Pelit

Lasten leikeistä ja roolipelaamisesta

Tuomas Kuusniemi, Ropehiiren kolo -Youtube-kanavan valtias ja Suomen roolipeliseuran nykyinen puheenjohtaja, on eri yhteyksissä kertonut, miten hän ”ei aloittanut roolipelaamista, vaan ei lopettanut leikkimistä”. Selitän, miksi lausunto on ärsyttänyt minua ja miten se oikeastaan on osuva kuvaus roolipelaamisesta.

Eskapismia suurempaa

Itselleni roolipelaaminen on ajattelemisen väline. Peli-ideat lähtevät liikkeelle kiinnostavasta ajatuksesta, jota haluaisin tutkia tarkemmin. Peli-idea on ikään kuin avoin kysymys, johon etsitään pelaamisen kautta vastauksia. Vastaukset eivät tietenkään ole filosofisen lopullisia ratkaisuja, vaan tarinoiden tapaan yksittäisiä näkökulmia alkuperäiseen aiheeseen. Tämän takia pelissä nähtävien juonenkäänteiden ei tarvitse kummuta pitkästä rationaalisesta päättelystä, vaan ne saavat nousta intuitiivisesti alitajunnasta. Pelaamalla tuotetut vastaukset erilaisiin teemoihin eivät tämän vuoksi myöskään lopettaa pohdiskelua, vaan ne voivat päinvastoin antaa eväitä asian pohdiskeluun myös pelaamisen jälkeen. Männävuosina nämä kysymykset ovat olleet usein moraalia koskevia (”Jos voit pelastaa yhteisön uhraamalla muutamia sen jäsenistä, mitä teet?”), mutta olen kiinnostunut myös laajemmin elämäntapaa sivuavista aiheista (”Miten kollektivistinen kulttuuri reagoi muotista poikkeaviin yhteisön jäseniin?”).

Roolipelaaminen palvelee omassa elämänpiirissäni hyvin samankaltaista tehtävää kuin taide. Itseäni kiinnostava elokuva tai romaani asettaa samalla tavalla kysymyksen, johon se antaa henkilöhahmojen valintojen (eli tarinan) kautta jonkinlaisen vastauksen. Kyseessä ei ole filosofinen vastaus, vaan näiden ihmisten tässä tilanteessa antama vastaus, jota vasten voi sitten heijastella omia ajatuksiaan samasta aiheesta. Tämän takia olen ollut taipuvainen kutsumaan roolipelaamista taiteeksi.

Kaikille harrastajille roolipelaaminen ei tietenkään merkitse samaa asiaa. Paljon on heitä, joille roolipelaaminen on itsetarkoituksellista viihdettä, jonka ei ole tarkoituskaan kätkeä sisäänsä mitään suurempia merkityksiä. Se on hetkellistä lomaa todellisuudesta, jossa voi työ(ttömyys)murheiden ja lastenkasvatuksen sijaan keskittyä miettimään, että montako kestopistettä peikolla mahtaa vielä olla jäljellä tai fiilistellä pelinjohtajan upeaa kuvausta kuvitteellisesta maisemasta. Kuusniemellä on tietysti oma käsityksensä siitä, mitä hän sanomisillaan tarkoittaa, mutta itse olen yhdistänyt roolipelaamisen leikkimisenä tällaiseen kevyeen lähestymistapaan. Lasten leikit eivät ole kovin tietoista toimintaa, enkä usko, että muksut jäisivät koskaan reflektoimaan niitä merkityksiä ja sanomia, joita he ovat leikkinsä kautta ilmentäneet.

On toki hullua puhua viihteellisen pelitavan millään tavoin väheksyvän roolipelaamista. Eiväthän muiden käsitykset roolipelaamisesta uhkaa omia käsityksiäni eikä minulla ole mitään korkeamman asteen tietoa siitä, mitä roolipelaaminen oikeasti on. Jokainen hakee roolipelaamisesta itselleen tärkeitä asioita ja homma toimii, kunhan vain välittömät pelikaverit ovat samalla sivulla aiheesta. Silti tunnereaktion tasolla roolipelaamisen vertaaminen lasten leikkeihin herättää närää: tämä on kuule jotain paljon suurempaa kuin lasten leikkiminen!

Roolipelaamisen ydinaktiviteetti

Oivallukseni on, että jos roolipelaamista ja lasten leikkejä vertaa toiminnan motivaation sijaan teknisenä suorituksena, niin yhtäkkiä yhtäläisyyksiä alkaakin löytyä. Olen opettajana työskennellässäni saanut seurata lasten leikkejä, mutta varsinaisesti pääsin asian äärelle vasta oman lapseni kautta. Olen huomannut, että leikkiessään lapset kehittivät erilaisia tilanteita spontaanisti: ”sä olisit jättilintu, joka on hukannut poikasensa” tai ”tässä olisi iso lampi, jossa on krokotiilejä”. He myös ratkaisevat näitä asettamiaan tilanteita yhtä näppärästi: ”huudellaan sitä poikasta, niin se tulee esille” ja ”meidän pitää laittaa köysi sen lammen yli ja tasapainotella sillä”. Tämä on täsmälleen sama prosessi, jolla roolipelaaminen etenee; ensin raamitamme kohtauksen ja sitten ratkaisemme sen jotenkin, jotta tilanne pääsee kehittymään ja/tai muuttumaan toiseksi. Muksut näyttävät myös eläytyvän roolihahmoonsa vaivattomasti ja vaativat painokkaasti, että muidenkin pitää suhtautua heihin heidän roolihahmonaan (tietenkin vain siihen asti, kun tilanne pysyy lapsen mielestä hauskana).

