Myydyimmät kotimaiset

Täällä pohjantähden alla asuu sulkeutuneita miehiä

Väinö Linnan kansakunnan rahvaan syntytarinassa kärsitään hiljaa ja tehdään työtä.

Odotukset ja realiteetit

Siinä missä Runeberg, Kivi ja Lönnrot määrittivät suomalaisuuden 1800-luvulla, on sama sarka 1900-luvulla kuulunut Väinö Linnalle. Iso osuus tästä kuuluu tietysti Tuntemattoman sotilaan filmatisointien pyörittämiselle televisiossa vuodesta toiseen. Joka tapauksessa Linnan kansankuvaus on otettu kansalliseksi yhteisomaisuudeksi. Hän on kuvannut kansan kohtaloita realistisesti sotien aikana, joita on pidetty keskeisinä suomalaisuuden kansanluonnon paljastavina kriisihetkinä.

Täällä pohjantähden alla on trilogia, joka on julkaistu osissa vuosina 1959, 1960 ja 1962. Osat kuuluvat kuitenkin yhteen niin voimakkaasti, ettei niillä ole itsenäisiä nimiä. Toisaalta ne kuitenkin muodostuvat itsenäisiksi kokonaisuuksiksi siten, että ensimmäinen osa kuvaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen luokkayhteiskunnan sisäisiä jännitteitä, toinen osa käsittelee sisällissodan ajan ja kolmas sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet uusine sotineen. Koskelan suku toimii näissä kaikissa vaiheissa tarinan päähenkilönä.

Teoksen laajuudesta ja muista arkisista kiireistä johtuen luku-urakkani jakautui useamman kuukauden ajalle. Yksityiskohdat ovat siis voineet unohtua ja huomasin, etten ollut enää aivan varma kuka sivuhahmoista oli sanonut tai tehnyt mitäkin aiemmin. Eritoten sivuhahmojen muuttuminen mullistusten keskellä romaanitrilogian mittaan on siis saattanut mennä minulta ohi.

Olin etukäteen jotenkin kuvitellut Täällä pohjantähden alla -teoksen jonkinlaiseksi vaietuksi punaisten historiaksi. Teosta lukiessani huomasin kuitenkin, että teoksen päähenkilöt pikemminkin ajautuvat sisällissodan yhteydessä punaisten puolelle yhtenevien etujen eivätkä niinkään ideologian vuoksi. Kyse on torpparien taloudellisesta asemasta ja kun siihen lopulta saadaan jonkinlaista helpotusta, Akseli etäännyttää itsensä jäljelle jääneistä punaisten johtohahmoista. Toisaalta kuvausta voi tulkita niinkin, ettei punaisilla ole mitään erillistä ideologiaa, vaan ainoastaan vaatimus luokkayhteiskunnan epäkohdan oikaisusta. Sen he lopulta saavat, vaikka hintana onkin inhimillinen kärsimys ensin sotatantereilla ja sen jälkeen vankileireillä.

Koskelan äijät miehen malleina

Täällä pohjantähden alla -romaani käy läpi Suomen 1900-luvun alun sodat. Niitä edeltävät raskaat maanviljelyksen raivaustyöt ja torppariväestön huono-osaisuuden kuvaus. Jokaisessa sodassa kuoleman viikate niittää väkeä Koskelan suvun joukosta. Kaikkien näiden koettelemusten keskellä olisi kiinnostavaa nähdä, miten ihmiset jaksavat: miten he kokoavat itsensä läheisten menetysten tai yhteiskunnallisten vääryyksien kokemisen jälkeen. Miten he rationalisoivat tapahtuneen, mistä he löytävät elämänuskoa? Tällaisiin kysymyksiin Linnan teos ei kuitenkaan juurikaan vastaa. Romaani pysyttelee henkilöhahmojen toiminnan kuvaamisessa, ei heidän ajatustensa ja tunteidensa käsittelyssä. Kovien koettelemusten jälkeen väki vain yksinkertaisesti palaa takaisin arkiseen työhönsä.

