Edellinen roolipelivuosi-blogaukseni on vuodelta 2014. Sen lopussa ounastelin, että ”todellinen koetinkivi roolipeliharrastukselle on lasten hankkiminen”. Katsotaanpa tilannetta nyt, kun esikoisemme on kolmivuotias.

Uuteen arkeen

Vuonna 2014 asuin pienellä maalaispaikkakunnalla, mutta olin juuri onnistunut löytämään sieltä itselleni uusia pelikavereita. Pelit rullasivat hyvin ja syksyllä 2015 onnistuin muodostamaan jopa toisen peliporukan. Koska perheenlisäyksestä oli ollut puhetta, kiersin vuonna 2015 aktiivisesti erilaisissa roolipelitapahtumissa, mihin ei ehkä enää jatkossa olisi mahdollisuuksia. Vuonna 2015 pelasinkin enemmän eri pelejä (58), eri ihmisten kanssa (117) ja enemmän pelikertoja (131) kuin koskaan aikaisemmin. Käytännössä toki tilastoni yltävät vain vuoteen 2006 asti, mutta en usko, että olisin ollut kovin paljoa aktiivisempi sitä ennenkään. Pelasin nimittäin koululaisena tai opintojen ensimmäisinä vuosina korkeintaan kahdesti viikossa, enkä vielä silloin luuhannut pelitapahtumissa.

Seuraavana vuonna meille sitten syntyi pienokainen, mikä näkyy sen jälkeen vähentyvinä vuosittaisten pelikertojen määränä. Ei pelikertoja ole silti viime aikoina kertynyt opiskeluvuosiin verratuna merkittävästi vähempääkään: tuoreimmat luvut vuodelta 2019 kertovat, että pelasin 53 pelikertaa. Puolisoni suostumuksella olen saanut pitää kiinni viikottaisesta peli-illasta, mikä on niittänyt hyvää tulosta, vaikka pelitapahtumissa käyminen onkin vähentynyt.

Isompi muutos oli, kun aloitin opinnot (taas) syksyllä 2018. Opinahjo sijaitsi toisella paikkakunnalla, joten reissaaminen vei voimia. Vuoden 2018 lopulla muutimme Poriin, missä olemme nyt siis asuneet runsaan vuoden verran. Edessä oli siten jälleen kerran uuden peliporukan etsiminen, mutta tällä kertaa alueella oli sekä peliyhdistys että pelikauppa auttamassa yhteyksien muodostamista.

Uusien pelikaverien löytäminen

Edellisen kerran pelikaverit löytyivät uusiin ihmisiin tutustumalla ja tälle sosiaaliselle verkostolle omaa harrastusta aktiivisesti kauppaamalla. Tällä kertaa menin vahvasti harrastus edellä: halusin tarjota pelimahdollisuuksia niille, jotka eivät olleet vielä löytäneet roolipeliharrastuksen pariin. Etsin sopivia yhteistyökumppaneita sekä pelikaupan että yleisen kulttuuritoimen kautta. Parhaiten natsasi peliyhdistyksen kautta, jonka kautta järjestettyihin peli-iltoihin alkoi saapua väkeä. Ensin kevätkaudella 2019 hieman varovaisesti ja syyskaudella jatkuvasti lisääntyvissä määrin.

Muutkin yhteistyötahot olivat siis auliita auttamaan, mutta syystä tai toisesta tulijoita niiden kautta järjestettyihin tilaisuuksiin ei vain ollut. Yleinen kulttuuritoimi, kuten nuortenillat ja kirjastot, ovat yleensäkin hankalia, koska harva etsii itselleen tekemistä näiden ilmoitustaulujen kautta. Tyypillisempää lienee, että väki osallistuu, koska joku innostunut kaveri vetää heidät mukaansa. Pelikaupan osalta virheeni saattoi olla siinä, että tarjosin pelaamista epäsäännöllisesti ja satunnaisiin aikoihin. En siten päässyt hyödyntämään puskaradiota, että täällä tapahtuu tällaista, kun kukaan ei voinut sanoa täsmällisesti, että milloin seuraava pelikerta järjestyy.

Lopputulos on erilainen kuin aikaisemmin. Minulla ei ole omaa peliporukkaa eikä uusia ystäviä, mutta peliharrastusmahdollisuudet ovat hyvät. Koska opinnot pitävät minut kiireisenä vielä tämän kevään, en varsinaisesti osaa pitää tilannetta huonona. Tekemistä riittää kyllä näinkin ja perheen kanssa vietetty aika täyttää sosiaaliset tarpeet. Tulevina vuosina asiaan olisi kuitenkin hyvä saada muutos. En ehkä silloinkaan kaipaa palaamista tilanteeseen, jossa ystäväpiiri ja harrastuspiiri ovat sama asia: on ehkä hyväksi molemmille, että ne pysyvät ainakin jossain määrin erillään.

