Kirjoja Raamatun naisista

Lueskelin tässä keväällä kolme kirjaa, jotka käsittelivät Raamatun naishahmoja. Kunkin kirjan lähestyi aihettaan eri tavalla, mutta vain yksi niistä tuntui varsinaisesti toimivalta.

Miesten kirjoittamia, naisten lukemia

Raamattu on kokoelma tekstejä, jotka ovat miesten kirjoittamia, joissa esiintyy pääasiassa miehiä ja jotka on kirjoitettu miesten luettavaksi. Tämä historiallinen fakta johtuu jo siitäkin, että luku- ja kirjoitustaito on viime vuosisatoja lukuunottamatta ollut miesten etuoikeus. Toki miehistäkin vain varakkaimmat ja muutoin yhteiskunnallisesti tärkeässä asemassa olevat ovat saaneet lukutaito-opetusta. Teksteissä esiintyvistä Raamatun henkilöistä valtaosa on myös yhteiskunnallisia vaikuttajia, mikä entisaikaan edellytti miehen asemaa.

Naisten oikeuksien parannuttua ja eritoten viime vuosikymmenien feministisen trendin myötä erilaiset naiskirjoittajat ovat alkaneet tutkia Raamatussa esiintyviä naishahmoja tarkemmin. Tällaiset uudet näkökulmat ovat arvokkaita, koska ne tekevät tutuksi käyneen tekstin uudelleen tuoreeksi. Ne auttavat löytämään uusia merkityksiä ja rikastuttavat tulkintaperinnettä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naishahmojen tutkiminen olisi yksinuottista. Lukemieni kirjojen perusteella niihin voi löytää monta erilaista tulokulmaa. Osa näistä toimii paremmin kuin toiset.

Näkökulmia naisiin

Dorothee Söllen Raamatun vahvat naiset -teos (2003, suom. 2004) on lukemistani teoksista tekstiuskollisin. Se esittelee Raamatun naishahmoja sellaisina kuin he kertomuksissa esiintyvät. Söllen teos on ikään kuin kokoelma juonitiivistelmiä. Toki juonitiivistelmän tekeminenkin antaa tilaa kirjoittajan luovuudelle ja tulkinnalle, mutta toiminnan rajat ovat ahtaat. Tällainen lähestymistapa on varmasti hyödyllistä sellaiselle, joka ei vielä tunne Raamatun tekstejä, mutta henkilökohtaisesti sain teoksesta lopunperin varsin vähän irti.

Tuoksuva öljy (2005, suom. 2009) on Ylva Eggehornin teos, joka on edelliseen verrattuna huomattavasti henkilökohtaisempi. Eggehorn kuvaa usein omia kokemuksiaan tekstien parissa. Lisäksi monet hänet kuvauksistaan ovat liki kaunokirjallisia. Hän siis ikään kuin luo uuden tarinan Raamatun kertomusten antamien ainesten pohjalta. Hän myös hieman yllättävällä tavalla yhdistelee muutamia Uuden testamentin naishahmoja yhdeksi ja samaksi henkilöksi. Eggehornin käsissä naishahmojen kertomukset kantavat omaa sanomaansa, joten teos hipoo hartauskirjallisuuden rajoja.

Outi Lehtipuu puolestaan poimi suurennuslasin alle kaikki Raamatun tärkeimmät äitihahmot. Raamatun äidit (2011) lähestyy aihettaan historiallis-kriittisesti eli pyrkii tekstien taakse jäävään historian tapahtumiin. Lehtipuu ei niinkään tulkitse tekstejä vaan esittää niiden tiimoilta lukijalle lukuisia kysymyksiä, joihin tekstit eivät anna vastauksia. Raamatun äitejä ei tässä teoksessa katsella niinkään uskon kuin nykypäivän arkisten naisten kannalta: naisten ongelmat nähdään maallisina eikä hengellisinä.

Kertomuksen oikeasta lukutavasta

Ne teistä, jotka olette seuranneet blogiani pidempään varmaan arvaatte, että pidän Eggehornin lähestymistapaa näistä kolmesta mallista onnistuneimpana. Asiaan toki vaikuttaa se, että olen itse Raamattua arvostava kristitty ja Eggehornin tulkinnat ovat linjassa tämän kanssa. Hartauskirjallisuus on itselleni merkityksellisempää kuin historiatutkimus. Asiaan vaikuttaa kuitenkin myös se, millaisten tekstien äärellä tässä ollaan.

Raamattu on kirjakokoelma, johon sisältyy historiakertomusten lisäksi myös esimerkiksi runoutta, julistusta ja kirjetekstejä. Kirjojen käsittelemät naishahmot on muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta poimittu nimenomaan kertomusaineiston joukosta. Tämän takia naishahmojen tutkiminen kertomuksina on sujuvampaa kuin yritykset tunkeutua kertomusten taakse jäävään historiaan. Tuosta historiasta meillä on hyvin vähän Raamatun ulkopuolista tietoa, eikä se ole kertomuksen itsensä kannalta olennaistakaan. Kertomus on itsenäinen kokonaisuus eikä kappale tieteellistä historiankirjoitusta. Niinpä Lehtipuun lukuisat tekstille esittämät kysymykset ovat kertomuksen kannalta epäolennaisia, eikä niille myöskään löydy vastauksia vajavaisesta historiantuntemuksesta.

Kenties kyse on pitkän tulkintaperinteen painosta. Toki Raamattua voi lukea ilman uskonnollista viitekehtystä, mutta hieman erikoiselta se tuntuisi. Uskonnollinen teksti ja historiallinen teksti ovat ilman muuta olleet muinaisesta juutalaisesta näkökulmasta sama asia, kun kyse on ollut kansan pyhästä historiasta. Silti viimeistään Uuden testamentin puolella alkaa esiintyä selkeää käsitystä siitä, että tekstit on kirjoitettu hengellistä tarkoitusta varten eikä kattavan historiallisen kuvauksen nimissä. Niinpä esimerkiksi naiskertomuksissa usein esiintyvän lapsettomuuden hengellisen ulottuvuuden ohittaminen ja sen käsittely pelkkänä naisten arkisena murheena on kitkaa herättävä ratkaisu. Nykynaisten lapsettomuushuolet ovat toki sinänsä tärkeitä, mutta Raamatun kertomuksissa ei ole kyse niistä.

Tekstityypin luonnetta kunnioittamaton historiallinen lähestymistapa saa myös sinänsä tärkeän naisasian näyttämään pakotetulta. Tekstiltä vaaditaan vastauksia kysymyksiin, joita teksti itsessään ei herätä. Eggehornin tulkintatyyli sen sijaan avaa tekstistä uusia merkityksiä, joiden voi nähdä olevan tekstissä vaikka niitä ei olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi. Hän nostaa esille kiinnostavia raamatunhenkilöitä tarinoineen, jotka vain sattuvat olemaan naisia. Näin Raamatun naishahmoja on helpompi arvostaa heidän itsensä vuoksi eikä vain sukupuolensa edustamisen nimissä.