Dome Karukoski teki taas uuden elokuvan ja minähän menin heti katsomaan. Olen tykästynyt miehen tuotantoon aina Tyttö sinä olet tähti (2005) -hitistä alkaen. Napapiirin sankarit (2010) ja Leijonasydän (2013) edustavat minulle sellaista periksiantamattomuutta ja toiveikkuutta, jota olen alkanut arvostaa taiteessa.

Nyt Karukoski otti työstettäväkseen Tuomas Kyrön radiomonologeista koottuihin romaaneihin perustuvan Mielensäpahoittajan. En ole tutustunut alkuperäismateriaaliin, mutta käsitykseni on, että niissä vanha ukko marisee siitä, miten nykyään kaikki on huonommin kuin ennen. Varsinaisena aiheena on kuitenkin nokkela yhteiskuntakritiikki. Oletin, että elokuva laulaisi samaa laulua, mutta yllätyinkin positiivisesti.

Kriitikoiden puheita

Helsingin Sanomien Leena Virtanen tietää arviossaan kertoa, että Karukosken oma isä on saman ikäinen kuin elokuvan 80-vuotias päähenkilö. Siksi Mielensäpahoittaja saa elokuvassa lempeän käsittelyn. Samalla tavalla Episodin Jouni Vikman toteaa ymmärtävänsä vanhaa ukkoa, joka ”ymmärtää kuinka lyhyt meidän aikamme maan päällä on”. Mielensäpahoittajan taipumus suhtautua asioihin pitkäjänteisesti ja vastustaa nykyajan kiirettä on saanut myös MTV:n elokuva-arvostelija Tuuve Aron pauloihinsa: ”Kyllä ei tämän jälkeen tee mieli puhelinta availla. Pellon puutteessa vie mieli vaikka merenrantaan miettimään.”

Kaikki kriitikot tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että elokuva kuvaa sukupolvien ja toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten välistä jännitteistä suhdetta. Voisi kuvitella, että tämä tarkoittaisi molempien osapuolten näkemysten kuvaamista ja kenties jonkinlaista ristiriidan ratkaisuakin. Edellä sanotun perusteella näyttäisi siltä, että monet kriitikot asettuvat Mielensäpahoittajan edustaman konservatiivisen ajattelun kannalle. (Joskin voi kysyä eikö kaipuu hiljaisuuteen ja rauhaan olen nimenomaan nykyajan trendi-ilmiö: eivät lepohetket ja lomat kuulu maanviljelyyn.) Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, onhan päähenkilön sisäisine monologeineen helppo olla vakuuttava.

Nuoriso on oikeassa

Itselleni elokuva avautui jokseenkin toisella tavalla. Mielensäpahoittaja toimii elokuvan kertojanäänenä ja hänen taivaltaan seurataan elokuvan alusta loppuun saakka. Hän ei kuitenkaan ole elokuvan sankari siinä mielessä, että hän saapuisi Helsinkiin poikansa perheen luo ja ratkoisi kaikki tämän ongelmat vanhankansan viisauteen nojaten. Päinvastoin, Mielensäpahoittaja pystyy ainoastaan luomaan ongelmia ja sotkemaan nuorten kaupunkilaisten elämän: hän pilaa miniänsä myyntineuvottelut venäläisten kanssa, menettää rahansa yrittäessään auttaa syrjäytynyttä nuorta sekä vammauttaa poikansa ja tuhoaa tämän omaisuutta vaatiessaan tätä kaatamaan pihapuun. Kun pojan avioliitto on päreinä, ukko neuvoo tätä olemaan puhumatta vaimonsa kanssa. Samassa yhteydessä käy ilmi, ettei puhumattomuus kantanut hyvää hedelmää edes Mielensäpahoittajan omassa parisuhteessa.

Elokuvan käännekohdassa poika vihdoin alkaa purkaa tunteitaan ja sanoo isälleen vastaan. Ja kun puhe ei tehoa – tietenkään – niin poika romuttaa isänsä vaaliman vanhan auton. Itselläni kohtaukseen liittyi eräänlainen katharsis-kokemus: lopultakin joku laittaa pisteen tälle ihmishirviön touhaamiselle. Mielensäpahoittajan suurimmaksi hyveeksi elokuvassa nouseekin vanhankansan viisauden sijasta kyky oppia uutta. Kun poika on lopulta onnistunut pysäyttämään hänet, suostuu ukko tekemään asioita poikansa tavoin. Vaikka ukon mielikuvissa leipominen on naisten hommaa, liittyy hän poikansa ja lastenlastensa kanssa leipomaan pullaa.

Ei ole Konsta Pylkkäsen veroista

Kiinnostavasti itsevarma Mielensäpahoittaja osoittautuu siis epäluotettavaksi kertojaksi. Jos hän ei tajua toisen poikansa olevan Belgiassa ydinvoimalafyysikkona tärkeässä työssä, niin miten paljon hän ylipäänsä tajuaa maailmanmenosta? Jos hänen oma elämänsä meni puihin vanhankansan ohjeita noudattamalla, niin miksi hän tuputtaa niitä myös seuraavalle sukupolvelle?

Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria. Täällä meillä päin elokuva on kerännyt paljon katsojia keski-ikäisistä ja vanhemmasta ikäpolvesta, mutta en ole ehtinyt haastattaa heitä miten he elokuvaa tulkitsivat. Luulisi, että he olisivat pahoittaneet mielensä tämän elokuvan kanssa.