Luin tuossa kesän aikana Pertti Luumin teoksen Kertojan käsikirja. Se käsittelee suullisen kerronnan historiaa, merkitystä, rakennetta ja sen soveltuvuutta kristilliseen julistustyöhön. Roolipeliharrastajana rupesin tietysti miettimään voisiko jotain tästä soveltaa myös roolipelaamiseen. Tietääkseni suullinen kerronta on nimittäin hieman yllättäen varsin laiminlyöty ala roolipeliteoriassa. Tyypillisemmin mallia on haettu kirjallisuustutkimuksen puolelta.

Roolipeliskenessä on perinteisesti hoettu pelinjohtajan kerronnan avuksi ”kuvaile paljon” tai ”käytä kaikkia aisteja”. Luumin teoksen pohjalta voisi väittää, että nämä ovat oikeastaan aika huonoja neuvoja.

Kontekstien merkityksestä

Luumin teoksessa on oikeastaan kautta linjan ajatus siitä, että suulliset kertomukset ovat tärkeitä lapsille. Hän puhuu paljon kertomisen (tai oikeastaan kuuntelemisen) kasvattavasta vaikutuksesta. Satuja hän pitää arvossa niiden sisältämien arvojen vuoksi; niiden avulla lapsi oppii yhteisönsä säännöt. Pidän itse tätä hieman yllättävänä, sillä eihän suullinen kerronta suinkaan pääty aikuistumiseen. Kerromme kavereillemme lomamatkoistamme, psykiatrille lapsuudenkokemuksistamme ja vanhainkodin vieraille elämäkertaamme. Joka tapauksessa Luumin ohjeita soveltaessaan on hyvä pitää mielessä, että hän puhuu ehkä enemmän satujen kertomisesta lapsille kuin suullisesta kerronnasta sinänsä.

Samoin on syytä pitää mielessä, että perinteinen tarinankerrontatilanne eroaa merkittävästi roolipelaamisesta. Vaikka Luumi toteaa, että yleisö voi esittää kysymyksiä tarinankertojalle, niin edelleen tarinankertoja hallitsee suvereenisti tarinan fiktiivistä todellisuutta. Roolipelatessa on tyypillisempää, ettei pelinjohtaja määrää kaikesta, vaan pelaajilla on varsin suuri valta pelihahmojensa kautta vaikuttaa tarinan kulkuun. Monen pelin sääntötekstissä rohkaistaan antamaan pelaajille kerrontavaltaa myös muista pelimaailmaan liittyvistä asioista. Tästä johtuen läpikäymäni kertojan ohjeet eivät koske vain pelinjohtajaa, vaan jokaista roolipeliin osallistuvaa.

Kertojan valmistautuminen

Luumin mukaan kertojan tulee ottaa huomioon kuulijakuntansa odotukset. Hän puhuu tästä kertojan velvollisuutena. Pitäisikö kertojan siis pyrkiä täyttämään kuulijoiden odotukset ja jopa muovata kertomustaan niiden mukaisesti? Ei välttämättä. Ehkä olennaisinta on, että kertoja ymmärtää olevansa vuorovaikutustilanteessa. Hän ei vain tuota ääntä tai lue valmista tekstiä ääneen, vaan hän on kertoo tarinaansa jollekin yleisölle. Voisi ehkä ajatella niinkin, että kertoja on ennen muuta yleisönsä palvelija, ei oman erinomaisuutensa korostaja. Tätä on tietysti helppo soveltaa myös roolipelaamiseen. Tarkoitus ei ole, että kukaan yksittäinen pelaaja (mukaanlukien pelinjohtaja) kehrää tarinaa itseriittoisesti, vaan pyrkii tekemään sen niin, että muilla peliin osallistuvilla on kivaa.

Luumi esittää vaatimuksen siitä, että kerrottavan tarinan pitää koskettaa kertojaa itseään. Hänen täytyy ikään kuin seistä sen takana, tai Luumin sanoja käyttäen ”kertoja ja kertomus ovat yhtä”. Lähinnä voisi ajatella Luumin tavoittelevan tällä kerrontaan eläytymistä. Jos kertomus on yhdentekevä kertojalle itselleen, on se sitä myös kuulijalle. Ja miksi tuhlata kenenkään aikaa kertomalla merkityksettömiä tarinoita? Uskon, että tässä on aika syvällinen viisaus sisällä. Liian usein huomaan ainakin itse roolipelatessani tyytyväni vähemmän puhuttelevaan peliin. Ajattelen laiskasti, että tämä on tällaista peruspullaa, mutta ehkä muut pelaajat tykkäävät. Tai syystä tai toisesta (usein muiden arkikiireiden vuoksi) pelaan hällä väliä -asenteella, mutta toivon, että se kelpaisi kuitenkin. Näin ei ole kertaakaan syntynyt ikimuistoisia pelikertoja. Mutta kun kertoja on innostunut aiheestaan, niin se väistämättä tarttuu myös kuulijaan.

