Kuvailu roolipeleissä

Pelitilanteiden ja -tapahtumien kuvailemista pidetään usein tärkeänä osana roolipelaamista. Olen pitänyt itseäni kehnona kuvailijana ja yrittänyt tulla paremmaksi. Tajusin kuitenkin hiljattain, että kuvailun asema roolipelaamisessa riippuu siitä, millaisesta pelityylistä on kyse.

Kuvaile elävästi

Tyypillinen argumentti kuvailemisen tärkeyden puolesta lähtee siitä, että pelaajat eivät voi muodostaa käsitystään pelimaailmasta ja hahmojen ympäristöstä, ellei pelinjohtaja sitä kuvaile. ”Pelinjohtaja toimii pelaajahahmojen aisteina”, on aika tyypillinen muotoilu, joka löytyy monesta sääntökirjasta.

Kuvailemista ohjeistettaessa saatetaan viitata kaunokirjallisiin esimerkkeihin ja kehottaa laatimaan roolipeleihin samankaltaisia kuvailuja:

”He taivalsivat koko päivän, kunnes kylmä, aikainen ilta yllätti heidät. Maa kävi kuivemmaksi ja karummaksi; mutta heidän takanaan soiden yllä leijui usvaa ja auerta. Muutama surumielinen lintu vihelsi ja valitti, kunnes punainen pyöreä aurinko vajosi hitaasti lännen varjoihin; maille laskeutui tyhjä hiljaisuus. Hobitit ajattelivat miten auringonlaskun pehmeä valo hohti Repunpään kodikkaista ikkunoista siellä kaukana.”
– J.R.R. Tolkien: Sormuksen ritarit

”Monshanjikin torni kohosi korkealle yli sataman ja valtavan aallonmurtajan, joka ulottui keskelle laguunia. Se oli merenvihreä torni, lyhyt ja paksu useimpiin Imrryrin torneihin verrattuna, mutta silti muodoltaan suippo ja kaunis. Siinä oli leveät ikkunat, joista näkyi koko satama. (–) Elric ratsasti torniin sen kivijalassa olevan suuren portinkaaren alitse ja hajotti melkoisen kauppiasjoukon, joka odotti lupaa kaupanteon aloittamiseen”
– Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen

Omasta pelinjohtamisestani tämäntyyppiset kuvailut puuttuvat oikeastaan kokonaan. Minulla on myös huomattavia vaikeuksia lisätä niitä pelinjohtamistapaani. Stressini kuitenkin helpotti, kun oivalsin, että kyse on siitä, mihin kuvailulla ja laajemmin koko pelityylillä pyritään.

Mielikuvitusmatkailua kuvailun avulla

Eero Tuovinen kirjoitteli blogiinsa pari viikkoa sitten pitkän artikkelin simulationismista. Ajatukseni kuvailun suhteen lähtivät liikkeelle tästä, mutta tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaista roolipeliteoreettista tekstiä. Katsotaan, miten hyvin onnistun välttämään erikoissanastoa.

Roolipelejä pelataan moninaisin tavoin, mutta yksi yleisimmistä tavoitteista on syventyä mielikuvitusmaailmaan ja pyrkiä kokemaan se mahdollisimman eläväisesti. Ville Vuorela on kuvannut tätä ”siellä olemisen tunteeksi”, mikä on mielestäni hyvin sanottu. Teknisesti tätä on toteutettu siten, että pelinjohtaja pyrkii kuvailullaan luomaan pelaajille selkeän mielikuvan tuosta kuvitteellisesta maailmasta ja tilanteesta, jossa pelaajahahmot ovat. Pelaaja puolestaan pyrkii eläytymään siihen tarttumalla kyseiseen mielikuvaan ja vahvistamaan sitä omalta osaltaan kuvailemalla omaa hahmoaan.

(Sivukommenttina mainittakoon, että tämä tavoite on esillä larppaamisessa ehkä vielä voimakkaammin kuin pöytäroolipelaamisessa. Puvustus, lavastus, hahmon omaksuminen ja hahmona toimiminen autenttisen näköisessä ympäristössä tähtää kaikkineen tähän samaan päämäärään eli mielikuvitusmaailmaan syventymiseen ja sen kokemiseen.)

Tolkienin jalanjäljissä kulkeva fantasiakirjallisuus pyrkii samaan, joskin se operoi kaunokirjallisuuden keinoin. On ymmärrettävää, että (pöytä)roolipeliharrastajat pyrkivät poimimaan sieltä esikuvan kuvailemisesta, koska molemmat ovat sanalliseen ilmaisuun perustuvia medioita. Fantasiakirjallisuus ei siis ole antanut roolipelikulttuurille vain sisältöä, vaan on vaikuttanut myös sen muotoon.

Glorantha on esimerkki pelimaailmasta, jossa vastaantulijan tatuointien kuvauksen perusteella voi päätellä, mihin kulttuuripiiriin kyseinen henkilö kuuluu. Kuva: Chaosium

Jaetun mielikuvan arvosta

Kuvailu on tärkeää niissä roolipelaamisen tyylisuunnissa, joissa on tärkeää että pelinjohtaja välittää pelaajille yhtenevän mielikuvan pelimaailmasta ja pelitilanteesta. Omassa pelihistoriassani tällaiset pelit ovat kuitenkin olleet harvassa.

