Häiriötekijä-elokuvan mainosjuliste
Kävin tuossa elokuvissa katsomassa tuoreen kotimaisen Häiriötekijä-elokuvan, jota markkinoitiin häiritsevänä komediana. Juuri sellainen se onkin, koska Studio Julmahuvin ja Ihmebantun viitoittamalla tiellä tämäkin teos heittää pallon katsojan syliin ja kysyy mille saa nauraa.

Mitä näet tässä kuvassa?

Pinnalta katsoen tuore kotimainen Häiriötekijä-elokuva on kokoelma pieniä toisiinsa liittymättömiä sketsejä, josta useampi kriitikko ei hahmota mitään selkeää kokonaisuutta. Edes tyylilaji ei ole yhtenevä; mukana on perinteisten näytelmäkohtausten lisäksi monologeja, kuvakollaaseja, mykkiä tilanteita ja runonlausuntaa. Henkilöhahmot ovat toinen toistaan erikoisempia persoonia, mutta moneen niistä liittyy vakavaa aitoutta. Monet sketsit näyttävät olevan kiusallisia tapahtumia, joissa asiat menevät pahasti pieleen, mutta tämä yhdistää lähinnä perinteisemmällä muotokielellä tehtyjä kohtauksia.

Häiriötekijän logona on kuvio, joka muistuttaa mustetahratestiä. Voi perustellusti väittää, että elokuva operoi samanlaisella psykologisella vireellä: elokuva on outo ja merkitysten näkeminen siinä on vain katsojan omaa projisointia. Tästäkin on kyse, mutta ei elokuvan sisältö silti aivan täysin satunnaista ole.

Mitä ajattelet tästä?

Häiriötekijä on samaa maata kuin taannoiset Studio Julmahuvi ja Ihmebantu. Näissä kaikissa sivutaan ajankohtaisia aiheita ja käsitellään nykykulttuurin ilmiöitä poikkeavasta näkökulmasta. Komiikka syntyy absurdismista, mutta samaan aikaan ne ravistelevat katsojaa ajattelemaan itse. Oivallusten tekeminen jää katsojalle. Näiden kaikkien teosten taustalla vaikuttavat ennen muuta Jani Volanen ja Tommi Korpela, Volanen etupäässä ohjaajana, Korpela pääasiassa näyttelijänä ja molemmat käsikirjoittajina. Monitulkintainen meno syntyy osin myös kollektiivi-käsikirjoittamisesta, jossa kaikki saavat osallistua jonkinlaisen improvisaation hengessä. Tällainen liiallisen älyllisyyden välttäminen kun jättää enemmän tilaa alitajunnan visioille, jotka ovat luonnollisesti outoja mutta symbolismissaan puhuttelevia.

Kun näitä eriskummallisia visioita vyörytetään katsojan eteen, seuraa tavallisesti hämmennys: miten tähän pitäisi reagoida? Kummallisuus alkaa naurattaa, mutta samaan aikaan joutuu pohtimaan, että mille tässä oikein nauraa ja saako tällaiselle ylipäänsä nauraa. Kyse ei ole helpoista nauruista, joita suomalainen sketsikomedia on perinteisesti kärkkynyt hassunhauskasti höpöttävillä ja hullunkurisesti pukeutuneilla hahmoilla. Päinvastoin Volasen ja Korpelan absurdi huumori on häpeämätöntä ja anarkistista, joka voi hyvinkin loukata ihmisiä. Ihmebantun Dementikkoperformanssi on hyvä esimerkki tästä: se pistää joko nauramaan tai miettimään – mahdollisesti molempia yhtä aikaa. Se herättää väkisinkin tunteita ja ajatuksia, ja juuri se tekee siitä ensiluokkaista taidetta.

Saako tälle olla nauramatta?

Häiriötekijässä näyttelevä Eero Ritala on pariin otteeseen todennut haastatteluissa (ks. tässä ja tässä), että elokuva käsittelee myötähäpeää ja alemmuudentuntoa. Juuri tällainen yhtenevä teema sitoo elokuva irrallisilta vaikuttavat pienet tarinat yhteen. Jos Studio Julmahuvi vinoili tv-viihteelle ja Ihmebantu syrjäytyneiden kohtelulle, niin Häiriötekijässä polttopisteessä on nykyaikainen sisäinen sankaruus.

Häiriötekijän pienet tarinat kertovat ihmisten murtumispisteistä. Henkilöhahmot menettävät niissä oman elämänsä hallinnan ja sen myötä edessä on arvokkuuden menetys. Elämänhallinnan menettäminen ja sen mukainen häröily on hauskaa, mutta tarinat eivät pääty siihen. Ne jatkuvat usein pidemmälle ja paljastavat ihmisen nöyryytyksen ja itsekunnoituksen menetyksen. Tämä tuottaa tarinoihin karvaan jälkimaun, kun laskut huveista menevät lopulta maksuun. Näissä hetkissä henkilöhahmot eivät koskaan löydä myötätuntoa tai ymmärtäjää, vaan jäävät yksin oman rikkinäisen elämänsä kanssa. Samalla katsoja tajuaa olleensa kuin se koulunpihan tyyppi, joka ei suoranaisesti kiusaa mutta nauraa kyllä kuorossa kiusattavalle ja siksi hän joutuu yhtäkkiä arvioimaan uudelleen saako hän nauraa. Huumori syntyy sketsien epärealistisiin mittasuhteisiin kasvavasta absurdismista ja siksi se katoaa yhtä nopeasti, kun tarina lopuksi ikään kuin aitoutuu ihmisen kärsimyksen äärellä.

Häiriötekijä paljastaa ihmiselämän rikkinäisyyden: voittamattomia menestyjiä ei ole, vaan jokaisella on omat murtumispisteensä. Elämme individualismin aikaa, jolloin jokaisen odotetaan olevan oman onnensa seppä ja vähintään julkisivu pitää olla aina kunnossa. Heikkoudet pitää kätkeä ja itsestään saa tuoda somessa esille vain parhaat puolet. Elämäntaidon valmentaminen on kasvava markkina-ala. Häiriötekijä asettuu tätä vastaan ja näyttää, miten jokainen on tavallaan nolo, johtuipa se sitten mielenterveyden järkkymisestä, toisten odotusten pettämisestä, työpaineista, vääristä valinnoista tai silkasta kuolevaisuudesta. Se on nykyaikana todella vaikea totuus hyväksyttäväksi, joten sitä uskaltaa lähestyä vain absurdin huumorin ja vapauttavan naurun avulla.