Päädyin jälleen työni ohessa järjestämään viidesluokkalaisille suunnatun roolipelikerhon. Olen vetänyt peliä koululaisille ennenkin, mutta en vielä niin usein, ettenkö olisi tälläkin kertaa oppinut jotain uutta.
Ansioluettelo ja sen puutteet
Olen vuonna 2012 vetänyt muutaman pelikerran mittaisen roolipelikokonaisuuden ekaluokkalaisille (ks. aiemmat blogaukset, osa 1 ja osa 2) ja vuonna 2015 kahdeksan pelikerran kampanjan kuudesluokkalaisille. Näiden lisäksi olen vuosina 2012-2019 vetänyt Peliä pyynnöstä -toimintaa eri pelitapahtumissa (ks. Seikkailijoita ja sankareita, 2018, artikkeli Peliä pyynnöstä -toiminta Tampereen Traconissa) ja vuodesta 2019 järjestänyt roolipeli-iltoja Pöllökarhujen puitteissa.
Peliä pyynnöstä -toiminnassa pelaaminen on tyypillisesti lyhytkestoista, mutta olennaista on roolipelaaminen esitteleminen henkilöille, jotka eivät sitä entuudestaan tunne. Pöllökarhujen roolipeli-illoissa puolestaan ei ole juurikaan alakoululaisia näkynyt, mutta muutoin kampanjarakenne on ollut samankaltainen kuin koululaisten kanssa pelatessa. Roolipelaamisen esittelemistä ja pelaamisen pakkaamista tiiviiseen muotoon on siis tullut harjoiteltua monessa eri tilanteessa. Itsenäisistä kertapeleistä koostuvan kampanjan vetäminen on ollut usein hyväksi havaittu rakenne, kun osallistujat voivat vaihtua suurestikin pelikertojen välillä.
Vaikka minulla siis oli aiempia kokemuksia, joista ammentaa, piti minun keksiä myös uudenlaisia ratkaisuja. Ensimmäinen ja kenties isoin haaste oli pelaamismotivaation sytyttäminen koululaisissa. Olen ehtinyt epäonnistua siinä useita kertoja ja silloin kun se on onnistunut, olen yleensä tuntenut osallistujat jotain kautta entuudestaan. Ihmissuhteet tuntuvat painavan uuden harrastuksen aloittamisessa todella paljon.
Toinen hankala kysymys koski pelin genreä. Vieläkö klassiset fantasiaseikkailut kiinnostaisivat alakoululaisia? Vai pitäisikö ammentaa enemmän animeharrastuksen suunnalta? Millaisia videopelejä lapset nykyään pelaavat? Tämä on tavallaan jatkoa edellisestä: jos tuntisin kohdeyleisöni paremmin, tietäisin varmaan ainakin jotain siitä, millaiset tarinat heitä kiinnostavat.
Roolipelaamisen esitteleminen
Esittelin 5-luokkalaisille roolipelaamista 10 minuutissa erään oppitunnin alussa. Luin heille aluksi Taru sormusten herra -romaanista lyhyen katkelman, jossa hobitit kohtaavan mustan ratsastajan. Lukemisen jälkeen kysyin, mitä Frodo, Samvais ja Pippin voisivat tilanteessa tehdä ja oppilaiden vastatessa nimesin kullekin heistä yhden em. hahmoista. Tästä syntyi luontevasti roolipelitilanne, jota pelasimme muutaman siirron verran. Sopivassa kohdassa heitimme noppaa tilanteen ratkaisemiseksi, esimerkiksi onnistuisiko Frodo hiipimään mustan ratsastajan luokse tai onnistuisiko Pippin vapauttamaan toverinsa lyömällä ratsastajaa puunkarahkalla.
Kun olin näin havainnollistanut, että roolipelaaminen on yhteistä tarinankerrontaa, kertasin asiaa vielä lyhyellä luennolla. Selitin kuvavoittoisen diasarjan avulla, että roolipelaaminen on osallistujalähtöistä ja että pelihahmot voivat olla mitä vain pelaajat haluavat ja tarinaan sopii. Lopuksi näytin roolipelikerhon pohjatiedot: ajankohdan (keskiviikkoisin tunti koulupäivän päätteeksi), kuuden itsenäisen pelikerran mittainen kampanja ja ilmoittautumisohjeet.
Käytännön järjestelyjen takia esittelyn ja varsinaisen ilmoittautumisen välille tuli runsas viikko, mikä ehkä osaltaan karsi osallistujajoukkoa. Esittelyn päätteeksi nimittäin parhaimmillaan liki puolet luokasta viittasi olevansa kiinnostunut roolipelaamisesta, mutta varsinaisen ilmoittautumislomakkeen palautti vain puolenkymmentä oppilasta.
Pelivalmistelut
Kuten peliesittelystä näkyy, päädyin lopulta fantasiaseikkailuun, koska sellaisena roolipelaaminen mediassa esiintyy ja siten se saattaisi olla lapsille tutuinta. Samoin käytin Dungeons & Dragons -peliä sen maineen vuoksi, joskin käytännössä sovelsin aiemmin tekemääni pelin kevytversiota (ks. D&D-rahvas PDF).
