Lueskelin tässä pari kirjaa, jotka käsittelivät videopeliväkivallan vaikutusta pelaajiin (Atte Oksasen & Sari Näreen Lapset pelissä ja Graig Andersonin Kuvista teoiksi). Rupesin niiden jälkeen miettimään, miten tämä asia pitäisi huomioida roolipelien kannalta.

Peliväkivalta on viihdyttävää

Olen itse kasvanut videopelien ja niistä kertovien lehtien parissa. Keskustelu pelien vaikutuksesta on siksi tullut itselleni tutuksi ja totta kai sitä käyttää itseään mallikappaleena. Koska en itse ole joutunut tappeluihin tai vastaaviin väkivaltaisiin tilanteisiin, sitä tietysti olettaa, että selvästikään pelien väkivaltaisuudella ei ole ollut vaikutusta minuun. Samoin nuoruudessani lukemissani pelilehdissä pidettiin itsestään selvänä, että syytökset videopelien raaistavasta vaikutuksesta ovat väärinkäsityksiä henkilöiltä, jotka eivät itse harrastaneet pelaamista.

Kuten useimpia nuoruuden totuuksia, tätäkin käsitystä joutuu uuden tiedon valossa hieman tarkistamaan.

Mediaväkivalta ei yksin tee kenestäkään hirviötä

Kun takavuosina sattui kouluammuskeluja, haluttiin tietysti löytää jokin selitys sille, mikä saa tavallisen nuoren surmaamaan joukoittain kavereitaan. Yhtenä syyllisenä esille nostettiin erilaiset räiskintäpelit, joita hirmutekoihin syyllistyneet tyypit olivat pelanneet. Pelikansa älähti – eiväthän pelit ole tehneet heistäkään tappajia.

Totta onkin, että syytä kouluammuskelujen kaltaisiin tragedioihin on etsittävä laajemmin kuin pelkästä tekijän harrastuskentästä. Lapsuuden ikävät kokemukset, perheen kokonaistilanteeseen liittyvät taloudelliset ongelmat, kaveruussuhteiden puute ja syrjiminen, lapsen ja vanhempien välinen vaikea suhde, mielenterveysongelmat ja yhteiskunnallisen sosiaalisen tuen puute ovat yhtälailla merkittäviä tekijöitä. Äärimmäisiä tekoja tapahtuu, kun tällaiset riskitekijät kasautuvat yksittäisen ihmisen elämässä.

Toisaalta mediaväkivallan vaikutukset eivät näy vain väkivaltaisina tekoina, vaan tutkija Andersonin mukaan myös muutoksina yksilön mielikuvissa, ennakkoluuloissa, sallivampana suhtautumisena väkivaltaan (turtuminen), sosiaalisen ongelmanratkaisun malleissa, uskomuksissa maailman vihamielisyydestä ja aggressiivisempana käyttäytymisenä. Vaikka en siis itse olekaan tappanut ketään, niin asenteissani on todennäköisesti tapahtunut myötätuntoisuuden ja anteeksiantavuuden vähentymistä ja väkivaltaisuuden suosimista.

Väkivallan laadusta

Usein kuultu totuus on, että pelien väkivaltaisuus on pahempaa kuin vaikkapa elokuvien, koska peleissä katsoja on aktiivinen toimija. Kyse ei ole pelkästään siitä, että peleissä väkivalta aiheutuu pelaajan valinnasta (koska muita vaihtoehtoja pelissä etenemiselle ei ole). Kyse on myös siitä, että näin pelaaja samaistuu väkivallan tekijään sen sijaan, että hän tuntisi empatiaa väkivallan uhria kohtaan. Pelien maailmassa syntyy myös usein vaikutelma, että väkivalta on hyväksyttävää ja sen käyttö on menestyksellisestä. Pelissä esiintyvät sivuhahmot eivät esimerkiksi piittaa siitä, kuinka paljon väkivaltaa pelihahmo käytti jonkin pelin kohdan selvittämiseen.

Andersonin tutkimusten mukaan väkivallan esittämistavalla ei ole juurikaan merkitystä. Kivat värit, hilpeä musiikki, söpöt hahmot ja karikatyyrinen väkivallan esittämistapa eivät vähennä peliväkivallan vaikutusta. Autonominen hermostomme reagoi aggressioon samalla tavalla riippumatta siitä, miten paljon ruudulla lentää verta.