D&D, ei muuta

Jos katsotaan viime vuoden tilastoja, on siellä näkyvissä harrastustoiminnan muutos. Suluissa ovat keskiarvot tilastoimiltani vuosilta 2006-2019:
Pelikerrat: (ml. hahmonluontisessiot sillä edellytyksellä, että niillä hahmoilla on joskus päästy pelaamaankin): 53 (68)
Eri pelien määrä: 13 (28), joista uusia 7 (15)
Pelikavereita: 70 (52), joista uusia 55 (39)

Eli pelasin pienempää määrää eri pelejä, mutta vastaavasti suuremman pelaajajoukon kanssa. Tämä johtuu tietysti siitä, että etsin aktiivisesti uusia pelaajia ja keskitin pelaamisen Dungeons & Dragons -roolipelin ympärille. Jenkkimedian ansiosta tuntuu, että monelle kotimaiselle harrastajalle D&D on tutumpi termi kuin roolipelaaminen, tai ainakaan D&D ei mene sekaisin larppaamisen ja foorumiroolipelaamisen kanssa, kuten roolipelaaminen joskus tuntuu menevän. Toisaalta D&D kantaa tietysti omanlaistaan kulttuurista painolastia, kun mielikuvissa tuntuu olevan vahva edustus pelinappuloiden käyttämisellä, väkivaltaisella seikkailemisella ja virallisten sääntöjen noudattamisella. Joka tapauksessa väitän, että jos etsii uusia pelikavereita, kannattaa mieluummin tarjota D&D:a kuin roolipelaamista, jotta saa enemmän kiinnostuneita paikalle.

D&D:n tuorein laitos ei ole roolipelien mittapuulla mitenkään erityisen aloittelijaystävällinen peli, joten muokkasin siitä Porin pöytäpeliseuran eli Pöllökarhujen roolipeli-iltoihin kevennytyn version. Taitolista, hahmoluokat, piirteet (feats), loitsut ja tasonnousut karsin kylmästi pois. Tai, jos saman haluaa ilmaista D&D-slangilla, niin kaikki pelaajahahmot ovat ykköstason sotureita (fighter). Jäljelle jäi sääntöjen ydintoiminnot, jotta itse pelaamisessa voidaan keskittyä roolipelaamiseen (so. jaetun mielikuvitusavaruuden operoimiseen) pelimekaniikkojen kanssa säätämisen sijasta. Kevennytyn version hahmonluonti kestää 10-15 minuuttia, koska valintoja tehtäväksi ja tietoa omaksuttavaksi on vain vähän.

Kevään ensimmäiset pelikerrat olivat satunnaisia kertapelejä, joissa rakensin seikkailuita erilaisten tyylilajien ympärille: luolastoseikkailua, hovijuonittelua, erämaaseikkailua. Syksyllä rupesin ajamaan asiaan koheesiota. Sijoitin kaikki kertapelit samaan kampanjamaailmaan ja samaan aikajatkumoon, mutta eri puolille kyseistä kampanjamaailmaa. Kampanjamaailma oli tässä tapauksessa varsin pieni: Ghosts of Saltmarsh -lähdeteoksen esittelemä pieni Marskinkylä lähiympäristöineen. Lopputulos oli novelliantologian tyyppinen kokonaisuus, jossa useammalla pelikerralla mukana olleet näkivät tapahtumissa syitä ja seurauksia, mutta jotka toimivat myös uusille kävijöille itsenäisinä kokonaisuuksina. Pelautin näiden rinnalla jatkuvajuonista kampanjaa suljetulle ryhmälle, jolloin siis sekä kampanjan että kertapelien tapahtumat sijoittuivat samaan ympäristöön ja saattoivat vaikuttaa toisiinsa.

Kertapelien ja kampanjan sijoittaminen samaan kampanjamaailmaan oli sikäli mielenkiintoista, että niistä oli helppo pumpata emergettiä sisältöä pelimaailmaan sen sijaan, että kyseessä olisi ollut vain teatterikulissi, jossa pyörii pelinjohtajan esitys. Esimerkiksi yksi pelaajista päätti, että hänen kalastajahahmonsa oli eläköitynyt kuninkaan ritari. Kun kyseinen kalastaja sitten pääsi meriseikkailussa hengiltä, keksin että kampanjan puolella paikallisella lainvartijalla on kova paine saada syylliset kiinni ja kertapelien osalta keksin, että totta kai ritarit tulevat hakemaan omansa pois. Ritarien hautasaattuetta käsittelevässä kertapelissä ongelmana olivat hiidet (goblin), jotka hyökkäsivät saattueen kimppuun, mutta jotka ritarit ajoivat pakosalle. Tästä keksin, että totta kai hiidet haluavat kostoa ja hyökkäävät kaartin tukikohdan kimppuun. Kertapelissä käsitelty hiisien hyökkäys onnistui ja he valtasivat tukikohdan. Tukikohdan menetys heikensi lainvartijoiden mahtia, mikä kampanjan puolella tarjosi kapinallisille tilaisuuden yrittää vallankaappausta, jossa siis pelaajahahmot päättivät olla mukana.

