Olen ollut viime vuosina mukana kolmessa pienessä paikallisessa teatteriproduktiossa, joista kaksi oli kesäteatteria. Kieltäydyin kutsusta lähteä neljänteen koitokseen ja niinpä olenkin ehtinyt roolipelaamaan tänä vuonna runsaasti. Silti piipahtaessani katsomassa toisten harjoituksia huomasin tuntevani jonkinlaista kaipuuta.

Miksi roolipelaaminen on minusta mielekkäämpi harrastus ja miksi kuitenkin kaipaan teatterilavalle?

Ajankäyttö

Muistan joskus puhuneeni siitä, miten roolipelaaminen on hirvittävän aikaa vievä harrastus. Yksi pelikerta voi kestää viisikin tuntia ja siihen vielä valmistautumiset päälle. Onneksi nykyaikainen pelisuunnittelu ja omien taitojen karttuminen ovat auttaneet leikkaamaan tuon ajan puoleen, mutta kyllähän siihen edelleen aikaa menee.

Asiat saivat kuitenkin oikeat mittasuhteet, kun harrastin näyttelemistä. Viime kesänä ensi-ilta oli kesäkuun lopulla ja sitä seurasi 17 muuta esitystä. Kukin esitys vie lavalla kolme tuntia ja siihen päälle vielä valmistautumiset ja purkuvaiheet, niin puhutaan noin viiden tunnin rupeamasta. Tätä esityskautta edelsi alkuvuoden aikana 41 harjoituskertaa, eli keskimäärin yli 6 harjoitusta viikossa. Käytännössä harjoitukset kasautuivat toukokuun puolivälistä kesäkuun loppuun, jolloin harjoituksia oli useita kertoja viikossa. Yksittäisen harjoituksen pituus vaihteli, mutta tuskin koskaan päästiin alle kolmen tunnin ja joskus vedettiin koko päivä. Yhteisharjoitusten päälle pitää tietysti varata aikaa myös omatoimiselle vuorosanojen harjoittelulle.

Kovina lukuina roolipelaamisen ja näyttelemisen ajankäyttöä on vaikea vertailla, koska pelaaminen on usein vähemmän järjestelmällistä ja näytelmän aikataakka ei ole vakio koko projektin ajan. Yritetään nyt kuitenkin jotain summittaista suuruusluokan paljastamiseksi. Näytelmän valmistelu ja esittäminen kesti tammikuusta heinäkuun loppuun. Sinä aikana harjoituksia ja esityksiä minulle kertyi 59 kappaletta. Jos keskiarvoksi heittäisi 5 tuntia, niin aikaa olisi palanut 295 tuntia. Jos vastaavasti ajattelisi, että roolipelaisin kerran viikossa tuon seitsemän kuukauden ajan viisi tuntia kerrallaan (valmistautumiset mukaan luettuna), niin saisi 140 tuntia eli noin puolet vähemmän.

Suorittamista ja luovuutta

Näytteleminen on esittämistä. Aikaa käytetään siihen, että esitys onnistutaan toteuttamaan juuri tietyllä tavalla. Se on suorituksen hiomista kohti mahdollisimman korkeatasoista lopputulosta, jonka näyttelijä pyrkii toistamaan samanlaisena illasta toiseen. Mukana on luovuutta, mutta sen määrä ikään kuin vähenee harjoitusten ja esitysten myötä: tarkoitus ei ole tehdä roolihahmoa joka kerta eri tavalla, vaan hahmon löydyttyä toistaa esitys samanlaisena.

Roolipelaaminen on (ainakin minulle) luovaa tarinankerrontaa. Aikaa käytetään tarinankerrontaan, joka etenee ja on improvisoitua eli ennalta suunnittelematonta. Pelikerrat eivät koskaan toistu samoina, vaan joka kerta tehdään jotain uutta. Tietysti mukaan tulee ajan myötä rutiineja, mutta pelitapahtumien juoni kulkee silti aina omia latujaan.

