Sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi Juhana Torkin teoksen Tarinan valta, jossa kirjailija hahmottaa tarinoiden merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Se sai minut pohtimaan faktan ja fiktion asemaa tarinassa laajemminkin. Luulen, että tarinoitsija saa valehdella vain myöntäessään sen.

Tarinan nousu

Torkki linjaa kirjassaan, että tarinat ja tarinallistaminen ovat nousussa kaikkialla yhteiskunnassamme: mediassa, politiikassa ja markkinoinnissa. Tämä ei ole ainakaan itselleni mitenkään uusi oivallus. Perussyynä tälle lienee yhteiskuntamme moniarvoistuminen ja datan määrän raju kasvu.

Nykyään erityisesti sähköisen tiedonvälityksen kautta on mahdollista saada käsiinsä valtavasti tietoa. Elämme myös aikaa, jolloin tiedon vapautta kunnioitetaan suuresti. Hyvä esimerkki tästä on Wikipedian kasvu: koskipa pohdintasi melkein mitä tahansa aihetta, löydät siitä ainakin pitkän Wikipedian artikkelin. Myös kaikenlaisia tilastoja ja lukuja on helppo kaivaa internetin syövereistä. Tällaisen raakadatan käsittely on kuitenkin tavalliselle ihmiselle hyvin hankalaa: pitäisi pystyä suhteuttamaan, tuntea konteksti ja nähdä oikeanlaiset syy-seuraus -suhteet. Vaikka tiedon määrä on lisääntynyt, me osaamme käsitellä sitä heikosti ja siksi ikään kuin tiedämme vähemmän.

Siksi me suosimme tarinoita. Ne tarjoavat valmiita tulkintoja sille valtavalle datamäärälle. Hyvä tarina kertoo mitä jostain asiasta pitäisi ajatella ja miten sen tiedon varassa pitäisi toimia. On helpompaa ajatella, että Isis-järjestö on paha muslimijärjestö jota maailmanpoliisit onneksi pommittavat kuin sukeltaa maailmanpolitiikan, uskontojen ja psykologian monimutkaisiin kiemuroihin. Torkki nojaa kirjassaan usein evoluutioteoriaan selittäessään miten aivomme ovat rakentuneet sellaisiksi, että ne tykkäävät enemmän tällaisista valmiista tulkinnoista ja suorasukaisista syy-seuraus -yhteyksistä kuin vaativasta älyllisestä haasteesta.

Tarinat saavat lisäpontta nykyajan kulttuurissamme vaikuttavasta postmodernista aatevirtauksesta, jonka mukaan kaikki on viime kädessä tulkintaa. Pelkkä inhimillisten havaintojen tekeminen on tulkintaa. Tästä on helppoa edetä käsitykseen, että kaikki riippuu tulkitsijasta ja kaikki on subjektiivista. On vain erilaisia mielipiteitä eikä kenellekään ole objektiivista näkökulmaa. Omaa kantaa uhkaavat vastaväitteet voi kumota toteamalla että ”tuo on vain sinun näkemyksesi” tai että ”minulla on oikeus mielipiteeseeni”.

Tarinan ongelmat

Torkki ei suoranaisesti kritisoi tarinan valtaa, vaan tyytyy lähinnä rivien välissä vähän piikittelemään sitä, millaiseksi maailma on mennyt. Hän ei siis kannata suoranaista vastarintaa, mutta pyrkii kyllä valistamaan lukijaa tarinan vallasta, jottei häntä olisi niin helppoa höynäyttää. Hän listaa kolme asiaa, joita hän pitää tarinoiden ongelmina:

  • Tarina tarjoaa valmiin tulkinnan ja näin korvaa ihmisen itsenäisen ajattelun
  • Tarina muuntelee totuutta, koska se yksinkertaistaa, jättää pois tietoa ja tekee oletuksia
  • Tarina rakentuu syy-seuraus -suhteiden varaan, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta

Nämä luetellut asiat ovat oikeastaan tarinan tai tarinallistamisen piirteitä, eivätkä sinänsä itsessään huonoja asioita. Pikemminkin ne ovat sellaisia asioita, jotka mahdollistavat tarinoiden käyttämisen vääriin tarkoituksiin. Esimerkiksi oikein tarinallistamalla voidaan yleisölle saada myytyä melkoinenkin höpöhöpö-tarina.

Itse jäin miettimään, että nämä ongelmathan koskevat oikeastaan faktan ja fiktion välistä suhdetta. Ongelmallisia eivät ole niinkään tarinat itsessään, vaan faktojen tarinallistaminen niin, että ne saavat kokonaisuutena väärän tulkinnan. Lehtimies tai poliitikko tekee väärin, kun hän tarjoilee yleisölle muunneltua totuutta hyvän tarinan varjolla, koska heidän pitäisi pitäytyä tosiasioihin. Heidän ammattinsa koskevat faktoja, kovaa tietoa, eivät fiktiota eli viihdettä. Onko siis niin, että kirjailija saa kertoa millaisia perättömiä tarinoita tahansa?

