Sain kuin sainkin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luettua ennen itsenäisyyspäivää, jotta saatoin sitten katsoa elokuvan kirja tuoreessa muistissa. Pohdiskelen molempia kansallisen kulttuurin vaikuttajina.

Kaikkien tuntema teos

Tuntematon sotilas on Seitsemän veljestä -romaanin tavoin tullut vastaani jo oppivelvollisuusvuosieni aikana. Mieleeni on jäänyt Linnan nolot yritykset kirjoittaa sotakentän ääniefektit kirjalliseen muotoon.

Po, pou, pou, pou… uuuu… uuuuuu…
Liikkeelleeee…
Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa…
Lääkintämiehee… eet…
Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa.

Seuraava merkittävä muistijälkeni Linnan teoksen tiimoilta on Kansallisteatterissa esitetty Kristian Smedsin ohjaama näyttämösovitus. Vesilammikossa marssivat sotilaat, pesukoneiden rusikoiminen ja murtuneen miehen laulu Petroskoissa olivat juuri sellaisia luovia ratkaisuja, jotka saivat omat ajatukseni vinhasti liikkeelle.

Luulen, että monella muulla suomalaisella on vähän samankaltainen suhde Tuntemattomaan sotilaaseen. Olemme nähneet siitä vuosien saatossa monenlaisia eri tulkintoja, jotka uhkaavat ottaa alkuperäisteoksen paikan. Tai oikeammin sanottuna toisten tekemät tulkinnat jyräävät meidän oman tulkintamme, jonka olemme aikoinaan luoneet alkuperäisteoksen äärellä.

Tämä tietysti kertoo romaanin suuresta suosiosta. En usko, että se on parin viime vuosikymmenen aikana noussut myyntitilastoissa kolmen kärkeen (ks. lista), mutta veikkaan, että keskiverto kansalainen tuntee sen juonenkäänteet paremmin kuin minkään muun suomalaisen kirjallisuuden teoksen. Tuntemattoman sotilaan kulttuurihistoriallinen vaikutus on viimeisten 50 vuoden aikana ollut ylivertainen, eikä tuleva Suomen satavuotisjuhlinta ainakaan vähennä sitä.

Luin teoksesta vuonna 2010 tehdyn juhlapainoksen, johon oli liitetty mukaan muutamia Väinö Linnan kirjoittamia esseitä 1950-luvulta. Niiden mukaan kirjan suosio lähti nousukiitoon jo pian julkaisemisen jälkeen, kun Helsingin Sanomien kriitikko lyttäsi teoksen ja ”voimakas vastareaktio” asettui puolustamaan sitä. Ristiriitainen vastaanotto johti sitten suuremman yleisön tutustumaan itse teokseen ja ilmeisesti arvostamaan sitä.

Myyttejä kaatamassa

Suomalaisen kirjallisuuden suunnannäyttäjiin kuuluu kaksi erilaista kuvausta sodasta. Vänrikki Stoolin tarinoissa uljaus, rohkeus ja uhrialttius esitetään keskeisinä sotilaiden hyveinä. Tuntematon sotilas puolestaan on lähestymistavaltaan realistinen ja dokumentaristinen. Se kuvaa jatkosotaa tavallisen sotilaan näkökulmasta, joten sodan kulku ja sen strategiset ulottuvuudet jäävät teoksessa käsittelemättä. Sotilaiden kurjat olot ja ponnistelut vailla suurempaa päämäärää nousevat sen sijaan keskeiseen rooliin. Tämä myös osaltaan selittää teoksen upseerivastaisuutta: rintamamiesten kapeasta näkökulmasta upseerien käskyt eivät näytä mielekkäiltä. Taisteluissa menestymisen tai häviämisten syitä ei käydä läpi, koska sellaiset asiat eivät koske yksittäisen sotilaan kokemusta.

Väinö Linnan kuvaamat sotilaat eivät ole uljaita isänmaan puolustajia, vaan pikemminkin pilkkaavat isänmaallisia arvoja tai ”sotahulluutta”, niin kuin Linna itse sitä esseissään kutsuu. Vanhala hihittelee kuulemalleen kotimaiselle sotapropagandalle, Lahtinen pitää koko reissua ryöstöretkenä, Rahikainen laistaa rivistä ja kulkee omilla reissuillaan minkä ehtii, Rokka tekee vain sen mitä pitää välttämättömänä taisteluiden hoitamiseksi, eikä kukaan arvosta saamiaan urhoollisuusmitaleja. Kurinalaisuus, jota voisi myös pitää keskeisenä sotilaan hyveenä, ei liioin merkitse näille miehille mitään. Vänrikki Kariluoto on joukon ainoa poikkeus: hän uskoo isänmaan asiaan, mutta ei sotilasjohtajana saa kummoista tulosta aikaan ja siten enemmän ressukka kuin sankari.

Linnan romaani ei kuitenkaan ole pelkästään dekonstruktionistinen. Jos hän purkaakin myytin urhoollisesta suomalaisesta sotilaasta, pystyttää hän sen tilalle myytin suomalaisesta miehestä. Monenlaisissa tilanteissa menestyvänä päähenkilönä esiintyvä alikersantti Rokka on tämän miehenmallin paras esimerkki, mutta myös vänrikki Koskela, alikersantti Lahtinen ja sotamies Määttä heijastelevat samanlaisia luonteenpiirteitä. Tämä suomalainen mies on tosipaikan tullen rohkea ja taipumaton, ei suostu kunnioittamaan esimiehiään ja hoitaa annetut tehtävät velvollisuudentuntoisesti. Hän siis tekee mitä täytyy (so. mitä hänen odotetaan tekevän), mutta omaehtoisesti eikä sääntöjen mukaan. Tätä myytinrakennusta tukee se, että Linnan henkilöhahmot ovat verrattain muuttumattomia: kyse ei ole kasvukertomuksista ja sodan olosuhteiden aiheuttamista muutoksista, vaan luonteenlaadun konsistentista ilmentämisestä erilaisissa tilanteissa.

