Jeesuksen luo vain sielun hädässä

Tapio Nousiaisen Yksi ainoa elämä (v. 1980) ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, kun miettii suomalaisen kirjallisuuden laajalevikkisimpiä teoksia. Tiettävästi kyseistä teosta on kuitenkin painettu suunnilleen saman verran kuin Tuntematonta sotilasta.

Listoille mustana hevosena

Yksi ainoa elämä -teosta ei yleensä listata maamme suosituimpien teosten joukkoon, koska kyse ei ole perinteisestä kaunokirjallisuudesta. Teos on kirjoitettu selvästi evankelioimistarkoitukseen ja lukijaa puhutellaan epäuskoisena käännyttämisen kohteena. Voisi kuvitella, että teoksen suuri painosmäärä perustuu nimenomaan erilaisten järjestöjen ja yhteisöjen evankelioimistapahtumiin, jossa kyseistä teosta on jaettu ilmaiseksi. En kuitenkaan näe, että tämä sinänsä vähentäisi teoksen arvoa. Selittyväthän monen muunkin kotimaisen klassikkoteoksen korkeat painosmäärät sillä, että niitä on takavuosikymmeninä tilattu koulujen lukemistoiksi.

Kaikki laajalevikkiset teokset ovat osaltaan vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin. Onkin kiinnostavaa pohtia, millaisen jäljen Yksi ainoa elämä on jättänyt.

Pahan maailman keskellä

Tapio Nousiainen oli aikoinaan tuottelias kirjailija, joka julkaisi runsaasti hartauskirjallisuutta. Yksi ainoa elämä on hänen viimeisimpiä teoksiaan; kirjailija kuoli teoksen julkaisemista seuraavana vuonna. Hän koki kristillisen uskon levittämisen tärkeäksi tehtäväkseen, joten on luontevaa, että myös viimeinen teos käsittelee samaa aihetta. En ole lukenut Nousiaisen tuotantoa laajemmin, mutta ainakin tässä teoksessa sävy on kiihkeä, paikoin suorastaan epätoivoinen.

Nousiainen itse oli Suomen Vapaakirkon jäsen, jonka opissa korostetaan henkilökohtaisen uskonratkaisun merkitystä. Tämä näkyy myös Nousiaisen teoksessa, jossa piirretään jyrkkä raja uskovaisten ja uskosta osattomien välille. Jälkimmäiset ovat niitä, jotka ovat enemmistönä, hallitsevat maailmaa ja aiheuttavat kaikenlaista kamaluutta sekä yhteiskunnallisesti että kulttuurisesti:

”Mutta Suomessa löytyy kymmenintuhansin miehiä ja naisia, jotka jättävät parannuksenteon sen vuoksi, että pitäisi selvittää entisyyden rötökset. On paljon salattuja murhia, lapsenmurhia, raiskauksia, sukurutsauksia, varkauksia, kavalluksia, verokavalluksia, petoksia, asiakirjan väärennöksiä, leimaveron kavaltamisia kaupoissa, veronpidätyksen laiminlyömisiä, pimeitä palkkoja, ’kuutamokeikkoja’, vääryyttä perinnönjaossa ja kaikkia rikoslain säätämiä rikoksia. Moni rattijuoppo kerskaa rikoksellaan, moni tullikavaltaja kantaa mennessään pimeää valuuttaa ulkomaille tai tuo kapsäkeittäin viinaa tai muuta tullattavaa. Maa on täynnänsä vääryyttä, ihmisten synnit kohoavat pilviin saakka.”

Puhuessaan pelastumisesta teoksessa korostetaan ”suun tunnustuksen” keskeistä asemaa eli sitä, että uskonratkaisustaan pitää kertoa muille. Usko ei ole yksityisasia, vaan selkeää erottumista edelläkuvatusta maailmallisuudesta ja liittymistä Jeesuksen seuraajaksi. Lankeemuksia ja virheitä voi sattua uskonratkaisun jälkeenkin, mutta elämäntapoihin odotetaan tulevan selkeä muutos. Teoksen mukaan oleellisinta kristillisessä elämässä on kuitenkin hengellisyys rukoilemisineen ja raamatunlukemisineen eikä niinkään moraalinen ryhtiliike.

