The Hacksaw Ridge (2016) on yllättävän hyvä pyhimyselokuva, joka kertoo aseettomasta lääkintämiehestä Okinawan taistelussa.
Dokumentista elokuvaksi
Elokuvan taustalla on tositarina Desmond Dossista, joka toimi toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain jalkaväen aseettomana lääkintämiehenä. Hän sai urhoollisuudestaan Yhdysvaltain armeijan korkeimman ansiomitalin (Medal of Honor). Hän ei Wikipedian mukaan ole ainoa aseeton sotilas, joka sellaisen on saanut: myös Vietnamin sodassa olleet Thomas W. Bennett ja Joseph G. LaPointe Jr. on palkittu samalla mitalilla. Bennett ja LaPointe Jr. eivät kuitenkaan palanneet elävinä kotiin ja Doss on originaaliasemansa vuoksi joukon kuuluisin, joten on ymmärrettävää että juuri hänet on valittu tarinan päähenkilöksi.
The Hacksaw Ridge -elokuvaa edelsi Terry Benedictin ohjaama dokumenttielokuva The Conscientious Objector (2004), joka palkittiin useissa elokuva-alan tapahtumissa. Jotain kautta Mel Gibson päätyi ohjaamaan dokumentin pohjalta sotaelokuvan, jossa Desmond Doss säilyi päähenkilönä. Benedict oli yhtenä elokuvan tuottajista.
Kenties Gibsonin vaikutuksesta The Hacksaw Ridge on elokuvana tyylilajinsa puolesta tempoileva. Dossiin liittyvän henkilödraaman lisäksi mukana on toimintaelokuvaosuuksia, jotka väkivaltaisuudessaan ja vihollisen epäinhimillistämisessä menevät ajoittain komiikan puolelle. Ainakin itseltäni pääsi epäuskoinen nauru, kun aseeton lääkintämies kiskoo nopeasti tekaistussa kelkassa haavoittunutta kersanttia, joka ampuu konepistoolilla takaa-ajavia japanilaisia sotilaita (ks. YouTube-video, 3:00-3:45). Erikoiselta tuntui myös kohtaus, jossa antautuneet japanilaissotilaat vetäisivätkin kranaatit esille ja yrittävät viedä mahdollisimman monta jenkkisotilasta hautaan oman henkensä kustannuksella.
Vakaumuksen syyt
Sotaelokuvana The Hacksaw Ridge ei ole erityisen mielenkiintoinen. Sen sijaan päähenkilönsä ja hänen aseistakieltäytyvän vakaumuksensa kuvaamisessa se onnistuu paremmin. Doss vetoaa kristilliseen vakaumukseensa, mutta hänen pontimensa ovat syvemmällä. Hänen isänsä on ensimmäisen maailmansodan veteraani ja sodan murtama: väkivaltainen juoppo, joka juttelee hautausmaalla kaatuneille taistelutovereilleen. Doss kuvataan väkivaltaisena lapsena, joka kuitenkin tajuaa väkivallan kohtalokkaat seuraukset. Kun hän erään perheriidan päätteeksi uhkaa ampua isänsä, hän tajuaa, ettei halua enää edes koskea aseisiin (ks. YouTube-video). Doss on sekä kyllästynyt väkivaltaan että pelkää tulevansa sen nielemäksi.
Kuten Doss oikeudenkäyntikohtauksessa kertoo (ks. YouTube-video, 2:25-3:40), hän haluaa kuitenkin tehdä voitavansa maansa puolesta. Hän ei aio olla turvassa kotona samaan aikaan kuin muut laittavat henkensä alttiiksi. Doss selittää: ”Siinä missä muut vievät henkiä, minä pelastan niitä. Kun maailma repii itseään riekaleiksi, ei tunnu tyhmältä ajatukselta yrittää parsia pientä osaa siitä takaisin kasaan.”
Elokuva näyttää, miten sotilastoverit ja esikunta yrittävät savustaa Dossin ulos armeijasta, mutta se ei varsinaisesti haasta Dossin vakaumusta. Hänen ei missään tarinan vaiheessa tarvitse tehdä vaikeita valintoja, joissa hän menettäisi jotain tärkeää tai arvokasta vakaumuksensa vuoksi. Uhka toki on jatkuvasti ilmassa, mutta niistäkin päähenkilö selviää taipumattomana. Onneksi elokuvassa sentään on kohtaus, jossa Doss yksin tutkintavankeudessa ollessaan päätyy rauhallisen rukouksen sijaan hakkaamaan kätensä verille kiviseinään. Sisäinen kamppailu tuo kiiltokuvamaiseen pyhimystarinaan tärkeää inhimillisyyttä.
Kaikkiaan Dossin kristillisyys ei siis ole ylevä periaate, vaan pikemminkin selviytymiskeino väkivaltaisen kasvuympäristön keskellä. Usko ei ole itsetarkoituksellista, vaan elämänkokemuksen tarpeelliseksi osoittamaa ja arjessa todeksi elettyä. Siksi se välttää tekopyhyyden sudenkuopat ja tuntuu aidolta.