Väkivalta kokoperheen roolipeleissä

Andersonin tutkimustulosten mukaan peliväkivalta vaikuttaa myös aikuisiin. Nykyaikana on kuitenkin muodissa suojella lapsia ja sallia aikuisille vapauksia, joten on helpompi pyrkiä rajoittamaan peliväkivallan esiintymistä kuin pyrkiä kieltämään se kokonaan. Niinpä kiinnitän seuraavassa huomiota väkivallan esiintymiseen lasten kanssa pelatuissa roolipeleissä eli ns. kokoperheen peleissä.

Ensinnäkin kuvittelin aina, että iso ongelma on väkivallan esittämistapa. Että lapsi traumatisoituu, jos kuvailen sille, miten lasersäde höyrystää lihaa tai millaista rutinaa miekan terä pitää leikatessaan tiensä kudosten läpi. Niinpä olen pyrkinyt kuvailemaan asiaa abstraktisti kestopisteiden vähenemisenä tai vihollisten ”nujertamisena”. Uuden tiedon valossa tämä etäännyttäminen ja pelkistäminen ei riitä: ongelma on väkivallan esiintyminen keskeisenä ongelmanratkaisukeinona ja siitä palkitseminen.

On itse asiassa hullua, että olen ajatellut lasten pystyvän keskittymään paremmin toiminnallisiin peleihin (mikä on tarkoittanut usein myös taistelemista), kun taas aikuisten kanssa olemme pelanneet pelejä, joissa väkivalta traumatisoi käyttäjänsä ja väkivallan käyttämisestä tapaa aiheutua vain lisää ongelmia. Pelimaailma on ikään kuin ollut realistisempi aikuisten peleissä, vaikka juuri lastenhan olisi hyvä oppia totuuksia maailmasta.

En tarkoita tällä sitä, että haluaisin poistaa lastenpeleistä mielikuvitukselliset elementit. Uskon, että sadunomaiset elementit voivat tarjota mahdollisuuksia vaikkapa kohdata pelkonsa ja olla rohkea. Sanon vaan, että olemme hakoteillä, jos ainoa keino osoittaa olevansa rohkea on vetää jotakuta turpaan.

Ikävä sanoa, mutta jos näitä viime vuosina julkaistuja kotimaisia kokoperheen roolipelejä katsoo, niin aika vahvasti väkivalta on niissä esillä. Etenkin Myrskyn sankareissa vastaan tulee toistuvasti tilanteita, joissa peliteksti (ja pelin säännöt) ei anna muuta vaihtoehtoa kuin turvautua väkivaltaan. Samoin pelin hahmonkehitys on sidoksissa siihen, että pelihahmot voittavat vihollisensa taistelussa ja käyttävät taistelupainotteisia erikoiskykyjään.

Astraterra pärjää vertailussa paremmin, joskin siinäkin sekä säännöistä että hahmon varusteista merkittävä osa on omistettu erilaisille taisteluvälineille. Hirviöluettelossa monen otuksen kohdalla mainitaan väkivallattomia keinoja selvitä otuksista (mm. petolukin viehtymys mahan rapsutteluun tai rantaleijonan inho saippuavettä kohtaan), mutta valitettavasti peli ei mitenkään ohjaa pelaajia keksimään pelin aikana tällaisia ratkaisuja.

Tästä eteenpäin

Videopelien puolella ongelmana on väkivaltaisten pelien helppo saatavuus ja vanhemman sukupolven verrattain vähäinen tietämys pelikulttuurista. Nämä eivät juurikaan koske kokoperheen roolipelejä, joita pelataan tyypillisesti vanhemman (ja kokeneemman) johdolla. Roolipelien puolella suurin haaste on nähdäkseni pelien asetelmat, joissa pelihahmot ovat väkivallan ammattilaisia ja pelisäännöt käsittelevät pääasiassa väkivaltaisia tilanteita.

Asiassa päästään eteenpäin, kun opimme kannustamaan pelaajia etsimään väkivallattomampia ongelmanratkaisukeinoja ja tuomalla esille väkivallan käyttämisen usein haitallisia seurauksia. En sano, että tämä olisi helppoa, koska kun väkivaltaisesta asetelmasta poistetaan väkivallan käyttö, niin ongelmien ratkaiseminen on yhtäkkiä paljon hankalampaa. Voikin olla, että tässä hommassa olisi helpompi aloittaa tyhjältä pöydältä sen sijaan, että yrittää taivuttaa nykyisiä pelejä väkivallattomampaan suuntaan.