Michael Moorcock arvosteli 1970-luvun lopulla tolkienistista fantasiaa surkeaksi tuutulauluksi. Samoihin aikoihin Michael Ende kirjoitti tunnetuimman teoksensa Tarina vailla loppua (suom. 1982, alkup. Die unendliche Geschichte, 1979), joka samoin puntaroi fantasian vaikutusta ja sen oikeaa käyttötapaa.

Fantasian laadun kriteeri

Moorcock kirjoitti Epic Pooh –esseessään (1978), että fantasia on ala-arvoista, jos se ei haasta ihmistä ajattelemaan vaan ainoastaan tuudittaa lohdulliseen uneen. Hän hyökkää erityisesti tolkienistisen fantasian kimppuun, jonka hän näkee olevan konservatiivista ja perinteistä yhteiskuntarauhaa ylläpitävää. Sellainen fantasia auttaa meitä kyllä hetkeksi unohtamaan omat ongelmamme, mutta ei auta ratkaisemaan niitä. Hyvä fantasia on Moorcockin mielestä toisenlaista:

”Ideally fiction should offer us escape and force us, at least, to ask questions; it should provide a release from anxiety but give us some insight into the causes of anxiety.”

Moorcock valittelee esseessään ennen muuta aikansa modernin englantilaisen fantasiakirjallisuuden tilaa, joten hän ei ota kantaa muiden kulttuurialueiden kirjallisuuteen. Tämä on sääli, koska olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä hän olisi ollut saksalaisen Michael Enden kirjallisuudesta.

En yritä tässä mitata Tarinaa vailla loppua Moorcockin kriteereillä, vaan avata teoksen näkemyksen fantasian merkityksestä ja löytää näin aiheesta toisen puheenvuoron. Fiktion purkaminen analyyttiseksi tulkinnaksi ei kuitenkaan tee oikeutta fiktiolle itselleen. Onhan teksti aina enemmän kuin siitä tehdyt tulkinnat.

Todellisen Bastianin fiktiivinen sankarimatka

Tarina vailla loppua kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka päätyy romaania lukemalla fantasiamaailmaan. Romaanin alussa mainitaan Bastianin oman elämän suurimmasta kipukohdasta: Menetettyään äitinsä tapaturmaisesti hän on menettämässä myös isänsä, joka on sulkeutunut omaan suruunsa. Palattuaan fantasiamaailmasta Bastian pystyy tavoittamaan isänsä ja niin lapsen ja vanhemman välinen suhde paranee. Fantasiamaailmassa käyminen ei siis ole Bastianin kohdalla turhaa todellisuuspakoa, vaan keino löytää ratkaisu todellisen maailman ongelmaan.

Kiinnostava kysymys koskee kuitenkin sitä, miksi Bastianin pitää mennä juuri fantasiamaailmaan. Eikö hän voisi vain ajatella asiaa omin päin ja päätyä samanlaiseen ratkaisuun? Tai eikö hän voisi tutustua aiheesta kirjoitettuun tieteelliseen tietoon, oppia siitä ja ratkaista sen avulla ongelmiaan? Tarvitsemmeko todellakin fantasiaa?

Mielikuvitus on matka omaan itseen

Kun Bastian on päätynyt fantasiamaailmaan, hän saa mystisen medaljongin kautta vallan koko fantasiamaailman yli. Mitä tahansa hän toivoo, käy toteen. Bastianin seikkailut fantasiamaailmassa ovat siis kirjaimellisesti toiveajattelua (wish fulfillment). Tämä ei kuitenkaan ole mitään haihattelua, vaan keskeinen psykologinen itsetutkiskelun prosessi. Bastian löytää itsensä vasta kun hän on kulkenut toiveiden tiensä loppuun ja saanut selville mitä hän todella haluaa: Voimafantasioiden jälkeen hän alkaa kaivata rakkautta ja yhteyden kokemusta ja lopulta hän haluaa rakastaa.

Bastianin toiveajattelu ei kuitenkaan ole mitenkään vaaraton prosessi. Mitä enemmän hän omistautuu omille mielihaluilleen, sitä nopeammin hän unohtaa muistot todellisesta maailmasta. Uhkana siis on, ettei Bastian ehdi kulkea matkaansa loppuun ennen kuin hän on unohtanut todellisuuden ja siten eksynyt pysyvästi fantasiamaailman puolelle. Itsetarkoituksellinen eskapismi, jossa ihminen unohtaa reaalitodellisuuden kokonaan, on siis ihmiselle tuhoisaa. Toisaalta loppuratkaisun kannalta on olennaista, että kyseessä on kaksivaiheinen psykologinen prosessi, jossa Bastian sukeltaa syvemmälle itseensä kohti totuutta ja kauemmas todellisuudesta eli kohti unohdusta. Vain käymällä fantasiamaailman eli oman alitajunnan ja mielikuvituksen perukoilla on mahdollista löytää itsensä.

