Lueskelin tuossa hiljattain Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (Kirjapaja, 2015) -artikkelikokoelman. Kirja pyrkii oikaisemaan väärinkäsityksiä tieteentekijöiden ja kirkonmiesten välisistä suhteista. Sitä lukiessani rupesin kuitenkin itse ajattelemaan millaisia valheita on luvallista kertoa.
Darwinin uskoontulo kuolinvuoteella
Kirjan lukuisten artikkelien joukosta mieleeni jäi erityisesti James Mooren artikkeli, jossa hän käsitteli luonnontieteilijä Charles Darwinin mahdollista uskoontuloa tai palaamista kristinuskoon kuolinvuoteellaan. Torpattavan myytin pohjana on Lady Hopen (Elizabeth Cotton) lehtikirjoitus tällaisesta keskustelusta Darwinin kanssa.
Mooren analyysi päättyy siihen, että suurella todennäköisyydellä lehtikirjoitus on sepitettä (sen kuvaamat yksityiskohdat Darwinin asunnosta ovat tosin hyvin tarkkoja). Lady Hope tunnettiin evankelistana ja teksti ilmestyi uskonnollisessa sanomalehdessä. Epäilemättä tarkoituksena oli osoittaa kristinuskon totuuksien suuruus tieteellisiin tuloksiin verrattuna. Samalla saatiin kristinuskolle nimekäs puolestapuhuja – julkkisten paljastuminen uskovaisiksi on aina ollut merkittävä uutinen.
Lady Hopen lehtikirjoitus on minusta inhottava valhe. Kertomus tanskalaisten kansalaistottelemattomuudesta juutalaisten pelastamiseksi (ks. myös aikaisempi blogaukseni aiheesta) on yhtälailla historiallisesti epätosi kertomus, mutta pidän sitä ylevänä tarinana. Koitan selittää, mistä tämä ero johtuu.
Myytti kertoo tärkeimpiä totuuksia
Olen tässä blogissani kirjoittanut paljon myyteistä, joten lienee paikallaan muistuttaa mitä tarkoitan sillä. En nimittäin tarkoita sillä samaa kuin Galileo tyrmässä –kokoelman kirjoittajat eli tarinaa, jonka yleisen uskomuksen mukaan luullaan olevan totta, vaikka oikeasti se ei sitä ole. Käytän käsitettä enemmän antropologian ja teologian tapaan, eli myytti on kertomus yhteisön perustavista arvoista ja keino jäsentää ympäröivää todellisuutta selkeäksi maailmankatsomukseksi.
Uskon, että ihmismieli on erityisellä tavalla virittynyt tarinoille. Kenties tämä johtuu siitä, että hyvä tarina vetoaa järjen lisäksi myös tunteisiin ja mielikuvitukseen. Se pistää ajattelemaan eikä vain vastaanottamaan faktoja. Myyttiset tarinat toimivat samaan tapaan kuin tieteelliset käsitteet tai kuvat – ne pakkaavat paljon informaatiota mahdollisimman pieneen tilaan. Tämän vuoksi niihin liittyy aina tulkinnanvaraisuutta ja ne ovat kontekstistaan riippuvaisia.
Tiedonpakkaamisfunktion vuoksi myyteissä on tilaa vain välttämättömälle informaatiolle. Tarinaan liittyvistä yksityiskohdista jäljelle jäävät vain välttämättömät, muut osat saavat vaihdella kertojan mukaan. Näin myyteistä tulee ajattomia: vuosituhansia vanhat tarinat, kuten vaikkapa tuhlaajapoika-vertaus, toimivat tänäkin päivänä, koska keskeiset juonenkäänteet eivät ole kiinni historiallisissa yksityiskohdissa.
Myyttien tehtävä – sikäli kun sellaista voi määritellä tulkitsijasta erillään – on kertoa sellaista, mitä on hyvin hankala ilmaista millään muulla tavalla. Ne ovat havainnollistuksia jostakin suuremmasta totuudesta. Siten ne antavat suuntaa ihmisen elämälle ja maailmankatsomukselle. Siksi ihmiset tarvitsevat ja käyttävät niitä edelleen.
