Lueskelin tässä hiljattain erääseen projektiin liittyen Timo Hännikäisen teoksen Kunnia (2009). Hännikäisen esseekokoelman aiheena on laatia kuvaus mieheydestä tai miehisestä identiteetistä. Puran seuraavassa auki, miten hän rakentaa ryhmäidentiteetin.

Vaikka Hännikäisen metodina ei ole rakentaa narratiivia, niin käsittelen hänen tekstiään silti, koska monissa tässäkin blogissa esitellyissä filosofisissa koulukuntariidoissa on osaltaan kyse ryhmäidentiteetistä.

Kummallinen rajanveto

Aluksi täytyy tunnustaa, etten tajunnut Hännikäisen tarvetta piirtää identiteetin rajalinja nimenomaan sukupuolen suhteen. Oman identiteetin määrittely on tietysti aina kiharaista puuhaa enkä suinkaan kiistä, etteikö kulttuurisesti sukupuoleen olisi ladattu paljonkin merkitystä. Hännikäisen aiheena on kuitenkin nimenomaan kulttuurisesta painolastista karsittu mieheys, jonkinlainen primitiivinen maskuliinisuus, jota kuulemma pystyy elämään todeksi ainoastaan miesten seurassa.

Ymmärrän toki, että oma identiteetti vahvistuu samanmielisten ihmisten kanssa hengatessa. En kuitenkaan tajua, miten samanmielisyys olisi mahdollista ainoastaan samaa sukupuolta olevien ihmisten tai jopa ainoastaan miesten välillä. Pidän itse sukupuolten sisäisiä eroja paljon suurempia ja merkittävimpiä kuin sukupuolten välisiä eroja. Toisin sanoen itselleni esimerkiksi ystävyyssuhteet eivät ole koskaan seuranneet sukupuolirajoja. Hännikäisen kuvaama miesporukan ilmapiiri esimerkiksi kuulostaa oudon eksklusiiviselta:

”Miesporukassa vallitseva ilmapiiri muuttuu heti, jos seuraan liittyy nainen. Miehet alkavat sensuroida puheitaan, joko kohteliaisuudesta tai viettelytarkoituksessa. Karkeiden vitsien kertominen lakkaa, seksi- ja juopottelujutuista luovutaan ja keskustelunaiheen valikoidaan sen mukaan, mistä naisten uskotaan olevan kiinnostuneita. On vaikea käydä tuntikausien keskusteluja kalastusvälineistä tai toisen maailmansodan panssarivaunujen ominaisuuksista, kun tyttöystävä haukottelee vieressä. Ehkä tärkein menetetty vapaus on kuitenkin vapaus puhua suunsa puhtaaksi naisista. Muiden miesten seurue on miehelle ainoa paikka, jossa hän voi purkaa avoimesti tuntojaan naissuhteistaan, puolisostaan tai naissukupuolesta yleensä. Mies tarvitsee paikan, jossa voi halutessaan sanoa jotakuta naista lihavuoreksi, frigidiksi noita-akaksi tai hysteeriseksi harpuksi pelkäämättä feministien ja naisia mielistelevien valkoisten ritarien raivokohtauksia. (s. 99)”

Ongelma ei ole suorapuheisuudessa. Kyllä minä rupean höpöttämään erikoisista nörttiaiheista tai tuon julki epäkorrekteja mielipiteitäni, mutta vain jos voin luottaa toisten keskustelijoiden ystävälliseen suhtautumiseen ja samanmielisyyteen. Sellaiset asiat eivät kuitenkaan oman kokemukseni mukaan määräydy sukupuolen perusteella. Toki esimerkiksi roolipeleistä käymäni teoriapainotteiset keskustelut ovat tapahtuneet pääsääntöisesti miesporukoissa, mutta niiden edellytyksenä ei ole koskaan ollut sulkea naiset jo lähtökohtaisesti keskustelun ulkopuolelle.