Uskon teot
Teologisesti elokuvan merkittävin kohtaus on ensimmäisen tappion jälkeen, jolloin sotilaat joutuvat vetäytymään vihollisen vastahyökkäyksen tieltä. Doss on toiminut lääkintämiehenä, mutta joutunut huomaamaan, että ruumiita tulee paljon enemmän kuin mitä hän pystyy pelastamaan. Hänen uskonsa horjuu ja hän miettii toimintansa mielekkyyttä (ks. YouTube-video). Juuri silloin hän kuulee jonkun kentälle jääneen huutavan lääkintämiestä avukseen ja siitä hän löytää uuden suunnan itselleen. Jumalan palveleminen on lähimmäisen palvelemista.
Tästä elokuva siirtyy Dossin sankariteon kuvaamiseen. Hän pelastaa yksinään kentälle jääneitä haavoittuneita sotilaita. Jokaisen turvaan saattamisen jälkeen hän rukoilee: ”Jumala, anna minulle voimaa pelastaa vielä yksi”. Elokuva lataa tähän kuvastoa ja tunnelmamusiikkia päähenkilön vähittäisestä uupumisesta mutta myös hänen periksiantamattomuudestaan. Väsymättömyys ja alttius kärsimykseen ovat tämän pyhimyksen korkeimmat hyveet. Niiden avulla Doss elokuvan lopun dokumentaarisen osuuden mukaan haki 75 haavoittunutta sotilasta turvaan.
Tunnustan tällaisen kuvaston inspiroivan vaikutuksen: kukapa ei haluaisi olla väsymätön kärsiviä lähimmäisiään auttava uskonsankari? Elokuva näyttää ohimennen Dossin pelastavan myös haavoittuneita vihollissotilaita. Harmillisesti Gibson haluaa näyttää myös Dossin saaman palkinnon: entiset pilkkaajat antavat hänelle tunnustusta, koko sotilasosasto antaa hänelle rukoilurauhan ennen uuden hyökkäyksen aloittamista ja lopulta hän näyttää haavoittuneena paareilla maatessaan kohoavan kohti kirkastettuja pilviä. Tämä on juuri sitä pyhimystarinaan kuuluvaa höttöä, jonka olemassaolon voi ymmärtää hollywoodilaisen tarinankerronnan kannalta (hyvän pitää saada palkkionsa), mutta tuo tarinaan äitelän ja epäuskottavan sivumaun. Olisin suonut teologisen rehellisyyden kantavan elokuvan loppuun asti. Jokainen hyvää tehnyt tietää, ettei siitä useinkaan saa ulkoista palkintoa vaan sisimmässä koetun ilon siitä, että on toiminut oikein.
Kristillisestä taiteesta
Kristillisen taiteen toistuva virhe on sortua propagandaan, jossa kristillisyys näyttäytyy virheettömänä ja voitokkaana. Tällaisten kertomusten ongelma on, että ne vaikuttavat falskeilta: todelliset kristityt ovat epätäydellisiä ihmisiä eikä kristinusko ole elämää helpottavaa taikuutta. Uskovaiset kärsivät elämän kolhuista aivan kuten muutkin ihmiset. Kristillisyydessä on ytimeltään kyse syntisen vanhurskauttamisesta eli siitä, että epätäydellisyydestään huolimatta ihminen on Jumalan silmissä rakas eikä tule hylätyksi. Kristitty kyllä pyrkii toiminnassaan hyvään, mutta hän kohtaa epäonnistumisia ja joskus ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä. Uskonvarmuus harvoin tarkoittaa, että oikean toimintatavan valitseminen olisi helppoa tai selkeää. Kristillinen taide, joka sortuu miellyttäviin fantasioihin, pettää lukijansa.
Tältä kannalta arvioituna The Hacksaw Ridge -elokuva selviytyy kuivin jaloin, vaikka siinä onkin ongelmansa. Elokuvan Doss on inhimillinen henkilö, jolla on kristillinen vakaumus eikä päinvastoin. Hän saa paljon hyvää aikaan, mutta ei lopunperin tee mitään sellaista, mitä kuka tahansa lääkintämies ei voisi tehdä. Uskon merkitys ja asema on muutamat Gibsonin valitsemat kamerakulmat poislukien psykologinen eikä yliluonnollinen. Elokuvan kristillisyys on edelleen ilmeistä, mutta ei ainoa mahdollinen lähestymistapa, jolloin vaikutelma ei ole liian tuputtava.
Tämän takia viittaan katolisiin pyhimyskertomuksiin, joissa on samaan tapaan kyse ihmisistä. Pohjoisamerikkalaisen evankelikaalisuuden keskuudessa syntyneessä kirjallisuudessa ja elokuvissa on sitä vastoin tyypillisempää korostaa Jumalan tekemiä ihmeitä ja uskoontulemista, jotka ratkovat ihmisten ongelmia suoraviivaisesti. Kotimaiseen luterilaiseen sielunmaisemaan maanläheisemmät kertomukset istuvat luontevammin, vaikka niitä tuntuukin olevan vaikeampi löytää nykyaikaisesta mediatarjonnasta.
Mythopoeia 