Ammattimaista ja rentoa

Näytteleminen on vakavaa puuhaa, koska näyttelijä on viime kädessä ohjaajan työkalu näytelmän toteuttamiseksi. Tämän takia ohjaaja voi vaatia näyttelijältä enemmän ja parempaa. Projektilla on selkeä päämäärä ja se pyritään toteuttamaan mahdollisimman hyvin, että maksava yleisö saa rahoilleen vastinetta. Esityksiä ei voi peruuttaa pikkusyistä eikä harjoituksista lintsaavia katsota hyvällä.

Roolipelaaminen sitä vastoin on rentoa puuhaa. Koska kyse on yhteisestä hauskanpidosta, on asetelma enemmän niin, että pelinjohtajan pitää viihdyttää pelaajia kuin esittää heille vaatimuksia. Ei ole mitään laatustandardeja, joihin pitäisi yltää; yleensä vain sosiaaliset ryhmädynamiikkaan liittyvät syyt johtavat peliporukasta poistamiseen. Peliin osallistumisensa voi peruuttaa ihan vain siksi, ettei roolipelaaminen satu tänään huvittamaan.

Yleisön ja kaveripiiri

Näytteleminen tähtää esitykseen, jota tulee seuraamaan suurempi tai pienempi yleisö: viime kesän näytelmän kokonaiskatsojamäärä oli useita tuhansia. Vaihtuvalle yleisölle esitys on aina uusi, ja he reagoivat tunteella milloin mitenkin esityksen käänteiden myötä. Jokainen näytös päättyy yleisön aplodeihin ja esiintyjien kumarruksiin.

Roolipelaamisessa ei perinteisesti ole ulkopuolista yleisöä lainkaan. Jokainen osallistuja on samalla yleisönä muille. Hyvä esitys kyllä liikuttaa pelaajia, mutta mahtavinkin taide-elämys jää tällöin muutaman hengen yksityiseksi iloksi. Toisten pelaamista voi kyllä jälkikäteen kehua, mutta ei se kovin yleistä roolipelikulttuurissamme ole.

Summa

On tietysti jokaisen omista mieltymyksistä kiinni, millaisia asioita arvostaa. Minä pidän roolipelaamiseen liittyvästä jatkuvasta luovuudesta ja siitä, että vapaa-aikaa jää muillekin harrastuksille. Näytteleminen antaa siihen verrattuna liian vähän: se vie liian paljon aikaa verrattuna siihen luovaan työskentelyyn, jota siitä saa. Asiaa ei auta se, että useimpien pienten paikallisteattereiden esitettäväksi valittavat käsikirjoitukset eivät itseäni juuri innosta.

Toisaalta näyttelemiseen liittyy selkeä pyrkimys tehdä asiat niin hyvin kuin mahdollista. Näyttelijöitä kannustetaan yrittämään kovempaa. Voidaan puhua hyvästä ja huonosta suorituksesta eli näytteleminen ymmärretään ilman muuta taidoksi, jossa voi kehittyä. Yleisö ihailee ja kiittelee onnistuneita näyttelijöitä. Tällaisia asioita kaipaan roolipelaamisen puolelle: ammattimaista pyrkimystä kehittyä ja tehdä asiat paremmin. Sitoutuminen sovittuihin pelikertoihin tulee tämän kylkiäisenä. Yleisön kiitos on ennen muuta sitä, että joku muukin näkee parhaimmat onnistumisen hetket ja saa niistä jotain itselleen.

Näiden kahden harrastuksen hyvien puolien ei välttämättä tarvitse olla erossa toisistaan. Improvisaatioteatteri voisi olla hyvinkin lähellä sitä, minkä perään tässä haikailen. On myös uuden tyyppisiä roolipelejä, jotka voisivat hyvin onnistua perinteisen improvisaatioteatterin saralla. Saa nähdä, millaisiin projekteihin vielä tulevaisuudessa päädynkään.