Kun vertaamme kertomusta Darwinin kääntymyksestä tähän myytin määritelmään, huomaamme että se jää pahasti alamittaiseksi. Tarinan keskiössä on Charles Darwin, historiallinen henkilö, eikä suinkaan jokin arkkityyppinen hahmo tai yhteisö. Siitä on myös hankala löytää elämänohjetta, jonka varassa kuulija voisi suunnistaa. Sen takia se jää väitteeksi tietystä ihmisestä, jonka paikkaansa pitävyydestä voimme kiistellä. Toki myyttikin voi herättää kiistelyä, mutta tällöin keskustelu käydään tyypillisesti kertomuksen syvällisestä (moraalisesta) sanomasta eikä sen pintatason historiallisuudesta.
Kommunikaatio perustuu luottamukseen ja kunnioitukseen
Asiaan vaikuttaa myös ihmisten välisen kommunikaation luonne. Kommunikaation onnistuminen nimittäin vaatii luottamusta siihen, että keskustelukumppani puhuu totta. Jos epäilemme toisen valehtelevan, emme usko mitä hän sanoo eikä kommunikaatio näin ollen varsinaisesti onnistu.
Tämän takia koen hyvän asian nimissä valehtelun erittäin haitalliseksi. Jos evankelista oli valmis valehtelemaan tässä kohtaa Darwinista, niin eiköhän hän olisi voinut valehdella muistakin asioista. Ja ihminenhän valehtelee saadakseen jotain etua itselleen, eikä kukaan halua olla hyväksikäytettävänä. Näin valhe johtaa kommunikaatioyhteyden katkeamiseen. Sen sijaan erimielisyys elämän tarkoituksesta tai muista maailmankatsomuksellisista asioista voivat pahimmassakin tapauksessa osoittautua vain käsittämättömiksi, josta keskustelun jatkamiselle on olemassa ainakin mahdollisuus.
Mythopoeia 
Kristinuskon insider-kokemus oli Darwinin aikaan varsin ahdistunut ja ahdistettu; nykynäkökulmasta on ehkä hieman hankalaa eläytyä siihen, että miksi ne välittivät niin helvetisti siitä, että mitä joku naturalisti sanoo, mutta tämä johtuu käsittääkseni siitä, että kristinusko ei tuolloin ollut vielä tehnyt pesäeroa ”oikeaan” maailmaan nähden. Tänä päivänähän kaikki ymmärtävät sellaisella implisiittisellä tasolla, että arkinen elämä luonnontieteineen on erikseen, ja sisäinen hengellinen elämä on sitten oma asiansa – osataan siis kaksoisajatella paljon paremmin, ja ollaan totuttu siihen että tavallisilta ihmisiltä ja tieteeltä ja niin edespäin on turhaa odottaa tukevia lausuntoja hengellisille totuuksille. 1800-luvun lopulla tämä oli kuitenkin ihan eri tavalla kova paikka ihmisille, jotka olivat tottuneet ajattelemaan, että kirkko ja valtio ja yliopistolaitos ja sivilisaation voimat siis ylipäätään muodostivat kauniin kokonaisuuden, joka vetää samaan suuntaan. Ei ole helppoa luopua siitä, että viisaatkin ihmiset ovat kanssani samaa mieltä uskonnosta, ja tämän takia Lady Hope kait valehteli.
Mutta mutta, tästä myytti-asiasta piti kommentoimani, että hyvin sanottu. Itse tapaan sanoa tästä asiasta näin (olet varmaan kuullut tämän joskus): ihmisen kognitiiviset kyvyt toimivat narratiivien kautta, koska tapa jolla opimme on narratiivinen (se siis perustuu esimerkkeihin ja muistoihin ja yhtäläisyyksien havaitsemiseen kokemuksen ja käsillä olevan tilanteen välillä), ja tämän vuoksi tarinoilla on niin hirvittävän voimakas vaikutus siihen, miten käsitämme asioita. Puhun usein kognitiviisesta työkalupakista, joka koostuu kaikista niistä narratiivisista malleista, joiden välillä ihminen voi valita sovitellessaan havaintojaan kokemuksiinsa.