Työn tekeminen on toki yksi keino selviytyä surusta. Kenties traumatisoituminen näkyy nimenomaan sulkeutumisena ja tunnekylmyytenä: asioista ei puhuta ja synkät tunteet hukutetaan raakaan työntekoon. Etenkään miesten ei sovi näyttää heikkouttaan ja jos muutama kyynel joskus pusertuukin, niin ne itketään yksin piilossa muilta.

Tämä asennoituminen heijastuu teoksen päähenkilöihin laajemminkin. Koskelan Jussi ja Akseli, joita romaanissa eniten seurataan, ovat hiljaisia miehiä, jotka tekevät mitä tarvitaan itseään säästelemättä. Syvimmät onnen ja kärsimyksen hetket kestetään samanlaisella kohtaloonsa alistumisen tyyneydellä, jossa tunnekuohulle ei anneta sijaa. Huomispäivä yritetään varmistaa tekemällä enemmän työtä ja nimenomaan raskasta ruumiillista työtä. Kiviojan miehiin suhtaudutaan jonkinlaisina helppoheikkeinä, koska heille elanto ja varallisuus on tullut maanviljelyksen sijaan kuljetusalalta.

Miesten suhtautuminen naisiin on hätkähdyttävän esineellistävää. Nainen on nautinnon lähde tai kodinhoitaja, eli aina jonkinlainen miesten hyödyke. Ainoa itsenäisemmin toimiva nainen on ruustinna Ellen Salpakari, joka kuitenkin kuvataan tarinan antagonistiksi. Hän puolustaa valkoista Suomea totuudesta ja torppareiden hyvinvoinnista piittaamatta, yllyttää pitämään torppareita kuristavaa liekaa tiukalla ja lopulta Mäntsälän kapinan epäonnistuttua joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi.

On helppo nähdä, miten se myyttinen suomalainen mies, joka ”ei puhu eikä pussaa”, on valettu kansalliseen alitajuntaan osin tämän teoksen avulla. Kovuudellaan romaanin miehet nimittäin selviävät vaikeuksistaan. Vasta viimeisen osan loppupuolella Akseli havahtuu miettimään onko raskaassa työnteossa mitään mieltä, jos sukutilalle ei löydy jatkajaa jälkipolvien joukosta. Tämä kriittinen ajatus tosin lähinnä nakertaa taustalla eikä sanottavasti vaikuta siihen, miten Akseli toimii. Isäntä kuolee lopulta saappaat jalassa pellolle vanhuuden päiviä näkemättä.

Hyväosaisten ylenkatse

Koskelan Jussi on pappilan torppari ja hänen poikansa Akselikin ehtii siinä roolissa viivähtää suurimman osan romaanin kuvaamista vuosista. Vaikka kylässä on muitakin maanomistajia kuin kirkkoherra Salpakari, on hän perheineen tarinan keskeisessä roolissa. Kerronnalle on ominaista kuvata maanomistajat eli maanviljelijät täysin tietämättöminä ja välinpitämättöminäkin siitä, millaisessa asemassa torpparit ovat. Sopimukset tehdään kyllä muodollisesti neuvotellen, mutta eivät torpparit niissä tilanteissa oikeasti tule kuulluiksi. Vuokralaisina torpparit voidaan myös häätää kotoaan romaanin kuvauksen perusteella varsin heppoisin perustein.

Valtiovalta on olemassa, mutta jossain kaukana. Äänestämässä käydään, mutta toivottuja muutoksia ei tunnuta saavan aikaan – kunnes ne sitten yhtäkkiä toteutuvatkin sisällissodan jälkimainingeissa. Samalla tavalla lapuanliikkeen terrori tuntuu ylivoimaiselta, kunnes sekin lopulta väistyy ilman, että muutoksen syitä sen tarkemmin kuvattaisiin.

