelastuivat kiperistä paikoista kerran toisensa jälkeen eivätkä suuretkaan vaikeudet tuntuneet herättävän heissä katkeruutta. Tällainen yli-ihmisyys on samaa kristillistä fantasiaa, jota edellä kritisoin.

Kristityt päähenkilöt saavat ja toivottavasti ovatkin jollakin tavalla moraalisia esikuvia. Mutta tämän esimerkillisyyden vuoksi heidän ei pitäisi päästä elämässä yhtään vähemmällä kuin muutkaan – pikemminkin päinvastoin, koska korkeammat eettiset normit tietävät enemmän vaikeuksia. Cavanaughin trilogian ensimmäisen osan päähenkilö on Josef Schumacher, saksalainen pastori vuonna 1940, liittyy maanalaiseen vastarintaliikkeeseen. Se maksaa hänelle hänen avioliittonsa, maineensa ja lopulta kaiken muunkin:

He nostivat hänet kuopan reunalle ja viskasivat maahan, niin että hän kierähti avuttomana ympäri. Sitten hänet repäistiin polvilleen. Parissa sekunnissa Josef tajusi kyyhöttävänsä polvi-istunnassa, kädet sidottuina selän takana, niska kumarassa ja katse suunnattuna alas tulevaan hautaansa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt toteuttaa ensimmäistäkään vaihetta vastarinta-aikeistaan.

Sturmbannführer imaisi viimeiset vedot savukkeestaan, pudotti sen maahan ja tallasi saapikkaallaan. Sitten hän veti pistoolin vyöltään ja käveli Josefin selän taakse. Seuraava aistimus, jonka Josef tunsi, oli kylmä pistoolinpiippu takaraivoa vasten.

– Missä ja milloin tapaat kontaktisi? Sturmbannführer kysyi.

Silloin tapahtui jotakin hyvin erikoista. Josefin hengitys tasaantui ja sydän rauhoittui. Hänen ajatuksensa selkenivät, aivan kuin tyynnyttävää nestettä olisi valutettu koko hänen vartalonsa ylle. Kaikki pelko oli hetkessä pois pyyhitty.

Vuosien teologiset opinnot ja kaikki siihen päivään mennessä hankittu teoreettinen tieto olivat vain kalpea varjo elämästä, joka häntä odotti. Äkkiä hän ymmärsi ja tiesi varmaksi, ettei mikään kipu tai koetus tai sydänsuru, joita ihminen kohtaa maan päällä, voi edes pysyä muistissa sillä sekunnilla, kun saamme ensimmäisen kerran maistaa Taivaan ihanuutta.

– Missä ja milloin? Sturmbannführer karjaisi.

Josef hymyili ja avasi suunsa. Hän alkoi laulaa vanhaa kristillistä hymniä.

Gestapon pistoolin laukaisu kajahti metsässä.

(Jack Cavanaugh: Kuoleman uni, s. 201-202)

Kyse ei ole siitä, että kristityn hahmon pitäisi olla moraalisesti ylivertainen. Olennaista on, että hän kamppailee sitä kohti, mutta sortuu inhimillisyydessään pahuuteen ja tekee virheitä. Kyse on ennen muuta siitä, miten hän elää uskonsa kanssa.

Roolipelasin hiljattain tällaista kristillistä hahmoa, joka yritti luopua pahoista tavoistaan päädyttyään vankilaan. Siellä hänet kuitenkin vedettiin mukaan maahanmuuttajavankien ja skinien väliseen kahinointiin. Kampanja kulminoitui tämän hahmon osalta kohtaukseen, jossa hänen piti päättää tappaisiko hän vaarallisen skinijengin pomon vai ei. Pohdin asiaa huolella, mutta annoin asian lopulta selkkaussysteemin varaan – ja murhayritys jäi tekemättä. Se kampanja ei ollut täydellinen menestys kristillisen roolipelaamisen saralla, mutta osoitti kuitenkin oikean suunnan. Tällainen hahmon oma sisäinen kamppailu kertoi paljon enemmän uskosta kuin jos hahmo olisi voinut käyttää jonkinlaisen hokkuspokkus-tempun ja ratkaista ongelmansa jumalaisen väliintulon avulla.

Muuta opittua

Olen vasta kokeillut kristillistä roolipelaamista, mutta sanoisin jo, että se avautuu paljon paremmin kristittyjen henkilöhahmojen kuin kristillisen fantasian kautta. Tämän ei tarvitse olla päälleliimattua, koska suurimpana maailmanuskontona kristinuskon historiaan mahtuu lukuisia kiinnostavia vaiheita. Miten kristitty toimii ristiretkillä, natsi-Saksassa, mafiaperheen jäsenenä tai slummien köyhänä asukkaana?

Tärkeää tietysti on – kuten kaikkien aiheiden käsittelemisen kannalta – että koko peliryhmä tietää, missä mennään. Turhan usein uskonnolliset hahmot esiintyvät roolipeleissä ahdasmielisinä kiihkoilijoina, joten sellaista hahmoa tehdessään kannattaa ehkä erikseen mainita, että on tekemässä ihan vakavaa hahmoa. Samoin yhtään syvemmälle aiheeseen sukellettaessa ei haittaa, että pelinjohtajakin on samalla sivulla. Sopivien draamallisten tilanteiden heittäminen kun vaatii ainakin jonkinlaisen käsityksen kristinuskosta.