Yksi selitys on se, että mielikuvitukseni loihtii minulle niin voimakkaita ja selkeitä mielikuvia, etten koe tarpeelliseksi selostaa niitä toisille. Oletan siis, että kaikkien muidenkin ajattelu toimii samalla tavalla. Jos pelinjohtajana vaikkapa kerron, että hahmot ovat matkaamassa metsän läpi, kun sade yllättää heidät, en katso tarpeelliseksi kuvailla miten ensimmäiset sadepisarat putoilevat matkaviittojen päälle, miten sateen kohina peittää alleen muut metsän äänet, miten ilma tuntuu kylmemmältä sateen aikana ja miten läpimärät vaatteet tarttuvat kiinni ihoon – kaikkihan sen tietävät.

Parempi selitys on kuitenkin se, ettei ”siellä olemisen tunne” ole itselleni mikään itseisarvo roolipelatessa. Olen viehättynyt enemmän yhteisestä tarinanluomisesta, jossa pelimaailman kuvailemista oleellisempia ovat ne valinnat, joita pelaajahahmot tekevät. Nämä merkitykselliset valinnat luovat tarinaa draamallisessa merkityksessä, kun pelihahmot ilmentävät valinnoillaan erilaisia kannanottoja tarinan teemaan. Tämä ei edellytä, että kaikilla pelaajilla pitäisi olla samanlainen mielikuva pelitilanteesta – riittää että pelaajat ymmärtävät mitä merkityksiä tilanteeseen liittyy.

Kuvailemisella on temaattisessa tarinanluomisessakin paikkansa, mutta sillä on vain välinearvo. Edellä mainitun sateen kuvaileminen voisi esimerkiksi tulla kyseeseen silloin, kun se liittyy kiinnostavaan valintatilanteeseen: jatketaanko riskillä eteenpäin ja yritetään suojata paareilla olevaa pahasti haavoittunutta nuorukaista sen minkä voidaan vai pysähdytäänkö pitämään sadetta, jolloin shamaanin luokse pääseminen viivästyy? Kuvaileminen korostaa valintatilanteen realiteetteja; kyse ei ole filosofisesta pohdinnasta, vaan pelihahmojen päätöksestä siinä hetkessä, jossa he ovat.

Suosimani pelityylin näkökulmasta runsas kuvailu on kuitenkin useimmiten lähinnä ajanhukkaa. Tärkeää on kommunikoida pelaajille, mitä eri asiat merkitsevät, eikä sitä, miltä ne eri aistien avulla tarkasteltuna vaikuttavat. Kuvailun luonnistumiseksi minun tulisi siis vaihtaa pelityyliä, jolloin kuvaileminen nousisi olennaiseksi pelisisällöksi ja alkaisi kenties sujua pakottomasti.

Kuvailua tarpeen mukaan

Roolipelaamisen lajit eivät rajoitu vain mielikuvitusmaailmaan syventymiseen tai temaattisesti ohjautuvaan tarinankerrontaan. Kolmas roolipelaamisen tyylisuunta asettaa pelaamisen tavoitteeksi haastavasta tilanteesta selviytymisen ja pelihahmon luotsaamisen menestykseen vaikeuksien keskellä. Tässäkin pelityylissä kuvailulla on välinearvo, mutta se on keskeinen väline, jonka avulla pelaajat voivat tehdä menestymisen kannalta oikeita valintoja. Lisäksi tämä tyyli korostaa pelaajien kuvailua hahmojensa toimista, koska sen perusteella pelinjohtaja päättää, miten tilanne muuttuu.

Aiemmin käsitellyssä pelityyleissä pelinjohtaja yleensä kuvailee kerralla koko paketin, mutta haastepelaamisessa on tyypillisempää, että kuvailu alkaa yleiseltä tasolta ja sitä tarkennetaan tarpeen mukaan. Esimerkiksi kun pelinjohtaja kertoo siviilien jääneen loukkuun romahtaneeseen rakennukseen, pelaajat voivat pyytää tarkempaa kuvausta siitä, miten rakennus on romahtanut tai miltä loukkuun jääneiden ihmisten äänet kuulostavat. Vastaavasti kun pelaajat rupeavat raivaustöihin pelkän partioauton vinssin avulla pelinjohtaja saattaa haluta kuulla tarkemman kuvauksen siitä, miten hahmot kiinnittävät kaapelin kiviseinän kappaleisiin.

Haastevetoinen D&D on tyypillinen esimerkki pelistä, jossa kuvailu on tärkeää ongelmanratkaisun vuoksi. Kuva: Old School FRP

Tarkoitukseni ei ole niinkään jaotella roolipelaamista eri tyylilajeihin, vaan kiinnittää huomiota siihen, että kuvailun tapa ja sen asema tulisi valita tarkoituksen mukaan. On harhaanjohtavaa sanoa, että pöytäroolipeleissä pelinjohtajan tulisi aina kuvailla peliympäristöä ja -tapahtumia huolellisesti. Pikemminkin kuvailemiseen liittyvä ohjeistus tulisi aloittaa selventämällä, mihin sillä tässä nimenomaisessa pelityylissä pyritään ja laatia ohjeistus sitten palvelemaan sitä päämäärää mahdollisimman hyvin.