Fiktiota, ei valheita

Olen jo aiemmin blogissani pohtinut myyttistä lukutapaa ja sitä, miten tarina voi olla totta olematta faktaa. Tarina voi kuvata jotain suurempaa elämäntotuutta, vaikka sen yksityiskohdat olisivatkin fiktiivisiä. Esimerkiksi monet fantasiakirjat julistavat totuutta siitä, miten ihminen voi kohdata ja voittaa omat pelkonsa, vaikka tietenkään noitakoulut, lohikäärmeet ja taikamiekat eivät ole faktaa.

Yllätyksekseni törmäsin itsessäni myös toisenlaiseen käsitykseen. Luin kesällä William Paul Youngin Autiotalo-romaanin. Teos on ollut maailmalla myyntimenestys ja saanut kristillisiltä tahoilta palkintoja evankelioivasta sävystään. Teos kertoo Mackenzie Allen Phillips -nimisestä miehestä, joka menettää nelivuotiaan tyttärensä traagisesti. Hän päätyy käsittelemään suruaan Jumalan kanssa mökkiviikonloppuna. Paluumatkalla hän joutuu auto-onnettomuuteen, jolloin kirjailija jättää avoimeksi mahdollisuuden tulkita tapahtunutta vain Phillipsin omiksi kuvitelmiksi ja lääketokkuran aiheuttamiksi harhoiksi. Valtaosa teoksesta on teologista pohdintaa, joka on kirjoitettu Phillipsin ja Jumalan välisen dialogin muotoon.

Itselleni ongelmalliseksi teoksen teki se, että sekä esipuheessa että jälkipuheessa selitetään huolellisesti Phillipsin elämäntarinaa ennen ja jälkeen tämän erikoisen mökkiviikonlopun. Pieni verkkohaku kuitenkin paljasti, että koko teos on fiktiivinen esipuheesta alkaen aina viimeiselle sivulle saakka: Phillips-nimistä henkilöä ei ole olemassakaan eivätkä romaanissa kuvatut tapahtumat ole kenenkään oikeita kokemuksia. Miksi tämä tuntui loukkaavan jotain rajaa, vaikka juuri totesin, että tarina voi olla totta olematta faktaa?

Pohdin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että kyse on etiikan ja ”olemisen” välisestä erosta. Fiktiivinen kertomus, jonka henkilöhahmot toimivat eettisesti esimerkillisesti (joko hyvässä tai pahassa), on totta elämäntotuuksien merkityksessä. Ei haittaa, jos Laupiasta samarialaista ei ole koskaan ollutkaan olemassa, koska kertomus ei kerro samarialaisista, vaan oikeasta suhtautumisesta lähimmäiseen. Sen sijaan on ongelmallista, jos elämäkertamainen teos näyttää olevansa faktaa, mutta onkin oikeasti fiktiota. Kyse on pienistä yksityiskohdista: jos kirjailija Young ei olisi esi- ja jälkipuheessa väittänyt, että Phillips on oikeasti olemassa, mitään ongelmaa ei olisi syntynyt. Nyt se kuitenkin identifioi itsensä fiktion sijasta faktana, jolta on syytä odottaa täsmällistä tosiasioihin perustuvaa tietoa.

Toisin sanoen kun ihminen kertoo tarinassaan ”miten pitäisi olla” niin ei haittaa, vaikka teos olisi fiktiota. Mutta jos hän yrittää ilmaista ”miten asiat ovat”, niin faktatiedon pitävyys on ehdoton vaatimus. Kehotuksen saa ilmaista fiktiivisin keinoin, mutta väitteiden maailmasta pitää perustua faktoille. (Sivumennen sanoen tämä vaatimus koskee myös uskonnollisia kertomuksia: kristillinen Jeesus-kertomus pitää olla faktaa, koska se klassisen kristinuskon käsityksen mukaan ei ole vain eettistä kehotusta, vaan todellisuudenkuvausta. Jeesus-kertomuksen paikkaansapitävyyden tarkistaminen on oma luku sinänsä.)

Kirjailija ei siis saa kertoa millaisia perättömiä tarinoita tahansa: Totuutta ei saa vääristellä. Mutta jos kirjailija tekee selväksi ettei hän yritäkään kirjoittaa faktaa, niin silloin hänellä on paljon laajemmat toimintavapaudet. Monet nykyajan kirjallisuusgenret tietysti liikkuvat tällä rajalla, kuten esimerkiksi teokset, jotka kertovat todellisista henkilöistä, paikoista ja tapahtumista, mutta ovat ottaneet huomattavia ”taiteellisia vapauksia”. Totuuden säilyttämisen nimissä teemme ratkaisevan virheen vasta silloin, kun sijoitamme tällaiset kertomukset samaan hyllyyn tietokirjojen kanssa – siitäkin huolimatta, että myös tietokirjailijat joutuvat usein tekemään tulkintoja.