Neuvoja kerronnasta

Suullista kerrontaa kuunnellessaan ihminen on vain kuuloaistinsa varassa. Tekstiä lukiessaan on helppo lukea sama kohta uudestaan tai palata taaksepäin tarkistamaan jotain. Suullisen kerronnan esityksessä, jollainen myös roolipelaaminen on, yleisöllä ei ole aikaa pohdinnalle. Tämän takia kielen pitää olla helposti ymmärrettävää. On parempi käyttää päälauseita ja välttää pitkiä sivulauseita. Lauseenvastikkeet ovat kuultuna erityisen vaikeaselkoisia. Luumi antaa tästä esimerkin:

Tekstissä vaikka näin: ”Keskellä viljavaa tasankoa kohosi korkea kekomainen vuori ja sen huipulla oli musta kolmikerroksinen torni. Tiedettiin, että tornissa asusti taikuri Ihmeellinen, mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä, sillä vuoren juurta kiersi taikapiiri estäen pääsyn vuorelle.”

Mutta suullisessa kerronnassa näin: ”Keskellä viljavaa tasankoa kohosi korkea kekomainen vuori. Sen huipulla oli musta kolmikerroksinen torni. Tornissa asusti taikuri Ihmeellinen. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä. Vuoren juurta nimittäin kiersi taikapiiri. Se esti pääsyn vuorelle.”

Luumi kannustaa myös välttämään adjektiiveja. Jos niitä on pakko käyttää, niin ainakin ne kannattaa jättää mahdollisimman avoimiksi. ”Kaunis prinsessa” on ihan riittävä kuvailu; jokainen kuulija voi itse kuvitella mielessään, miltä tuo kauneus käytännössä näyttää. Usein adjektiivien välittämän asian voi ilmaista substantiiveilla ja verbeillä. Ne toimivat Luumin mukaan paremmin ja jättävät enemmän tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Selitys kuulostaa vähän heppoiselta, mutta tuntuu toimivan käytännössä ainakin minulle:

Ei siis näin: ”Haisevan kerjäläisen yllä on rikkinäinen ja likainen viitta.”

Vaan näin: ”Kerjäläisen viitassa on erikokoisia reikiä ja paljon likatahroja. Koko viitta haisee.”

Repliikkien osalta jokainen kaunokirjallisuutta lukenut on törmännyt lukemattomiin erilaisiin tapoihin ilmaista hahmojen puhetta ja ajatuksia.

Epäsuoraa ilmaus: ”Kenraali toteaa, ettei hän aio edes yrittää linnakkeen takaisinvaltaamista”.

Suora ilmaus (Luumin mukaan kerronnan kannalta parempi): ”Kenraali sanoo: En aio edes yrittää linnakkeen takaisinvaltaamista”
Tai vähän hiotummin: ”Kenraali sanoo: Linnakkeen takaisinvaltaaminen ei onnistu. En aio edes yrittää sitä”.

Käytän epäsuoraa ilmausta itse pelatessani lähes jatkuvasti, koska en halua käydä keskustelua läpi yksityiskohtaisesti, vaan tuoda hänen ajatuksena nopeasti ilmi. Yhteenvedon kaltainen epäsuora ilmaus toimii tällöin paremmin. Roolipelaamisen kannalta on mielenkiintoista, että Luumin malli pakottaa pelaamaan hahmoa ja puhumaan hänen suullaan sen sijaan, että vain summaisi hänen puheenvuorojaan. Se myös luo heti vahvemman tunnelman, eikö vain? Roolipelatessa suoraa ilmaisua voi käyttää eräänlaisena kerronnan kohdentamisena. Tärkeimmät keskustelut käydään repliikki repliikiltä, mutta vähämerkityksiset puheenvuorot tiivistetään epäseuoran ilmaisun kautta.

Kertojan kehonkieli

Luumi palaa alussa antamaansa neuvoon ja muistuttaa, että kertojan tulee olla yhtä kertomuksensa kanssa. Niinpä hänen non-verbaalisen ilmaisunsa pitäisi olla sopusoinnussa kerronnan kanssa. Iloisista tapahtumista kerrotaan hymyillen, vaikeita vaiheita läpi käytäessä voi ryhti vähän notkahtaa.

Varsinkin vanhempia roolipelikeskusteluja tutkiessaan törmää helposti pohdintaan siitä, pitäisikö pelaajan/pelinjohtajan olla ääninäyttelijä. Pitäisikö hänen siis muutella ääntään sen mukaan kuka hahmo puhuu? Äänen muuntelua on tavattu pitää jonkinlaisena hyvän kertojan merkkinä, mutta moni on myös ollut sitä mieltä, että äänen muuntelu on yksinomaan noloa. Luumin mukaan he ovat molemmat oikeassa.