Tämä kysymys tarinoiden ”totuudellisuudesta” ja siitä että mikä on hyvä myytti ja mikä on huono myytti pohjaa nähdäkseni tähän narratiivin kognitiiviseen funktioon siinä mielessä, että kun puhumme tosista myyteistä ja epätosista myyteistä, tarkoittaen molemmissa tapauksissa tarinoita jotka eivät ole kirjaimellisesti totta, niin se mikä tekee jostakin tarinasta ”toden” vaikka se ei olekaan totta, on sen kognitiivinen utiliteetti: tarina on siis hyödyllinen, ja täten se nähtävästi kätkee sisäänsä jonkinlaisen totuuden, vaikka se ei olekaan kirjaimellisesti totta.
Tässä mielessä kaunis kansallismielinen tarina on usein hyödyllinen vaikkei olekaan totta. Sama pätee mielestäni kuitenkin myös tähän Lady Hopen tarinaan – se on hyödyllinen myytti kuulijoilleen, jotka painiskelevat alemmuuskompleksinsa kanssa tieteen äärellä. Se auttaa heitä luottamaan siihen, että myös viisaat ihmiset kuten Darwin uskovat kyllä sisimmässään Jeesukseen, vaikka saattaisivatkin arjessa sanoa jotain muuta. Sinulle se ei ehkä näyttäydy niin väkevänä, koska et tarvitse tätä sanomaa, vaan näet sen enemmänkin säälittävänä propagandana – että jos kristinusko ei voi seistä ilman vetoamista Darwinin auktoriteettiin, niin johan on surkeaa.
Jos epäilet edelleen sitä, että tämä Darwin-tarina on todellakin myytti, niin mietipä sitä että Einsteinista kerrotaan täsmälleen samanlaisia tarinoita – yksi myytin antropologisista tuntomerkeistähän on tämä kertautuvuus. (Esimerkiksi tarina nuoresta yliopisto-opiskelijasta, joka todistaa Jumalan olemassaolon ateistiselle professorille. Tarinan punchline on se, että tämä opiskelija ei ollut kukaan muu kuin Albert Einstein.) Kristityillä on selkeästi ollut aina Darwinin ajoista asti tällainen kipuileva tiedesuhde, jota lääkitään sillä, että tieteen supertähtiä maalaillaan hyvin kärkkäästi oman leirin jäseniksi. Se myyttinen ydinsanoma näissä tarinoissa on aina se sama, eli että ”fiksutkin ihmiset uskovat, joten ei sinunkaan uskossasi ole mitään väärää”. Onhan se siis auktoriteettiin nojaavaa propagandaa, mutta sekin on yksi totuus tässä maailmassa, että ihmiset kuuntelevat niitä joita kunnioittavat, ja että nykyihminen kunnioittaa lopun perin tiedettä. Nämä myytit elävät siksi, että ne kertovat kristitylle tärkeää tarinaa siitä, miten uskonto on kuitenkin se salainen mestari tieteen takana.
Minusta myyttien olisi hyvä olla selkeästi epähistoriallisia juuri tällaisten sekaannusten välttämiseksi. Jos Lady Hope olisi kirjoittanut tarinan siitä, miten viisas ihminen saavuttaa kaiken tiedon ja sitten lopuksi kumartaa Kristukselle, niin en olisi lainkaan tuohtunut. Se ei olisi valhe siinä mielessä, että siinä sanottaisiin paikkaansapitämättömiä väitteitä historiallisesti eläneistä henkilöistä. Ymmärrän siis Lady Hopen motiivia, mutta en arvosta hänen toimintatapojaan.
Olen samaa mieltä siitä, että oman leirin jäseniksi kirjaaminen on usein auktoriteettipropagandaa, mutta voi se olla muutakin. Itse esimerkiksi kiinnostun aina, kun käy ilmi että joku kulttuurialan toimija on vakaumuksellinen kristitty. Tämä ei johdu siitä, että ”kiva kun tuo kulttuurityyppikin on uskovainen, joten minäkin kristittynä saan harrastaa kulttuuria” vaan että nämä tyypit toimivat oman olemiseni ja toimintani vertauskohtina. Se siis herättää ajatuksia ja laittaa pohtimaan sen sijaan, että se olisi automaattinen oikeutus omalle toiminnalle. Samalla tavalla voisin kuvitella, että tiedemiehissä ei ole pelkästään kyse ”fiksuista ihmisistä” sinänsä, vaan suhtautumisesta tieteeseen ja tietoon ylipäänsä.