Näin luodaan ryhmäidentiteetti

Identiteetti on yksilöllistymistä, erottumista toisista. Vaaditaan perusteellista itsensä tuntemista, että oman identiteettinsä voi selittää toisille. Helpompi tapa on hyödyntää toiseutta, jota vastaan oma erilaisuus piirtyy. Ryhmäidentiteetin luominen seuraa usein jälkimmäistä ajatusta. Niinpä kun Hännikäinen tahtoo kertoa mieheydestä, hän kirjoittaa paljon siitä, millaisia naiset ovat:

”Naiset ovat vapaita tällaisesta kilvoittelusta. He syntyvät naisiksi ja pysyvät sellaisina kuolemaansa saakka. He voivat toki menettää asemansa tai eroottisen viehätysvoimansa, mutteivät naiseuttaan. He eivät myöskään voi lisätä naiseuttaan saavutuksin – se pysyy vakiona. (s. 30)
(–)
En ole varma, voidaanko naisten välisissä suhteissa ensinkään puhua ystävyydestä; kenties naiset ovat toistensa luontaisia vihollisia, jotka solmivat satunnaisia kumppanuuksia käytännön pakosta. (s. 88)
(–)
Naiselta mies haluaa uskollisuutta ja omistautumista. Hyvä nainen on sellainen, joka uskoo lujasti miehen kykyihin ja tukee miestä siinä mihin tämä sitten päättääkin ryhtyä. (s. 105)”

Toiseuden määrittelemisen ja siitä irtisanoutumisen jälkeen seuraava askel on pyrkiä painostamaan mahdollisimman monia liittymään omaan joukkoon. Ryhmäidentiteettihän on sitä vahvempi, mitä enemmän sen taakse saa väkeä. Paras keino on tehdä tarjous, josta ihmiset eivät voi kieltäytyä, eli pilkata toisinajattelijoita armottomasti. Itsetuntoa hiveleviä kehuja saa ainoastaan liittymällä oikeaan joukkoon ja ulkopuolisiksi jättäytyviä uhataan häpeällä:

”Tämä kirja on kirjoitettu tyytymättömille. Niille miehille, jotka eivät mahdu sensitiivisen pidättäytyjän tai metroseksuaalisen shoppailijan rooliin ja joille simulaatio ei riitä. (s. 18)
(–)
Ei ole vaikea ymmärtää, miksi perinteinen sankarimies vetoaa paljon enemmän kehen tahansa itsekunnioituksensa säilyttäneeseen. Olisiko Lauri Törni käyttänyt pyöräilykypärää tai leikkinyt seuraleikkejä häissä? Olisiko Nikke Pärmi analysoinut tunteitaan terapiassa? (s. 66)
(–)
Todettakoon, että myös minussa asuu pieni Tyler Durden, joka haaveilee tämän velton ja antiseptisen järjestyksen luhistumisesta ja sitä seuraavasta puhdistavasta kaaoksen ajasta. Mies, jolla ei tällaisia päiväunia ole, on todennäköisesti luopunut kokonaan toivosta ja antautunut ehdoitta sosiaalitantoille, naistutkijoille ja jakkupukuisille uraohjuksille. (s. 111-112)”

Koko paketti pidetään kasassa populismin perinteisellä sidosaineella eli epä-älyllisellä mutta tunteisiin vetoavalla argumentaatiolla. Hännikäinen käyttää toistuvasti värikkäitä mielikuvia ja kärjistää vastustajikseen korottamiensa feministen näkemyksiä. Kuten yo. käy ilmi, hän ei esimerkiksi selitä, mihin aineistoon hänen näkemyksensä naisten välisestä ystävyydestä perustuu. Hän ei liioin pysähdy pohtimaan mitä historiallinen konteksti merkitsee 1900-luvun alkupuolen henkilöille tai olisiko miespuolisilla henkilöillä jotain todellisia syitä olla fantasioimatta maailmanlopusta.

En tällä tarkoita, että Hännikäinen olisi älyllisesti epärehellinen: luulen hänen tietävän täsmälleen mitä tekee. Hän rajaa kirjansa alkupuolella lukijansa niihin, jotka ottavat hänen näkemyksensä vastaan tällaisina, vailla perusteluita (s. 21). Lisäksi Hännikäisen valitsema tekstilaji on pohdiskeleva essee eikä analyyttinen tietoteksti. Hännikäisen asettamien tavoitteiden valossa hänen tekstinsä on onnistunut kokonaisuus.

Kunnian haalimisesta

Vaikka en voi käsittää, miksi Hännikäisellä on niin kova tarve rajata kunnianhimo koskemaan vain miehiä, niin kunnianhimo ihmisen toiminnan keskeisenä motivaationa on sinänsä pohtimisen arvoinen.