Hienointa oli kuitenkin se, että kun peli-iltojen kävijämäärät kasvoivat toiselle kymmennelle, en voinut enää toimia yksin pelinjohtajana kaikille. Niinpä tarjosin apupelinjohtajan pestiä tyypille, joilla oli vasta muutaman pelikerran verran roolipelikokemusta.

Uusien pelinjohtajien kouluttaminen

Ajatukseni oli, että erotan seikkailuista yksittäisiä selkeäpiirteisiä kohtauksia toisille pelinjohdettavaksi: taisteluita, hiippailua kylän halki, sivuhahmojen kohtaamista ja sen sellaista. Näin apupelinjohtajan tarvitsisi hanskata vain pieni siivu pelinjohtamisen koko taitopaletista. Itse olisin lähellä auttamassa tarpeen mukaan. Käytännössä en kuitenkaan valmistellut kohtauksia riittävän tarkasti enkä osannut olla kunnollinen ylipelinjohtaja. Yksittäisten kohtauksen pelauttamisen sijaan pelinjohtamishalukkaat päätyivätkin vetämään valmistelemiani miniskenaarioita, jotka kestivät noin tunnin tai puolitoista. Niissä vaadittiin jo paljon enemmän pelinjohtamistaidoilta, mutta toisaalta tilanne oli edelleen rajattu. En myöskään itse malttanut olla pelinjohtamatta sen sijaan, että olisin vain tukenut muita pelinjohtajia.

Käytännössä kahdentoista hengen ropeiltaseurueemme jakaantui kolmeksi pienemmäksi peliporukaksi, joista jokaiseen löytyi pelinjohtaja. Pelinjohtajista vain yksi taisi olla aivan ensimmäistä kertaa asialla, muilla oli entuudestaan ainakin hieman kokemusta. En pystynyt tarjoamaan erityisen helppoa avausta pelinjohtamiseen, vaikka olihan siinä kertapelipuite, valmiit pelaajat ja valmis pelimateriaali. Olen kuitenkin iloinen siitä, että moni tarttui haasteeseen. Uusien pelinjohtajien pelinveto taisi ropeilloissa mennä hieman vaihtelevalla menestyksellä, mutta käypää peliä siitä syntyi yhtä kaikki. Pelinjohtaminen on sen verran monitahoista hommaa, ettei sitä oikein voi oppia muutoin kuin kokeilemalla sitä käytännössä. Moni panttaa tätä pelinjohtamisen aloittamista, kun ei ole pakko, vaikka sitten toimeen tarttuessaan oppisikin hoitamaan sarkansa aivan hyvin.

Vaikutti siltä, että pelinjohtamista kokeilleista valtaosa tykästyi hommaan, mikä ehkä kertoo enemmän siitä, että he pikemminkin odottivat tilaisuutta ruveta pelinjohtajiksi kuin että he olisivat siinä hetkessä kokeneet valaistumisen. Koska roolipeliharrastuksen pullonkaulana on aina ollut pelinjohtajien määrän vähyys, pitäisi tällaista uusien pelinjohtajien kannustamista tehdä enemmänkin.

Jatkotoimia

Sain vuoden 2019 lopussa heittää niskastani Roolipelitiedotuksen päätoimittajan ikeen, jota olen kantanut viimeisen vuosikymmenen. Se vapauttaa minut kansallisen ja kansainvälisen skenen kyttäämisestä niin, että voin jatkossa keskittyä paremmin paikallisen roolipeliskenen tukemiseen. Rupean olemaan sitä ikäjoukkoa, jonka soisin antavan tilaa ja tukea nuoremmille tyypeille. Jos olen aikaisemmin suhtautunut roolipelaamiseen kuten henkilökohtaiseen taideharrastukseen, niin kenties tulevina vuosina siirryn enemmän urheiluvalmentajan kaltaiseen rooliin. Enää tärkeintä ei ole oma tekeminen, vaan se, että muutkin pääsisivät tekemään.

Koitan myös lähitulevaisuudessa aktivoida tätä blogiani aiempaa enemmän. Teksti-ideoita on kyllä paljon, mutta en ole ehtinyt niitä kirjoittamaan, kun Roolipelitiedotus on vaatinut osansa. Uskon myös blogaamiseen sinänsä. Olen viime vuosina seurannut ja osallistunut paljon Facebook-keskusteluihin, mutta keskustelujen hetkisyys ei nähdäkseni edistä sen paremmin omien ajatusten muotoilemista kuin toisten ajatteluun tutustumistakaan. Tarvitsemme pitkiä tekstejä, joiden puntarointiin on käytetty enemmän aikaa kuin yhden vessareissun verran. Ilolla huomasin myös vanhan ystäväni Eeron palanneen blogaamisen pariin osin samankaltaisilla motiiveilla kuin itsellänikin on.