Tuomiopäivän kello tikittää

Teoksen toistuva aihe, johon sen nimikin viittaa, on kuoleman vääjäämättömyys. Kuoleman jälkeen odottaa viimeinen tuomio ja vain Jeesukseen uskovat ovat turvassa iankaikkiselta kadotukselta. Teoksessa kerrataan useampaan otteeseen äkkikuoleman mahdollisuutta ja todetaan, ettei kukaan tiedä omien jäljellä olevien elinpäiviensä määrää. Tämän takia uskonratkaisu on syytä tehdä aikailematta.

Asiaan liittyy kuitenkin merkittävä ongelma: uskonratkaisua ei voi tehdä muutoin kuin ”etsinkonaikana”, jolloin hengelliset asiat tuntuvat läheisiltä ja henkilökohtaisilta ja vastaavasti maallinen meno alkaa inhottaa. Näitä etsikonaikoja osuu ihmisen elämään yleensä vain muutamia. Teos siis yhtä aikaa lietsoo sielunhätää että kehottaa käyttämään sen hyödyksi, koska se voi olla viimeinen etsikonaika. Hieman erikoisella tavalla teoksessa siis yhdistetään parannuksenteko sekä nyt-hetkeen että harvinaislaatuiseen etsikonaikaan.

Oman aikansa kuvastin

Nousiaisen teos on kolmen vuosikymmenen takaa, joten on helppo nähdä, miten se heijastelee oman aikansa ajattelua. Yhteiskunnallinen muutos oli 1960- ja 1970-luvulla melkoinen, kun kaupungistuminen eteni ja vanhoja aatteita uhmattiin pystypäin. Nousiainen oli syntynyt 1910-luvulla varsin toisenlaiseen yhteiskuntaan ja kokenut myös sota-ajan. Niinpä hänen käsityksensä synnistä on yhteydessä näihin huonoihin pitämiinsä muutoksiin. Tänä päivänä saarnaajien kuulee puhuvan enemmän globaalista omatunnosta ja siitä, miten olemme mukana ylikansallisissa rakenteissa, jotka sortavat heikommissa asemassa olevia.

Mielenkiintoista on myös se, miten Nousiainen perustelee Jeesuksen vastaanottamista pelkästään itsesuojeluvaistoon vetoamalla. Pahasta luopumista ei esitetä moraalisena velvoitteena, vaan itsestäänselvänä haluna välttyä iankaikkiselta rangaistukselta. Tässäkin ovat ajat vaihtuneet: nykyään kuulee paljon enemmän puhetta Jumalan rakkaudesta, joka antaa arvon ihmiselle sekä sen vastaanottamisesta.

Teoksen merkittävin vaikutus näkynee kuitenkin siinä, millaiseksi uskon ja kulttuurin suhde ymmärretään. Nousiainen piirtää kahdella värellä, mustalla ja valkoisella: joko tunnustaudut ihmisten edessä Jeesuksen seuraajaksi ja erottaudut ”maailmallisuudesta” tai sitten olet uskosta osattomana matkalla kadotukseen. Maailma suhtautuu uskoon vihamielisesti tai vähättelevästi, joten vain toisten uskovien luona on turvassa. Mahdollisuudet yhteiskunnalliseen toimintaan tai kulttuurityöhön osallistumiseen ovat olemattomat. Uskon pitää olla varmaa ja horjumatonta tai se ei ole uskoa lainkaan. Tällaiset käsitykset eivät ole muodostuneet valtavirtaisiksi, mutta kyllähän ne nykypäivänäkin tuntuvat eräänlaisena kulttuurisena pohjavirtauksena.