Tuntematonta sotilasta on sanottu sodanvastaiseksi, mutta tämä pitää paikkaansa lähinnä sen alkuperäisessä aikalaiskontekstissa. Kuten aiemmin jo totesin, Linna torppaa huolella runebergiläisen sotilaiden ja sotaurheuden ihannoimisen. Toisaalta hän ei käytä niitä keinoja, joita nykyään usein yhdistetään sodanvastaisuuteen eli vihollisen inhimillistämistä ja sodan tuhovoimien paljastamista. Tämä johtuu osin realistisesta otteesta: Linna ei saarnaa sotaa vastaan, vaan ainoastaan kuvaa sodan todellisuutta. Sotakentillä ei käydä moraalisia pohdintoja, ei jäädä itkemään kuolleita eikä yritetä tutustua vastapuolen väkeen. Sotilaat tekevät sen, mitä heiltä odotetaan, mikä tarkoittaa vastapuolen lahtaamista esimiesten antamien käskyjen mukaan.

Hengennostatusta valkokankaalla

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä voimakkaammaksi sodanvastaisuus kulttuurissamme on kasvanut. Monet tuoreet Tuntemattoman sotilaan näytelmäversiot kuvaavat sodan mielettömyyttä eivätkä jätä näyttämättä myöskään sotilaiden sortumista erinäisiin vääryyksiin. Edvin Laineen Tuntematon sotilas -filmatisointi on kuitenkin vuodelta 1955 ja se on tulvillaan isänmaallista kirkasotsaisuutta.

Laine (tai oikeammin kait elokuvan käsikirjoituksen laatinut Juha Nevalainen) on kyllä toteuttanut elokuvansa kohtaukset hyvin tarkkaan samankaltaisina kuin ne kirjassa esiintyvät. Parhaimmillaan tuntuu kuin näyttelijät lukisivat Linnan romaania ääneen. Elokuvassa nähtävät kohtaukset ovat kuitenkin huolella valikoituja: poissa ovat sotilaiden purnaamiset, Rahikaisen seikkailut, ruumiinryöstelyt ja sotavankien ampuminen. Lahtisen kritiikkiä kyllä kuullaan paikka paikoin, mutta sitä on lievennetty toisten jermujen leikinlaskulla. Upseerien ja miehistön väliset yhteenotot johtuvat enemmän upseerien jäykkyydestä kuin varsinaisista näkemyseroista, mikä luo kohtauksiin kytevän kapinamielialan sijaan veijarimaista tunnelmaa. Rokan kurittomuus saa majuri Sarastieltä myhäilevän hyväksynnän, mutta sotamies Viirilän ampuminen on jätetty näyttämättä.

Elokuva on myös huomattavan myötämielinen uskontoa kohtaan. Linnan romaanissa sotilaspastori on lähinnä hyödytön propagandaväline eikä uskovaisena kuvattu alikersantti Mäkilä onnistu saamaan kitsaudellaan ja varusteiden säästämisellään mitään hyvää aikaan. Valkokankaalla sotilaspastori kuitenkin selviää saarnatehtävistään ongelmitta ja onnistuu jopa tyynnyttelemään kuolevaa Eerolaa. Kariluodon rukous kuolevan sotilaan rinnalla on alkuperäisteoksessa huomattavasti katkeilevampi kuin elokuvassa nähdyssä versiossa. Itselleni tulee tunne, että alkuperäisteoksessa pappi on kuvattu tekemässä jotain mikä ei hänelle kuuluu ja siksi suoritus on kankea, kun taas elokuvassa pappi on vakaa maanpuolustushengen ja militarismin tukipilari.

Erikoisin elokuvan tekemä ratkaisu on kuitenkin raakuuksien poistaminen. Ymmärrän vielä jotenkin, että 1950-luvun elokuvissa sotakentillä kuoleminen oli kirjaimellisesti kaatumista. Irtirepeäviä ruumiinjäseniä tai edes verenkarvaisia luodinreikiä ei sopinut yleisölle näyttää. Tuntuu silti jotenkin falskilta, että kun kamera kuvaa sodan tuhoja, niin näkyvissä on pelkkää pirstaleiksi mennyttä metsää. Ruudulla ei näy taisteluiden tauottua yhden ainoaa ruumista. Jos sotakuvissa ei näy ruumiita, niin mikä tekee niistä sotakuvia?

Vuoden 1955 filmatisointi, jota Yle on 2000-luvulla näyttänyt joka itsenäisyyspäivä, on maanpuolustustahtoa täynnä. Se kuvaamat tuntemattomat sotilaat ovat aika velikultia, jotka ovat joutuneet hurjaan seikkailuun mutta kuittaavat pahimmat traumat huumorilla. Ei se silti ole sen enempää Linnan sotaromaanin tulkintaa kuin samasta teoksesta väännetyt sodanvastaisemmatkaan versiot. Tuntematon sotilas -romaanin kertoja ei juurikaan kommentoi tapahtumia, vaan ainoastaan näyttää. Tällainen realistinen lähestymistapa ei toki ole puolueeton, mutta se jättää lukijalle paljon tilaa muodostaa oma suhtautumisensa kuvattuihin tapahtumiin. Ehkä juuri sen takia teos on pysynyt ajankohtaisena ja kiinnostavana vuosikymmenestä toiseen.

Mainokset