Otin Myrskyn sankarit -pelistä käyttööni kartan, koska se sopi fantasiaseikkailuun ja oli suomenkielinen. Olin etukäteen suunnitellut ensimmäisen skenaarion sijoittuvan kartassa näkyvälle järvelle, mutta siitä eteenpäin pelaajat saisivat itse valita, mihin hahmonsa suuntaisivat. Kartta toimisi siis visuaalisena apuvälineenä seikkailukohdetta valittaessa.
Ensimmäisellä pelikerralla sovelsin aikoinaan Astraterraan tekemääni Pullonkorkkeja-skenaariota (ks. PDF). Siinä on mielestäni hyvä seikkailutilanne, jota pelaajat voivat lähestyä erilaisilla tavoilla. Lisäsin tällä kertaa mukaan yhden sivuhahmon, jotta pelaajilla olisi tutkimusmatkailun lisäksi mahdollisuuksia myös sosiaaliseen interaktioon. Skenaario sopii mielestäni oivallisesti eräänlaiseksi roolipelaamisen demoksi, jossa mielikuvitusavaruudessa seikkaileminen tulee tutuksi.
Myöhemmille pelikerroille kehittelisin sisältöä tarpeen ja pelaajien valitsemien karttapaikkojen mukaan. Tarkoitukseni oli suunnitella ensimmäiset pelikerrat itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, joissa lähinnä tutustutaan roolipelaamisen ideaan. Kuuden pelikerran kampanjan loppupuolella ammennan enemmän hahmojen omista tavoitteista ja aiemmista kokemuksista, jotta tarina tulee hahmokeskeisemmäksi ja siten henkilökohtaisemmaksi.
Kokemuksista opittua
Ensimmäinen pelikerta ei onnistunut vahvistamaan osallistujien orastavaa mielenkiintoa roolipelaamiseen. Näin jälkikäteen ajatellen tämä johtui ehkä siitä, että Pullonkorkkeja-skenaariossa ei ole vahvaa tarinallista taustaa. Siinä on vain ympäristö, jota tutkia, mutta ei suoranaista motivaatiota siihen. En myöskään piirtänyt oppilaiden nähtäväksi karttaa toimintaympäristöstä, koska oletin hahmojen sijainnin olevan selvää ympäristön yksinkertaisuuden vuoksi (järvellä oleva saari, jossa on torni).
Toinen virhe oli, että aloitin hahmonluonnilla, jossa meni yllätyksekseni runsas 20 minuuttia. Olen Pöllökarhujen roolipeli-illoissa käyttänyt hahmonluonnin apuna hahmon syntyperän ja taustan ilmaisevia kortteja, mutta tällä kertaa jätin ne pois. Niiden visuaalisuudesta olisi kuitenkin saattanut ollut suurtakin hyötyä.
Kolmannella pelikerralla, jolloin osallistujat olivat kokonaan eri porukkaa kuin ensimmäisellä ja toisella kerralla, teinkin asiat hieman toisin. Teimme hahmonluontia vain sen verran kuin oli pelaamisen aloittamiseksi välttämätöntä (nimi, syntyperä ja ominaisuusarvot). Skenaario puolestaan sijoittui kaupunkiin, jossa pelaajilla oli useita mahdollisuuksia toiminnalleen. Varsinaiseksi sisällöksi muodostui orpokodin koiran pelastaminen viemäristä, jossa yhdistyivät motivaatio (orpokodin lapset kaipasivat koiraansa) ja selkeä seikkailutilanne (koiran jäljittäminen ja nostaminen ylös viemäristä).
Olin kieltämättä iloinen huomatessani, että väkivaltaan turvautuminen ei suinkaan ollut oppilaiden ensimmäinen tai välttämättä edes toinen reaktio. Ensimmäisellä pelikerralla muutamat pelaajista kyllä veivät hahmonsa hyökkäämään tuntemattoman sivuhahmon kimppuun, mutta neljännellä pelikerralla pelaajia sai suorastaan usuttaa puolustautumaan rosvoilta. Tätä kirjoittaessani jäljellä on vielä kaksi pelikertaa, joiden seikkailut pyrin kirjoittamaan niin, ettei väkivaltaan ole tarvetta.
Kaikkiaan kuitenkin ajattelen, että uusien pelaajien kanssa pelatessaan virheiltä ei käytännössä voi välttyä. Etukäteen ei voi tietää, millaista pelisisältöä uudet pelaajat toivovat, joten on pakko vain tarjota jotain ja korjata kurssia sitä mukaa kun pelaajien mielenkiinnon kohteet alkavat selkiintyä. En myöskään ole huolissani ”menetetyistä” pelaajista. Roolipelaaminen ei innosta kaikkia. Niinpä näen tarkoituksenmukaiseksi esitellä roolipelaamisen ideaa mahdollisimman suurelle joukolle, mutta keskittyä pidempiaikaisessa pelaamisessa niihin pelaajiin, jotka oikeasti tykästyvät roolipelaamiseen. Aina tällaisia roolipelaamisesta innostuvia tyyppejä ei kuitenkaan löydy, eikä pelinjohtajan kannata syytellä siitä itseään.
Mythopoeia 
Yksi vastaus artikkeliiin “Roolipelikerhon pyörittäminen koululaisille”