Hännikäisen määritelmän mukaan kunnia on viime kädessä mainetta eli vertaisilta saatua arvostusta (s. 141). Jokainen haluaa olla hyväksytty ja arvostettu yhteisönsä jäsen. Moderni psykologia allekirjoittaa kyllä tämän saman tien: minäkäsityksemme ja itsetuntomme perustuu hyvin pitkälle siihen, mitä muut (tai ainakin meille tärkeimmät ihmiset) meistä ajattelevat. Rakastetuksi tulemisen tarve on yleisinhimillistä.

Hännikäisen mukaan ainoa tapa saavuttaa kunniaa eli arvostettu asema on tehdä vertaisten arvostamia tekoja. En omien kokemusteni valossa pysty myöntymään tähän: oma ystäväpiirini on hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ilman että minun on tarvinnut mitenkään todistella omaa arvoani heille. Olen saanut rakkautta ilman omaa ansiotani. Silti tunnistan toki myös hankitun arvostuksen merkityksen. Työkaverit tai yhteistyökumppanit esimerkiksi luonnollisesti arvostavat vain sellaista, joka pystyy tuomaan yhteisöön jotain hyödyllistä.

Samoin itsekunnioituksen kannalta koen olennaiseksi omien arvojen seuraamisen käytännön tekoina. Loppujen lopuksi pidän henkilökohtaisten ihanteiden täyttämistä tärkeämpänä kuin ystävien hyväksyntää. Tämä näkemykseni on täysin linjassa Hännikäisen lyhykäisen kunnian kulttuurihistoriikin kanssa, jonka mukaan ero julkisen maineen ja sisäisen hyveen välillä oli olemassa jo antiikin filosofeilla. Länsimaisessa ajattelussa individualistinen hyve on ottanut niskalenkin julkisesta maineesta, toisin kuin muissa maailman suurissa kulttuuripiireissä.

Kunnian tavoittelu eli toisten arvostamaksi pyrkiminen on itsessään niin perustavanlaatuinen psykologinen tarve, ettemme pääse siitä eroon vaikka haluaisimme. Harva kuitenkaan sellaista toivoo, koska kunniasta on paljon hyötyä. Ihanteisiin pyrkivä kilvoittelu saa ihmiset tekemään hyvää. Monet mainostajat ovat huomanneet imagon olevan nykyihmisille hyvin tärkeä seikka ja hyödyntävät tätä markkinoinnissa sumeilematta. Samoin kasvattajat päiväkodeista iltapäivälehtiin käyttävät häpeää tehokkaana tapana ohjata ihmisten käytöstä.

(Sanottakoon tosin sivumennen, että Hännikäinen tekee tällaisen nykyaikaisen julkisuuden tavoittelun ja kunnian tavoittelun välille eron, koska kunnia perustuu valikoidun vertaisjoukon hyväksyntään. Omaan silmääni Hännikäinen on vain harmissaan siitä, että nykyaikaiset vertaisjoukot eivät kannata samanlaista kunniakoodia kuin hän itse.)

Toki on niitäkin, jotka näkevät kunniakulttuurissa monenlaisia vaaroja. Nykyaikaisen individualismin pitäisikin mennä ristiin kollektivistisen kunnian kanssa. Toisten arvostuksen tavoitteleminen voi johtaa innokkuudessaan ylilyönteihin, jotka eivät ole moraalisesti kestävällä pohjalla. Ihminen voi myös käydä vieraaksi itselleen, jos hän ripustautuu täysin toisten arvostuksen varaan eikä välitä mitään oman sisimpänsä äänestä. Näin yksilö voi kunniaa tavoitellessaan vahingoittaa muita tai itseään.

Toinen ongelma on, että maine ei useinkaan ole rajoittunut vain yksilöön itseensä, vaan kattaa kollektiivisesti myös hänen lähipiirinsä: sukulaisen tai ystävän kunniaton teko vie kunniaa myös minulta. Tämä muodostaa ongelman etenkin silloin, kun nämä kunniayhteisöt muodostuvat automaattisesti, eli kun esimerkiksi sukuun syntyvä joutuu verenperintönsä vuoksi osaksi ryhmäsidonnaisuudesta. Kunniamurhat ovat synkin esimerkki siitä, mihin tällainen oman ryhmän kunnian puolustaminen johtaa. Yksilönvapauden näkökulmasta jokaisella pitää olla vapaus oman harkintansa mukaan sitoutua tai olla sitoutumatta tietynlaisiin kunniakoodeihin.