Olen aiemmin kamppaillut sen kanssa, miten voisin käsitellä kristillistä uskoani roolipeleissä. Kirjoitin aiemmin siitä, miten eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta.

Älä pingota

Olen loppusyksyn aikana pelannut ystäväni kanssa useampaan otteeseen Ron Edwardsin kirjoittamaa S/lay With Me -roolipeliä, joka tarjoaa kahdelle pelaajalle yksinkertaiset mutta yllättävän toimivat eväät pulp-kirjallisuudesta tuttujen raakojen seikkailuiden kertomiseen. Pelaajille annetaan vaihtoehtoja hahmokonseptista, tarinan tapahtumapaikasta sekä ohjeet siitä, että jokaisessa tarinassa on mukana hirviö ja sivuhahmo, josta voi tulla päähenkilön rakastettu.

Olen viime vuosina pelannut roolipelejä improvisaation ja spontaanisuuden periaatteilla, joiden mukaan ensimmäinen mieleen juolahtava idea on riittävän hyvä. Olennaisempaa on ollut tarinan kuljettaminen eteenpäin kuin sillä makustelu. Tämän S/lay With Me on ollut erilainen kokemus, koska kahden pelaajan pelinä siinä on helpompi painottaa fiktion laadukkuutta. En siis ole aina tarttunut ensimmäiseen ajatukseen, vaan rauhassa miettinyt, että mikä olisi parasta, mitä voisin tähän kohtaan tarjota. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut taiteelliseen suorittamiseen, vaan alitajuntani on saanut rauhassa tuottaa tarinan käänteet.

Kuten mainitsin, olemme pelanneet peliä useita kertoja, joista kolmella minä olen ollut vastuussa päähenkilön toimista. Tämän päähenkilön ensimmäisessä tarinassa päädyimme jonkinlaiseen islantilaiseen viikinkisaagaan, joka tosin ei ole tarkoittanut kirveitä ja sarvikypäriä, vaan karua maata ja monien eri jaarlien johtamaa saarivaltiota. Ensimmäisellä pelikerralla hahmoni saavutti kuolemattomuuden, mutta ei suostunut ottamaan jumalatarta rakastajattarekseen. Toisella pelikerralla hän tunkeutui manalaan hakemaan kylänmiehiään takaisin ja kolmannella kerralla teki selvää jälkeä vanhemmistaan (em. jumalattaresta ja jaarlista).

Anarkistista roolipelaamista

Pulp-fantasiasta on varmaan monenlaisia määritelmiä, mutta itselleni se tarkoittaa ennen muuta voimakkaita henkilöhahmoja, jotka eivät piittaa yhteiskunnan normeista. He ovat eräänlaisia antisankareita, jotka kamppailevat itsensä takia – kenties rikastuakseen, kenties ylläpitääkseen omaa kunniakäsitystään, mutta aina sisimmästään motivoituen. Miellän R.E. Howardin luoman Conan-hahmon tämän lajityypin ruumiillistumaksi – Conan tekee mitä tahtoo ja muut voivat estää sen vain jos ovat riittävän vahvoja. Tämä on täysi vastakohta tolkienistiselle fantasialle, jossa sankarit pyrkivät nimenomaan epäitsekkäästi vastustamaan pahaa, ylläpitämään yhteiskuntaa ja sitoutuvat yhteisiin lakeihin.

S/lay With Me tavoittaa tämän ajatuksen hyvin johdantosanoissa, jotka päähenkilön pelaajan tulee lukea ääneen aina ennen pelaamisen aloittamista:

”Olen oma itseni. Olen ovela, julma ja kokenut. Nauran jumalille. Elän intohimoisesti. Viholliseni kohtaavat nopean kuoleman.”

Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä.

Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua.

Teologiaa ihmisestä

Kristittynä ja teologisen koulutuksen saaneena en ole voinut olla tulkitsematta hahmoni tarinaa kristillisestä näkökulmasta. Rupesimme ystäväni kanssa kertomaan tarinaa ennakkoluulottomasti ja omia mielijohteitamme seuraten, mutta siitä löytyy yllättävän paljon yhtymäkohtia kristilliseen mytologiaan, erityisesti Jeesuksen tarinaan.

Itsensä uhraaminen toisten puolesta ja kuuliaisuus Isän tahdolle ovat kaksi keskeistä kristologista teemaa. Johanneksen evankeliumista löytyvä ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16) on eräs tunnetuimpia raamatunkohtia. Se yhdistää nämä kaksi aihetta: ihmiskunnan hyväksi koituva ristinkuolema ei ole Jeesuksen oma idea, vaan Jumalan antama tehtävä.

Pelihahmoni oli juuri näissä suhteissa Jeesuksen vastakohta. Hän pyrki saavuttamaan kuolemattomuuden vain itseään varten ja nimenomaan toisten hyvinvoinnin uhalla. Myöhemminkään hän ei ole pysähtynyt huomioimaan muiden tunteita. Samoin hän nimenomaisesti kapinoi isänsä tahtoa vastaan ja päätyi jopa turvautumaan väkivaltaan tätä vastaan. Silti samankaltaisuuttakin löytyy, sillä sekä Jeesus että hahmoni ovat molemmat hyvin päämäärätietoisia ja vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmat myös voittavat kuoleman omalla tavallaan.

Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse.

Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista.

Tykkäsin paljon voimafantasian pelaamisesta, jossa sain kerrankin olla vahva ja psykopaattisen pidäkkeetön. Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus.

Tuntuu, että hahmoni tarina on kerrottu loppuun. Samalla juuri tämä on joulun kristillisen tarinan alku: ihminen, joka pimeydessä vaeltaa.