Yhteiskuntasuhteiden täytyykin tietysti olla kärjistyneet sisällissodan oikeuttamiseksi, mutta tilanne jatkuu samankaltaisena myös 1940-luvun sotien aikaan. Rivisotilaat tulevat torppariperheistä ja juuri heitä parempiosainen upseeristo syöttää sotakoneeseen. Kirkkoherran pojasta, joka oli teloittamassa punaisia, tulee eversti ja kansakouluopettaja Rautajärvestä, joka osallistui muilutuksiin, tulee aikanaan hajalle ammutun komppanian komentaja.

Yhteiskunnallisten luokkaerojen epäinhimillistävä vaikutus näkyy siinäkin, että kun Akselista tulee maanviljelijä, ei hänellä ole enää kiinnostusta osallistua punaisten joukkojen uudelleenkokoamiseen tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Toki tähän vaikuttaa sekin, että joukkojen kokoajat ovat kommunisteja ja sisällissodassa toimettomaksi jääneitä punaisten esikunnan jäseniä. Henkilökohtaista kaunaakin tilanteessa voi siis nähdä, mutta enemmän vaikuttaisi siltä, että Akseli on saanut omalta kohdaltaan sen mitä halusi ja se hänelle yhteiskunnallisesti riittää. Solidaarisuutta huono-osaisempia kohtaan ei juuri näy. Ei Akseli sentään anna muilutuskyyditsijöiden viedä miestä omalta työmaaltaan, mutta muutoin hän suhtautuu muilutuksiin varsin välinpitämättömästi.

Täällä pohjantähden alla -romaanin yhteiskuntakuvaus heijastelee kirjallista perinnettä, jossa valtakunnan ylin johto on jotenkin suopea, mutta lähin esivalta on väärämielinen. Julkiset laitokset, kuten kirkko ja koulu, ovat vallanpitäjien puolella. Parempiosaiset eivät tunne eivätkä ymmärrä köyhemmässä asemassa olevien todellisuutta, vaan tapaavat syyttää köyhiä heidän omista ongelmistaan. Yhteiskunnallisella vaikuttamisella ei juurikaan saada muutoksia aikaan, vaan tarjolla on lähinnä pitkitetty kärsimysnäytelmä.

Historia on niin kuin se luetaan

Linnan romaanitrilogia on historiallinen teos, joten sitä voisi puolustaa väittämällä, että kirjailija kuvaa kansakunnan oloja sellaisina kuin ne olivat. Käytännössä kirjailija on tietysti tehnyt lukuisia taiteellisia valintoja sen suhteen, millaiseksi hän on halunnut Pentinkulman kyläläisten elämänkokemukset kuvata.

Enemmän on kuitenkin kyse siitä, millaisen vastaanoton teos on saanut. Suosion myötähän Täällä pohjantähden alla on noussut sellaiseen asemaan, että sen voi katsoa olevan suomalaisen kansanluonteen kuvauksen kulmakiviä. Oman asiansa puolesta väki on valmis tarttumaan vaikka aseisiin, mutta yhteisvastuullisuutta ei juuri tunneta. Viime kädessä jokainen on omillaan, mutta ei kuitenkaan pysty hallitsemaan omaa kohtaloaan. Päähenkilöiden kuvaus ei ole kiistattoman ihannoivaa; etenkin Linnan aiempaan romaaniin Tuntemattomaan sotilaaseen verratuna tästä puuttuu rentous ja huumori. Ukot menevät eteenpäin enemmän hampaat irvessä ja ajoittain se kostautuu myös heille itselleen. Jälkimaineen osalta Koskelan miesten edustama periksiantamaton äijäkulttuuri on kuitenkin nostettu jalustalle.

Romaanin päähenkilöille työ on keskeinen elämänsisältö ja identiteetin lähde kenties juuri siksi, että maatalouden uskotaan olevan tulevaisuuden tae. Nykypäivään verrattuna eniten onkin ehkä muuttunut suvun asema, sillä romaanin maailmassa useampi sukupolvi voi viedä eteenpäin samaa maatilaa. Täällä pohjantähden alla -teoksen voikin siten nähdä menneisyyden agraari-Suomen tarinana, jonka edustamia ihanteita ei näin 2000-luvulla voi täysipainoisesti noudattaa vaikka haluaisikin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s