The Walking Dead: parasta mitä oli

Katselin tuossa hiljattain The Walking Dead -tv-sarjan neljännen tuotantokauden ja luin päälle toisen suomennetun WD-romaanin, Tie Woodburyyn.

Kumpikaan ei nouse lähellekään tv-sarjan alkupuolen huippuja. Alan olla vakuuttunut siitä, että The Walking Dead -sarjan parhaat palat ovat takanapäin.

Selviytymisessä on kyse elämän tarkoituksesta

Taidemieltymyksissäni on erityinen sija kaikenlaisille selviytymistarinoille. Tykkään kaikenlaisista haaksirikkoutumiskertomuksista ja tuhon jälkeisistä maailmoista, joissa ihmiset yrittävät saada uudelleen elämän syrjästä kiinni. Niissä henkilöhahmojen elämästä on karsittu pois kaikki ylimääräinen ja jäljelle on jäänyt vain raaka ydin. Hyvissä selviytymistarinoissa päädytään aina pohtimaan sitä vaihtoehtoa, että yksinkertaisesti kuolisi pois sen sijaan, että jatkaisi sinnittelyä. Jos/kun sellaisessa kohdassa päätetään jäädä henkiin, tullaan väistämättä sanoneeksi jotain elämän merkityksestä.

Samalla tavalla varsinkin pidemmälle ehtiessään tällaisissa tarinoissa pohditaan sitä, miten elämiseen pitäisi suhtautua: onko se pelkkää selviytymistä päivästä toiseen vai pitäisikö siinä olla jotain muutakin sisältöä? Toisin sanoen, onko elämssä kyse muustakin kuin elintoimintojen ylläpitämisestä?

Uskon, etten ole yksin tällaisten mieltymysteni kanssa. Nykypäivän nuorten aikuisten maailmaan liittyy paljon epävarmuuden kokemusta: (pitkäaikais)työttömyys uhkaa koko ajan, ihmissuhteet tuntuvat vaikeilta ja elämältä on suunta hukassa. Siksi selviytymistarinat tuntuvat käsittelevän meidän kysymyksiämme, vaikka emme olekaan autioilla saarilla tai kannibaalikalmojen piirittämiä. Kaipaamme toivoa. Tarvitsemme esimerkkejä siitä, että elämä voi olla jotain muutakin.

The Walking Dead: dilemmoista draamaksi

Ihastuin The Walking Dead -tv-sarjaan ensimmäisestä jaksosta alkaen. Se teki selviytymistarinaa hienosti: mitä tehdä kun puoliso on muuttunut vaaralliseksi, mitä tehdä kun tiimissä ilmenee erimielisyyksiä, mitä tehdä kun on jättänyt jonkun pulaan? Ensimmäinen tuotantokausi päättyy tyylikkäästi ydinkysymyksen äärelle: mitä tehdä kun voisi antaa periksi eli kuolla pois kivuttomasti?

Toinen tuotantokausi ei jää pekkaa pahemmaksi. Oma suosikkini on 11. jakso, jossa selviytyjät keskustelevat siitä, voivatko he päästää rikollisten kanssa henganneen vangin vapaaksi vai pitäisikö heidän varmuuden vuoksi teloittaa tämä. Rick, Shane ja Dale edustavat kukin hyvin erilaisia näkemyksiä koko tuotantokauden ajan.

Kolmas ja neljäs tuotantokausi tuntuvat tässä suhteessa paljon heikommilta. Mukaan tulee Kuvernööri, jonka kanssa säätämiseen käytetään paljon aikaa. Moraalisia ongelmia on edelleen mukana, mutta sarjan fokus tuntuu siirtyvän pitkäaikaisten henkilöhahmojen esittelyyn. Enää ei ole tarjolla pitkällisiä keskusteluja tai näkemyseroja siitä, miten erilaisissa tilanteissa pitäisi toimia. Sarjan päähenkilöt ovat pääsääntöisesti kavereita keskenään, joten kyse ei ole edes ihmissuhteista, vaan hahmojen henkilöhistoriasta.

