Kirjoitin viime vuoden alussa suurimpia painosmääriä saaneista kotimaisten kirjojen listasta. Sen jälkeen olen saanut käsiteltyä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja nyt vuorossa on Seitsemän veljestä.

Näkökulman valintaa

Tutustuin itse Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teokseen yläkoulussa (tai lukiossa?), jolloin se kuului pakolliseen opintomäärään. Tämä kertoo omaa sanomaansa kirjan asemasta suomalaisessa kulttuurissa: se ei istu kansankunnan kaapin päällä Kalevalan tavoin, vaan on oikeasti kulunut lukijoiden käsissä.

Suuren suosionsa vuoksi Kiven merkkiteoksella on laaja vaikutushistoria. Sitä voisi tutkia tyylilajin näkökulmasta, sillä teos sekoittaa kiinnostavasti romaanin ja näytelmäkirjallisuuden elementtejä. Sitä voisi lukea myös suomalaisuuden peilinä, sillä ovathan Jukolan veljesten edesottamukset päätyneet jopa lentävinä lauseina poliittiseen kielenkäyttöön. Teoksessa käsitellään myös veljesten uskonnollisuutta ja luontosuhdetta, joista kumpaakin voisi analysoida pitkästi.

Näiden lukuisten eri näkökulmien sijaan etenen helpoimman tien kautta: Kirjoitan siitä, miten teos avautui minulle eli millaisen tulkinnan minä siitä muodostin. Tämän suomalaisen kirjallisuuden klassikoiden lukemiseni tarkoitushan ei ole niinkään tehdä syväanayysiä, vaan antaa teosten puhua minulle sellaisina kuin ne omassa kokemusmaailmassani avautuvat.

”Osoittakaat mitä miehuus voi”

Seitsemän veljestä on omaan silmääni kasvukertomus, joka kertoo siitä, miten Jukolan vintiöistä tulee vähitellen yhteiskuntakelpoisia miehiä. Vaikka Kivi on onnistunut kuvaamaan seitsenpäisen veljesjoukon eläväisesti, on siinä käytännössä vain yksi protagonisti, Juhani. Hänet nostetaan heti teoksen alkupuolella veljesten johtajaksi ja häntä muut seuraavat, hyvässä ja pahassa. Muut veljekset antavat kyllä ajoittain Juhanille aineksia päätöksentekoon, mutta kertaakaan muut eivät varsinaisesti äänestä Juhania kumoon tai muutoin toimi itsenäisesti.

Kasvukertomuksen vaikutelma syntyy paitsi siitä, että veljesten suhde yhteiskuntaan muuttuu, myös siitä, että muutos tapahtuu vähitellen. Vielä viimeisessä luvussakin kuvataan, miten etenkin Juhani ja Simeoni jatkavat kamppailuaan omia luonteenheikkouksiaan vastaan. He eivät siis muutu yllättäen eri miehiksi, vaan etenevät vähitellen ja ottavat ajoittain myös takapakkia.

Romaanin alussa veljekset ovat vastakkain kaikkien kanssa: he eivät suostu lukkarin opetukseen vaan karkaavat ja laulavat pilkkalauluja kiertävälle romaniperheelle. Esivallan rangaistuksen pelossa he muuttavat edesmenneen isänsä talosta Impivaaran korpeen. Siellä helpon elämän seuraaminen ja holtiton alkoholin käyttö johtavat talon palamiseen, joten veljekset joutuvat eeppiseen talviyön juoksuun sudet kintereillään. Tästä alennustilasta veljekset lähtevät vähitellen parantamaan asemiaan, kun he rakentavat Impivaaran talon uudestaan, ryhtyvät viljelemään maata ja hankkivat lopulta sen lukutaidonkin. Kehitys ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti, vaan monen vastoinkäymisen kautta: metsästysonnettomuus, viinankeitto, joukkotappelu ja katovuodet uhkaavat nujertaa heidät kerran toisensa jälkeen. Veljekset eivät selätä ongelmiaan Saarijärven Paavon tyyneydellä, vaan he luotaavat epätoivon syvyyttä ja harkitsevat luovuttamista moneen kertaan. Kaksi askelta eteenpäin, yksi taakse.

Veljekset eivät liioin etene kehityksessään pelkällä omalla sisullaan, vaan usein myös onnenkantamoinen ja vieraiden apu siivittävät heitä eteenpäin. Härkien kanssa sattunut kuuluisa metsästysonnettomuus tuo veljesten niskaan korvausvelvollisuuden, josta selvitäkseen he tarttuvat ensi kertaa maanviljelykseen. Joukkotappelun rangaistuksesta he selviytyvät ainoastaan nimismiehen suopeuden takia, joka ei suostu käymään oikeutta veljeksiä vastaan. Veljekset eivät siis ole virheettömiä hyveellisiä sankareita, jotka selviytyvät vastoinkäymisistään oman jaloutensa vuoksi, mutta eivät he liioin ole hulttioita, jotka pääsevät aina pälkähästä pelkällä juopon tuurilla. Juuri tästä romaanin realistinen vaikutelma syntyy: heidän kasvunsa on hyvin inhimillistä.

Sovintoon yhteiskunnan kanssa

Teoksen loppupuolella veljekset pääsevät sovintoon kaikkien entisten riitakumppaniensa kanssa. Jukolan Jussi on lopultakin löytänyt hyvän paikkansa yhteiskunnassa ja vaikka hän joutuukin epilogissa vielä kamppailemaan oman tulisen luontonsa kanssa, eivät sen seuraukset enää sanele hänen valintojaan toisin kuin teoksen alussa. Kiinnostavaa on se, miten avomielisesti yhteiskunta suhtautuu veljeksiin: kukaan ei pidä vihaa, vaan pikemminkin he ottavat entiset vintiöt avosylin vastaan. Tätä mielenmuutosta ei suuremmin selitetä, vaan se otetaan annettuna.

Näin ollen Seitsemän veljestä -teoksen maailmankuva on kovin optimistinen. ”Ahkeruus kovankin onnen voittaa” toteaa Aapo sanoen ääneen, mikä tuntuu olevan teoksen kantava sanoma. Teos kuvaa korostuneesti vapaiden miesten maailmaa, jossa naisille ei ole kuin muutama pieni sivurooli. Siinä maailmassa työnteko vie lopulta vaikeuksien kautta voittoon ja lannistumattomuus kukistaa monet paheet. Yhteiskunta on valmis ottamaan vanhoja muistelematta vastaan jokaisen, joka haluaa palata sen rehdiksi täysivaltaiseksi jäseneksi.

Kiven romaani painottaa suorastaan oikeistolaisesti ihmisen omaa vastuuta ja mahdollisuutta menestyä. Kiven aikalaisella Minna Canthilla oli paljon pessimistisempi kuva yhteiskunnasta, jonka normien uhrina ihminen ponnisteluistaan huolimatta usein murskautui. Toisaalta Kiven teosta voi lukea myös eräänlaisena yhteiskunnallisena vetoomuksena, jonka mukaan hulttioillekin on annettava mahdollisuus parantaa tapansa sen sijaan, että heidät leimataan pysyvästi menneiden tekojen vuoksi. Ihmisessä itessään on muutosvoima, mutta ilman armoa se ei koskaan pääse puhkemaan kukkaansa.