Nielaisin aikoinaan forgelaisuudesta peräisin olevan roolipelaamisen määritelmän karvoineen päivineen: roolipelaaminen on yhteisen mielikuvitusavaruuden muokkaamista. Sama näyttäisi sopivan myös lasten vapaan leikkimisen kuvaamiseen, tai ainakin tietyn tyyppisen leikkimisen kuvaamiseen. Roolipelatessa jäsentelemme tyypillisesti paljon tarkemmin sitä, kuka saa raamittaa kohtaukset ja mitkä ehdotukset kelpuutamme tilanteen ratkaisuiksi. Usein mukana on myös satunnaiselementti, jolloin kuvittelemamme tilanne voi edetä suuntiin, joita kukaan ei oma-aloitteisesti keksinyt. Roolipelaaminen on siis noin yleisesti ottaen huomattavasti säädellympää kuin lasten leikkiminen, vaikka molemmissa onkin samanlainen ydin. Kenties voisi ajatella, että esimerkiksi aikuisten jalkapallon peluu on samaan tapaan säädellympi versio lasten epämääräisestä potkupallopelistä.

Sääntelyn määrä ei tarkoita, että aikuisten toiminta olisi kehittyneempää kuin lasten leikit. Pikemminkin lienee kyse siitä, että aikuinen ei koe lasten juttuja kiinnostaviksi ilman tätä sääntelyä. Esimerkiksi pelisuunnittelija Paul Czegen mukaan nimetty Czegen periaate kertoo, että jos sama henkilö keksii sekä ongelman että sen ratkaisun, pelaaminen ei ole järin hauskaa. Lasten leikeissä ei yleensä ole ongelma, jos joku on sen johtaja, joka määrittää mitä tapahtuu, mutta roolipeleissä haluamme jaettua vastuuta tarinan etenemisestä. Aikuisina olemme myös tarkempina siitä, että tarinan tapahtumat etenevät loogisesti tai jopa vaadimme, että niiden tulee noudattaa tietyn genren totunnaisia käytänteitä. Lasten leikeissä käänteet voivat olla erikoisempia ilman että kukaan hätkähtää.

Roolipeliharrastuksen pariin ohjaaminen

Tällä blogauksen aiheella on myös toisenlainen merkitys itselleni. Olen nimittäin pohtinut mahdollisuuksia roolipelata alle kouluikäisten lasten kanssa. Tähän mennessä ratkaisuni on ollut eräänlainen satuimprovisaatio, jossa aikuinen kertoja keksii tilanteen, mutta antaa lapsen keksiä siihen ratkaisun (ks. aiempi blogaukseni aiheesta). Siinä siis aikuinen osapuoli rakentaa tarinaansa lapsen luovan panoksen varaan. Lopputulos on samalla tavalla ennakoimatonta yhteistä tarinankerrontaa kuin mitä roolipelatessa tehdään.

Tämän uuden oivalluksen valossa tajusin, että jos tarinankerronnan ei tarvitse tapahtua vain suullisesti kerrottuna tarinana, voi roolipelaamista tapahtua vielä nuorempienkin lasten kanssa. Lasten vapaalle leikillehän on tyypillistä, että lapset siirtyvät leikkiessään paikasta toiseen ja ideoivat leikin kulkua ympäristönsä perusteella. Tämän hyvänä puolena on se, että lapsi voi olla kertojan asemassa, joka keksii millaisia tilanteita tarinan roolihahmot kohtaavat. Tähän leikkiin ei itse asiassa tarvita kokeneempaa tarinankuljettajaa lainkaan, toisin kuin satuimprovisaatioon.

Jos siis haluaisimme kasvattaa seuraavaa roolipelaajasukupolvea, kannattaisi meidän kannustaa pieniä lapsia leikkimään enemmän.

Yksi vastaus artikkeliiin “Lasten leikeistä ja roolipelaamisesta

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta!

    Tässä harrastuksessa on nähty monenlaista ärsyyntymistä toisten tavoista tai peliagendoista. Itse olin takavuosina kova ärsyyntymään, mutta huono ymmärtämään, mikä oikeastaan ärsytti.

    Kauan sitten yritin kuvata oman roolipeliharrastukseni kulmakiviä Majatalon foorumilla. Joku siellä kutsui kuvaamaani pelitapaa ”sofistikoituneeksi leikiksi”. Se oli mielestäni aika hyvä termi sille, miten aikuisena vaatii leikiltä enemmän kuin pelkkä leikki (esim. tuo isompien kysymysten pohtiminen, avoimet ja sosiaaliset ratkaisumekanismit), mutta kuitenkin rakentaa jo varhaislapsuudesta periytyvien leikkimisen periaatteiden varaan.

    En tunne Tuomas Kuusniemeä, mutta oletan, että hänenkin roolipelaamistaan peraamalla sieltä löytyisi aika paljon enemmän ja syvällisempää rakennetta kuin ”en lopettanut leikkimistä”.

    Kyse on varmaankin ainakin puoliksi valitsemistamme sanoista, terminologiasta. Ja kun kyseessä on harrastus, ei voi olettaa, että jokainen jaksaisi opetella teoreettista, yhteismitallista ja iskevää terminologiaa. Toinen puoli on harrastuksen moninaisia agendoja, joista kaikki eivät ole yhteensovitettavissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s