Hyvä kertoja muuttaa ääntään, mutta vain oman äänialansa sallimissa rajoissa. Ei ole tarkoitus, että hento tyttönen yrittää saada äänensä kuulostamaan matalalta peikonmölinältä. Silti hän voi puhua hieman normaalia matalammalta. Tai vielä parempi, kuten pelikaverini opetti: äänenkorkeutta helpompaa on muokata puheensa rytmiä. Peikko esimerkiksi voisi puhua paljon normaalia hitaammin joko veeeeenyttämääääällä saaaanoja tai pitämällä —- pitkiä —- taukoja. Liian kovaa ei kuitenkaan pidä yrittää, sillä ylinäytteleminen on koomista. Se vie kuulijan huomion kertomuksesta sen kertojaan.

Äänenkäytön lisäksi myös kohtuudella käytetty kehonkieli auttaa. Isoa peikkoa pelatessaan voisi esimerkiksi laskea päätään hartioiden väliin ja kumartua eteenpäin tai ylvästä haltiaprinssiä pelatessaan suoristaa selkänsä ja pitää leukansa koholla. Improvisaatioharjoitusten vakiokamaa on hahmojen välisten statuserojen ilmentäminen non-verbaalisin keinoin.

Kerrontatilanteen ulkoiset tekijät

Luumi käsittelee viimeisenä aiheenaan kerronnan ilmapiiriä, vaikka käytännössä ulkoiset tekijät pitää laittaa kuntoon jo ennen kerronnan aloittamista. Itsestään selvänä todetaan, että rauhallinen ympäristö on tarpeen, jotta kuulijakunnan keskittyminen ei herpaannu. Ihminenhän on psykologisesti viritetty reagoimaan kaikkiin uusiin ärsykkeisiin. Kiinnostava idea on, että jos häiriötekijöitä on, niin kertojan pitäisi voida havaita ne ensimmäisenä. Näin hän voi puntaroida huomioiko hän häiriötä jotenkin kerronnassaan, vaikkapa pitämällä tauon ennen kuin hänet keskeytetään. (Tässä tosin saattaa vaikuttaa myös Luumin sisäänrakennettu ajatus siitä, että kertoja on aikuinen ja kuulijat lapsia.)

On tärkeää, että kertoja saa samanlaisen kontaktin kaikkiin kuulijoihinsa. Kaikkien tulisi siis sijaita yhtä kaukana kertojasta: Luumi ehdottaa puolikaarta ja kertojaa keskellä parhaana asetelmana. Roolipelatessa tämä on harvoin mahdollista. Peli tapahtuu joko pöydän ääressä tai epämääräisessä muodostelmassa olohuoneen puolella. Joku on väistämättä lähempänä pelinjohtajaa kuin toiset. En itse pitäisi tätä automaattisesti ongelmana, mutta kylläkin huomionarvoisena asiana. Istumajärjestystä vaihtamalla voi saada aikaan yllättäviä muutoksia peliporukkansa toiminnassa.

Apuvälineitä (lähinnä kuvia) saa Luumin mukaan käyttää. Niiden tulisi kuitenkin pysyä apuvälineinä eikä muuttua itsetarkoituksellisiksi. Voisi myös sanoa, että erilaisten apuvälineiden käyttö on taito sinänsä. Roolipelaamisen puolella on usein puhuttu taustamusiikin käytöstä. Selvää on, että jos peliporukan aika menee Spotifyn käyttöliittymän kanssa tapellessa tai soittolistasta riidellessä, niin pieleen menee. Toisaalta itselleni on jäänyt mieleen irlantilainen pelinjohtaja, joka käytti musiikkia tehosteena ja oli jopa mitoittanut proosapätkänsä biisin osien vaihteluiden mukaan. Se oli vaikuttavaa, mutta varmasti myös vaivannäön ja harjoittelun tulosta.

Viimeisenä Luumi toteaa, että kertojan ja kuulijoiden suhteiden tulee olla kunnossa. Tässäkin hän oikeastaan palaa alkuun: kertojan ja kuulijoiden tulee ymmärtää olevansa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Jos ilmassa roikkuu selvittämättömiä riitoja, ei kukaan pysty keskittymään kerrontaan. Tämä liittyy myös siihen, että itse kerronnan tulee olla itseisarvoista. Jos sitä käytetään vain välineenä jonkin muun asian saavuttamiseen, syö se heti väistämättä tehoja kerronnasta. Tämän sosiaalisen puolen merkitys onkin roolipeliskenessä viimeisen kymmenen vuoden mittaan ymmärretty oikein hyvin. On puhuttu toisten huomioimisesta ja toisaalta pelin sisäisten ja ulkoisen asioiden erottamisen vaikeudesta. Aikoinaan pelin ulkopuolisten asioiden sulkeistamista pidettiin suorastaan hyveenä, mutta nyt yhä useammin myönnetään, että käytännössä se onnistuu aniharvoin. Siksi välit on selvitettävä ennen kuin nopat pyörähtävät.