Veeran maaginen elämä on Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Veerasta. Ennakkotietojen perusteella (ks. kuvaus ja ohjaajan haastattelu) Veera käsittelee lapsuutensa vaikeita kokemuksia larppaamisen kautta. Viime vuonna ilmestynyt dokumentti oli aikansa nähtävissä elokuvateattereissakin, mutta silloin en vielä sen pariin ehtinyt. Kun se hiljattain tuli katsottavaksi Yle Areenaan, niin pitihän siihen tutustua.
Merkityksiä etsimässä
Elokuva ei vastannut juurikaan niihin odotuksiin, joita sille asetin. Dokumentin pääpaino on siinä tuskassa, jota alkoholisti-isän ja perheväkivallan keskellä kasvanut Veera kantaa sisällään. Eritoten tämä tuska realisoituu huolena isoveljestä, jonka elämänhallinta näyttää olevan vähän heikoissa kantimissa ja jonka Veera selvästi pelkää sortuvan alkoholismiin.
Larppaaminen on tämän pääaiheen kannalta pelkkä sivujuonne. Tekijöiden ajatuksena lienee ollut, että muutamien larppitilanteiden kuvaaminen riittäisi jonkinlaiseksi kommentaariksi dokumentin aiheelle. Roolipeliharrastajan näkökulmasta tämä yhteys jää kuitenkin syntymättä: tunnekuohut larpeissa ovat tuttuja sellaisellekin pelaajalle, jolla ei ole erityisiä traumoja niskassaan. Jälkimmäisessä larpissa esiintyvä kanssapelaaja näkyy myöhemmin olevan videoyhteyden päässä juttelemassa Veeran kanssa, mutta mistään ei käy ilmi, millainen näiden henkilöiden suhde on: onko kyse syvästä ystävyydestä, jo ennen larppia luodusta ihmissuhteesta vai jonkinlaisesta larpin kautta löytyneestä tukihenkilöstä?
Vain kerran Veera ohimennen mainitsee, että hänestä olisi mukava osallistua larppeihin pelkästään huvin vuoksi, eikä siksi että hän ”tarvitsee” niitä. Missään vaiheessa Veera ei kerro käsittelevänsä traumojaan larppien kautta tai mitä larppaaminen ylipäänsä hänelle merkitsee. Dokumentista ei liioin käy ilmi, miten tärkeästä harrastuksesta on kyse: paljonko hän käyttää siihen aikaansa? Harrastaako Veera kenties muutakin? Opiskeleeko hän tai käykö töissä, vai onko larppiharrastus keskeinen elämänsisältö?
Eniten larppaamisen merkitys tulee esille, kun Veera päättää tavata isänsä ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Terapeutti kysyy, voisiko larppaamisesta olla jotain apua esimerkiksi roolihahmon rohkeuteen tukeutumisena. Veera toteaa, että tämä vaatisi hyvin kokonaisvaltaisen hahmon luomista, jota varten pitäisi päästä pelaamaan useammassa larpissa samaa hahmoa. Tästä huolimatta näemme hänet matkalla isänsä luo ilmeisesti samassa kaavussa, jota hän käytti elokuvan alussa nähdyssä puolalaisessa velhokoulu-larpissa. Veera ottaa kaavun pois päältään isänsä pihaan saapuessaan. Kohtaamisen jälkeen, ollessaan paluumatkalla, hän kiskaisee kaavun takaisin päälleen ja huutaa korpeen samaa loitsusanaa, jota larpissa käytettiin ikävien muistojen karkottamiseen. Tässä tilanteessa hän siis näyttää nojaavan larppiharrastukseensa, mutta paljastamatta jää, kokiko Veera tästä olleen itselleen mitään hyötyä.
Moni meistä on kolhuilla
Veeran maaginen elämä -dokumentti ei ole kuvaus siitä, miten larppaamista voi käyttää apuna omien sisäisten solmujensa avaamiseen. Se ei ylipäänsä ole ratkaisutarina, jossa päähenkilö onnistuisi selättämään ongelmansa. Pikemminkin se tarjoilee tuokiokuvia Veeran elämästä. Juuri sellaisena se on aivan kelpo dokumentti: se tuo voimakkaasti esille isän alkoholismin pitkän varjon lapsen elämässä. Roolipeliharrastuksen kannalta elokuvan parasta antia onkin juuri Veeran henkilökuva. Hän antaa kasvot sille kivulle, mitä moni harrastuspiireissä pyörivä kantaa sisällään. Kaikenlaiset traumat ja taakat korostuvat roolipelaamisen kaltaisessa taideharrastuksessa, jossa improvisoidaan paljon ja ammennetaan omasta sisäisestä elämästä.
Oma roolipeliharrastamiseni on sen tyyppistä, että pelaan paljon erilaisten ihmisten kanssa ja kohtaan pelipöydässä usein uusia harrastajia. Sellaisessa asetelmassa oma huomioni tapaa suuntautua peliin ja suhde kanssapelaajiin on kollegiaalinen: tässä me olemme yhdessä leikkimässä mielikuvitusmaailmalla ja luomassa tarinoita. Syvempi tutustuminen toisiin harrastajiin jää tapahtumatta. Dokumentin nähtyäni mietin montakohan veeraa pelipöydässäni on vuosien varrella istunut ilman, että olen sitä tajunnut.
Sinänsä kysymys siitä, miten roolipelaamista voisi käyttää omien traumojen käsittelemisen välineenä, on mielenkiintoinen. Pitäisikö omat ongelmat kohdata roolihahmon ja fiktiivisten tilanteiden kautta? Vai pitäisikö syleillä eskapismia ja ottaa peliin uppoutumisen avulla lomaa omista murheistaan? Tai ehkä pelien kautta pitäisi kerätä hyviä kokemuksia ja siten voimavaroja arjen ongelmien kanssa kamppailuun?
Oikea vastaus varmaankin on, että riippuu henkilöstä. Itse olen kokenut hyväksi pohtia omia ongelmiani ja antaa tilaa niihin liittyville tunteille roolipelin tarjoamassa fiktiivisessä kehyksessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sama ratkaisu toimisi yhtä hyvin muillakin. Se lienee kuitenkin selvää, että pelinjohtajan tulisi luoda itselleen tärkeitä pelejä ja pelaajan tulisi kertoa, millaista peliä hän haluaa pelata. Mitään hyvää tuskin koituu siitä, että pelinjohtaja yrittää arvailla, mitä muut osallistujat haluavat ja yrittää näillä eväillä luoda heille työkaluja psykologisten ongelmien käsittelyyn. Aivan avuttomaksi pelinjärjestäjän ei kuitenkaan tarvitse itseään kokea. Hän voi tarjota erilaisia pelivaihtoehtoja, joista pelaajat valitsevat mieleisensä. Hän voi myös aktiivisesti luoda keinoja ja tilaisuuksia, joissa pelaajat tulevat kuulluksi ja kuuntelevat myös toisiaan. Jälleen kerran avainasemassa on toimiva kommunikaatio.
Veeran maaginen elämä on nähtävissä Yle Areenassa puolen vuoden ajan eli lokakuulle saakka. Veeran tarinasta kiinnostuneiden kannattaa kuunnella myös hänen haastattelunsa Pullonpyörittäjä-podcastista.
Mythopoeia 