Nummisuutarit opetti suomalaisille farssin lajityypin

Aleksis Kiven Nummisuutarit lienee eräs tunnetuimpia suomalaisia näytelmiä. Kyseessä onkin tyylipuhdas farssi, joka repii huumorinsa dramaattisesta ironiasta, poskettomista yhteensattumista ja hillitsemättömästä käytöksestä.

Farssin arkkityyppi

Tieteen termipankki kertoo, että ”farssissa henkilöhahmot ja tilanteet ovat liioiteltuja ja yllättävät, epätodennäköiset ja absurdit tapahtumat tavanomaisia. Juoni on usein mutkikas ja etenee nopeasti.”

Tätä kaikkea Nummisuutarit on. Henkilöhahmot ovat yksioikoisia, olipa sitten kyse yksinkertaisesta Eskosta, hänen vihaisesta äidistään Martasta, viinaan menevästä veljestään Ilmarista, viattoman hyveellisestä Jaanasta tai umpikierosta Mikosta. Hahmot eivät kasva tai kehity tarinan aikana, vaan toteuttavat hallitsevaa piirrettään kohtauksesta toiseen.

Juoni puolestaan rakentuu sattumien varaan. Esko sattuu Kreetan luokse juuri kun tämä on viettämässä häitään. Niko sattuu krouviin juuri kun Iivari on siellä miettimässä paluutaan kotikonnuille. Kristo tapaa tiellä Mikon juuri silloin, kun Esko sattuu olemaan pusikon puolella. Kaikki sattuvat olemaan paikalla loppuhuipennuksen aikaan, kun Niko paljastaa olevansa Jaanan kauan sitten kadonnut isä ja sotkee näin Topias-isän naittamissuunnitelmat viime hetkellä.

Liioittelua on kohtauksiin ladattu Eskon tyhmyyden avulla, joka antaa luvan toistaa sanomisia ja luoda kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Lisää vauhtia on saatu alkoholilla läträämisestä, kun hahmot juovuspäissään käyttäytyvät tolkuttomilla tavoilla ja menevät tunteissaan ääripäästä toiseen.

Farssi on kesäteattereiden vakio-ohjelmistoa, usein jopa koko sisältö. Olen oppinut yhdistämään sen kehnoon käsikirjoitukseen, jossa ylilyönneillä ja sattumuksilla voidaan peittää heikkoa näyttelemistä ja kalastellaan helppoja nauruja. Aleksis Kiven Nummisuutarit on kuitenkin paljon myöhäisempiä jäljitelmiään laadukkaampi. Rakenteellisesti näytelmä etenee johdonmukaisesti: Ensimmäisessä näytöksessä pohjustetaan käsillä oleva tilanne varsin perusteellisesti, toisessa esitetään ratkaiseva vastoinkäyminen, kolmannessa ja neljännessä vyörytetään yhteensattumia ja lopulta langanpäät vedetään yhteen viidennessä näytöksessä. Pitkin matkaa yleisön annetaan kuulla henkilöhahmojen ajatuksia ja seurata tapahtumien kulkua eri suunnilla niin, että he pääsevät nautiskelemaan dramaattisen ironian annista sen sijaan, että juonenkäänteet tulisivat yllätyksinä yleisöllekin.

Päähenkilönä toimivan Eskon yksinkertaisuus puolestaan mahdollistaa hänen osallistumisensa farssin pyörteisiin mutta samalla sallii hänen pysytellä vilpittömänä. Hän lähtee epäonniselle kosiomatkalle toiveikkaana. Hän päätyy tappelukseen häätalossa, mutta vasta kun häntä on ensin pitkällisesti ärsytetty ja johdettu harhaan. Hän toikkaroi humalassa, mutta vain koska Mikko juonitteli hänet kallistamaan viinapulloa. Lopussa Esko on suoraselkäisesti valmis kohtaamaan teoistaan tulevan rangaistuksen, mutta saakin armon toisten henkilöiden hyvyyden vuoksi.