Tämä on – hieman yllättäen – omaan makuuni tylsää sisältöä. Uskottavat ja monisyiset henkilöhahmot ovat monien menestyneiden tv-draamojen keskeinen elementti, mutta olisin toivonut The Walking Dead -sarjan olevan jotain muuta. Kiinnostavasti moraalisten ongelmien pohtiminen toimii paremmin silloin, kun henkilöhahmoista tiedetään vähemmän. Erilaisten näkemysten esittäminen jättää katsojalle enemmän tilaa arvioida erilaisia näkemyksiä ja muodostaa oma kantansa. Kun henkilöhahmot ovat tuttuja, tulee seurattua enemmän tietyn päähenkilön toimintaa. Sitä ikään kuin ymmärtää hahmoa liikaa sen sijaan, että pohtisi hänen näkemyksiään sellaisinaan. The Walking Dead olisi siis ollut omaan makuuni sopivampi sarja, jos siinä olisi enemmän vaihtuvuutta henkilöhahmoissa sen sijaan, että seurataan tietyn vakioköörin edesottamuksia.

The Walking Dead -romaanit: tyhjää viihdettä

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten ensimmäinen WD-romaani Kuvernöörin nousu petti odotukseni. Yhden tv-sarjassa esiintyvän hahmon henkilöhistoriaan pureutuvan romaanisarjan (kyse on trilogiasta) luulisi pyrkivän selittämään sitä, miksi henkilöhahmo on nykyään (eli tv-sarjan aikoihin) sellainen kuin on. Mitä hänelle on tapahtunut, että hänestä on tullut sellainen sekopää kuin millaisena hän tv-sarjassa esiintyy?

Ei myöskään haittaisi, jos samalla valotettaisiin sitä, miksi ihmiset ovat valmiit seuraamaan tätä kaveria – Kuvernöörihän on Woodbury-kaupungin kiistaton johtaja. Tämän vastaus tosin näkyy hyvin jo tv-sarjastakin: tuhon jälkeisessä maailmassa kuka tahansa, joka uskoo olevansa johtaja, saa kyllä seuraajia. Ihmiset haluavat helppoja vastauksia vaikeaan elämäänsä.

Toinen romaani Tie Woodburyyn seuraa Lilly Caulia, joka käy läpi sen jo moneen kertaan nähdyn kehityskulun: ensin hän on rassukka, sitten paha maailma vie häneltä turvapaikan useampaan kertaan, kunnes Lilly lopulta kasvaa naiseksi ja uskaltaa itsekin yrittää tehdä jotain. Lilly pääsee Kuvernöörin hallinnoimaan Woodburyn kaupunkiin vähän ennen romaanin puoltaväliä. Senkin jälkeen kertoja pysyttelee Lillyn luona: Kuvernööri esiintyy keskeisenä sivuhahmona kuten tv-sarjassakin. Kuvernöörin erikoinen kokoelma zombien irtopäitä on jo olemassa, eikä sen merkitystä taaskaan selitetä mitenkään. Kyseessä on siis jälleen nollatulos, enkä tässä vaiheessa enää muuta trilogian päätösosalta odotakaan.

Tämä kaikki tuntuu erikoiselta ratkaisulta, kun Kuvernöörissä sinänsä olisi ainesta moneen. Hän esiintyy tv-sarjassa eräänlaisena Rick Grimesin vastaparina, toisen selviytyjäjoukon johtajana. Hänen henkilöhistoriansa käsittely avaisi siksi mahdollisuuksia kiinnostavaan vertailuun: miksi Rickistä tuli hyvis ja Kuvernööristä pahis? Molemmilla on takanaan menetyksiä ja molemmat ovat valmiita kantamaan vastuuta toisista, joten miksi he ovat päätyneet niin erilaiseen elämäntulkintaan? Harmittaa, kun hyvä tarinanaihe on suotta päiten heitetty susille.