Tarina vailla loppua ei kuitenkaan ala siitä, kun Bastian päätyy itsetutkiskeluun fantasiamaailmassa. Romaanin ensimmäinen puolisko seurataan tuossa samaisessa fantasiamaailmassa seikkailevan Atréjun matkoja. Tämä on olennaista, koska nimenomaan Atréjun fiktiivisiin seikkailuihin samaistumalla Bastian löytää tien fantasiamaailmaan. Teoksen alussa mainitaan ohimennen, ettei Bastian jaksa lukea tosipohjaisia ja oppikirjamaisia tarinoita:

”Hän ei pitänyt sellaisista kirjoista, joissa ikävällä ja tympeällä tavalla kerrottiin joidenkin hyvin arkipäiväisten ihmisten hyvin arkipäiväisen elämän arkipäiväisistä tapahtumista. Siitähän sai jo todellisuudessa ihan tarpeeksi, miksi siitä olisi pitänyt vielä lukeakin? Sitä paitsi Bastiania suututti, kun hän huomasi, että hänelle tuputettiin jotakin. Ja noissa tuonkaltaisissa kirjoissa tuputettiin enemmän tai vähemmän selväsanaisesti.”

Bastian ei siis olisi kyennyt ratkaisemaan arkipäiväisiä ongelmiaan oppikirjoja lukemalla tai suuria opettajia kuuntelemalla. Vain fantasiakirjallisuus (tai aiempaan blogaukseeni viitatakseni, tarinallisuus itsessään) raivaa hänelle sen mielikuvituksen vaatiman areenan, jossa hän voi tehdä itse omat oivalluksensa ja löytää ratkaisuja omiin ongelmiinsa.

Ihminen tarvitsee fiktiota faktan takia

Tarina vailla loppua puhuu fantasian tärkeydestä myös toisella tavalla. Romaanissa ihmissusi kertoo Atréjulle, miten fantasiaolento muuttuu valheeksi, kun se siirtyy fantasiamaailmasta reaalitodellisuuteen:

”Mitä te oikein olette, te Fantaasian asukkaat? Unikuvia te olette, runouden valtakunnan luomuksia, pelkkiä henkilöitä tarinassa jolla ei ole loppua! Pidätkö sinä itseäsi todellisena, poika? No niin, täällä omassa valtakunnassasi sinä sitä tosin oletkin. Mutta kun olet kulkenut tyhjyyden läpi, niin silloin et enää ole todellisuutta. […] Te viette ihmisten maailmaan vain harhakuvia ja sokeutta. […] Sinusta tulee myöskin vallan tahdoton ja kasvoton kätyri. Kuka tietää, kuinka sinä sitä joudut palvelemaan. Ehkäpä juuri sinun avullasi ihmiset saadaan ostamaan tarpeetonta ja hyödytöntä tavaraa, vihaamaan tuntematonta, uskomaan sellaista mikä todellisuudessa vain panee heidät nöyristelemään tai epäilemään sitä, missä voisi piillä pelastus.”

Romaanin fantasiamaailman eräänlainen jumaluus, Ikuisen Lapsuuden Valtiatar, selittää samaa asiaa:

”Kaikki ne, jotka ovat käyneet täällä, ovat saaneet kokea jotakin ainutkertaista, ja niin he ovat palanneet muuttuneina takaisin omaan maailmaansa. Heidän silmänsä ovat avautuneet, sillä he ovat nähneet teidän todellisen olemuksenne. Ja siksi he tästedes pystyivät näkemään oman maailmansa ja omat lähimmäisensä aivan uusin silmin. Arkipäiväisyyden sijasta he äkkiä löysivätkin ihmeitä ja salaisuuksia. Juuri siksi he tulivat mielellään tänne Fantaasiaan. Ja mitä rikkaammiksi ja kukoistavammaksi heidän käyntinsä tekivät meidän maailmamme niin sitä vähemmän oli valheille sijaa heidän omassa maailmassaan ja sitä täydellisempi oli siis sekin. Yhtä lailla kuin nämä kaksi maailmaa pystyvät tuhoamaan toisensa, niin yhtä lailla ne myöskin pystyvät parantamaan toisensa.”

Olen juuri hiljattain tutustunut teokseen tarinoiden vallasta (edelleen aiempi blogaukseni). Siksi tulkitsen tätä niin, että ihmisillä on synnynnäinen ja loputon halu tarinoihin. Jos ihmiset eivät saa nauttia niistä fiktiossa, he sekoittavat niitä faktoihin. Tällöin syntyy kuitenkin valheita, ei todellisia tarinoita. Fantasia on siis tärkeää, koska se auttaa meitä tunnistamaan fiktion ja pitämään yllä faktan ja fiktion välistä rajaa. Romaanille uskollisempi tulkinta menisi kuitenkin ehkä niin, että fantasia auttaa ihmistä uskomaan ihmeisiin. Ilman tällaista ihmeentuntua elämä muuttuu tylsäksi ja siten ihmiset päätyvät kaikenlaisten mielihalujensa ja valtaapitävien tahojen orjiksi. Vain ihminen, joka ei tunnista elämän arvoa itsessään, yrittää löytää sitä turhista tavaroista tai vaipuu epätoivoon.

Joka tapauksessa olennaista on, että fantasia ja mielikuvituksellisuus ovat ihmisen hyvinvoinnille välttämättömiä. Ne eivät korvaa arkitodellisuutta, vaan nimenomaan auttavat tulemaan toimeen arkitodellisuuden kanssa. Tässä suhteessa Enden teos osuu yksin Moorcockin vaatimuksen kanssa: fantasiaa käytetään oikein, kun se on keino arkitodellisuuden kohtaamiseen uudesta näkökulmasta ja siten sen parantamiseen, ei siltä pakenemiseen.

Mainokset