Juoppohuumorin kukkanen

Farssin lajityyppi kaipaa äkkivääriä hahmoja, joita itsehillintä ei pidättele. Tällaiset persoonat eivät kuitenkaan ole kovin realistisia tai jos ovat, he ovat yleensä vaarallisia itselleen ja muille. Aleksis Kivi ratkaisi ongelman humalatilan avulla: kännissä hahmot voivat olla huikentelevaisia, krapulassa pohjattoman epätoivoisia ja kuitenkin he myöhemmin voivat taas käyttäytyä asiallisesti. Niinpä Nummisuutareissa alkoholi toimii oikeutuksena niin ylenpalttiselle hilpeydelle kuin raa’alle väkivallallekin ilman, että se merkitsisi henkilöhahmojen itsensä olevan tällaisia persoonia.

Tämä tuottaa teokseen kaksijakoisen suhtautumisen alkoholiin. Toisaalta on selvää, että alkoholin vaikutus ei ole hyvästä, koska se saa henkilöt toimimaan järjettömästi. Juovuspäissään tehdyistä virheistä ei kuitenkaan koidu mitään oikeasti vakavia seurauksia: kukaan ei muistele viinaan tuhlattuja rahoja, väkivallalla uhkailu ei toteudu ja miehensurmastakin selvitään säikähdyksellä. Kännissä koheltaminen on siis hassua ja ehkä hieman noloa, mutta ei muuta.

Raamatun vääristävä peili

Nummisuutarit-näytelmällä on mielenkiintoinen suhde Raamattuun. Teoksessa viljellään runsaasti viitteitä Raamatun kertomuksiin ja ilmaisuihin. Selkein yhtymäkohta on juonellinen yhteneväisyys Tobitin kirjan kanssa. Molemmissa isä lähettää poikansa maailmalle tärkeää tehtävää hoitamaan, poika saa matkakumppanikseen oppaan, avioaikeet näyttelevät tärkeää roolia ja loppu on onnellinen. Nummisuutarit kuitenkin kääntää keskeisiä Tobitin kirjan kohtia vastakohdikseen: isä ei olekaan hurskas vaan juonitteleva, matkakumppani ei olekaan enkeli vaan hyväksikäyttäjä, rikastuminen ei ole matkaanlähtemisen pääsyy vaan matkalla ilmenevä sivujuonne ja nainen ei olekaan altis aviolle vaan hylkää päähenkilön tylysti.

Nurinkurisuuksistaan huolimatta sekä Nummisuutari että Tobitin kirja kuitenkin päättyvät Jumalan huolenpidon ylistykseen. Kasvattivanhemmat yrittivät viedä Jaanalta hänelle kuuluvan perinnön, mutta heidän aikeensa raukeavat tyhjiin. Kanttori Sepeteus lausuu tämän julki:

”Sallimuksen käsi, sallimuksen vilpitön käsi! Totuuden kieltä lausun. Tältä turvattomalta tytöltä koetettiin juonilla monikoukkuisilla oikeutensa kietoa pois, estellen laillista liittoa, mutta kaikki toisin kääntyi. Te, jotka kiellätte löytyvän sallimuksen johtavaa perämelaa, käykäät tänne, käykäät Nummisuutarin pihalle, näkemään esimerkkiä edessänne, sen teitä sokeudella lyömän pitää kuin ukkosen sinertävä salama. Suuri ompi vääryyden voima, mutta oikeuden suurempi vielä!”

Farssille ominaisen onnellisen lopun näytelmä saa, kun Jaana voittaa muut hyvyydellään. Vaikka Jaanalla olisi syytä kantaa kaunaa sekä kasvattivanhemmilleen että merille kadonneelle isälleen, hän antaa näille kaikille anteeksi ja inspiroi siten myös muita tekemään sovinnon keskenään. Tämän armoituksen myötä myös Eskon tarina saa valoisan päätöksen: vaikka hän tuli kosiomatkallaan torjutuksi ja joutui matkakumppaninsa huijaamaksi, lopussa hänelle annetaan riittävästi rahaa aiheuttamiensa vahinkojen kattamiseksi.

Advertisement